Arkkipiispa Mäkinen lausui aamutelevisiossa (23.1.2014), ettei kirkko osallistu poliittiseen toimintaan ja keskusteluun sinänsä. Olin tammikuussa arkkipiispan kanssa eri mieltä (Kirkko ja Kaupunki 17.2.2014) nostaessani esiin kirkon EU-kantoja. Olen tutkijana edelleen hänen kanssaan eri mieltä. Kirkko on parapoliittinen instituutio, jonka yksi tehtävä on nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja toimia keskusteluareenana eettisissä kysymyksissä. Tämä oli yksi tulos myös vuosi sitten valmistuneessa kirkkososiologian alan väitöskirjassani ”Julkisen sektorin apulaiset, kansalaisyhteiskunnan talkoolaiset”, jossa tarkastelin seurakuntien toimintaa Euroopan sosiaalirahaston hankkeissa.
Epäkohtien esiin nostaminen ja eettisenä keskusteluareenana toimiminen ovat kuitenkin eri asioita kuin suora vaikuttaminen poliittisiin päätöksiin. Vaikka arkkipiispa totesi, ettei kirkko osallistu poliittiseen keskusteluun sinänsä, hän kuitenkin itse otti henkilökohtaisesti kantaa poliittisesti arkaan asiaan. Asiaan, joka ei kuulunut kirkolle. Asiaan, joka on eduskunnan päätös. Ulkopuolisen silmin asia näyttäytyi siltä, että arkkipiispa yritti vaikuttaa kansanedustajien mielipiteeseen. Itse olen tasa-arvoisen avioliiton kannalla. Kuitenkin kirkon ja arkkipiispan menettely asiassa ei ollut kansankirkolle sopivaa ja ominaista. Arkkipiispa edustaa koko kirkkoa. Hän olisi voinut odottaa äänestystulosta ja sen jälkeen todeta, mitä tulos kirkolle merkitsee ja korostaa kirkolliskokouksen merkitystä ja päätäntävaltaa asiassa.
Nyt valittu tie on kyseenalainen. Jos kirkon johtajat alkavat ottaa osaa politiikkaan näin näkyvästi, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kirkkoa aletaan kohdella kuten poliittisia puolueita. Äänestäjiä kosiskellaan, osa antaa pois jäsenkirjansa ja osa hankkii sen takaisin riippuen kulloisestakin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kirkon ei soisi kuitenkaan ajelehtivan näiden ajan puhurien tempomana ulapalla, vaan toimivan vakaasti ja linjakkaasti omien toimielintensä kautta ja äänellä. Median kautta vaikuttamisen tulokset on nyt nähty.
Täysin hämäräksi myös jää miten erotetaan toisistaan ”politikointi” ja eettisistä asioista keskusteleminen ja epäkohtien esiinnostaminen. Blogisti vastustaa ensimmäistä ja kannattaa jälkimmäistä.
Jos eduskunta olisi harkitsemassa esim. lasten, maahanmuuttajien, köyhien tai joidenkin muiden ryhmien (vaikkapa juutalaisten) aseman parantamista lainsäädännöllä, ja arkkipiispa puhuisi samanaikaisesti julkisuudessa jotain lasten asemasta/ juutalaisista jne., niin miten hän välttyisi ottamasta jollakin tavalla kantaa tähän lainsäädäntöön. Miten hän voisi välttää vaikuttamasta asiaan jollain tavalla?
Tässä nyt on vain tosiasia niin, että kantaa ottavat he, joilta sitä kantaa pyydetään. Arkkipiispalta sitä ei nyt pyydetty vaan hän meni ihan itse politikoimaan ihan omissa nimissään, mikä kuitenkin on mielletty kirkon ääneksi.
Salme,
blogisti on nyt tässä kuitenkin sitä mieltä, että kirkon ei pidä politikoida: kirkon ei pidä ottaa kantaa asioihin joista päättäminen kuuluu eduskunnalle.
Blogisti: ”Kirkko on parapoliittinen instituutio.”
Sari Roman-Lagerspetz toi hyvin esiin sen, ettei kirkko ole parapoliittinen instituutio, koska se on integroitunut valtioon ja ottaa jatkuvasti kantaa lainsäädäntötyöhön.
Kreikan alkuliite para ilmaisee asiaa, joka on vieressä, lähellä, ohi, ylitse. Para tarkoittaa myös vaihtoa, muutosta.
Mikäli on kutsumusta tutustua apostolien oppiin ilman kirkkoteologian iestä, niin para -sana on eräs avaimista. Apostoleille seurakunta oli para. Kirkkoinstituution synty hävitti paraseurakunnan historian lehdiltä, mutta mikäli Vt:n esikuvat otetaan todesta, kuten apostolit, niin paraseurakunta on aina ollut ja tulee olemaan loppuun asti.
Paraseurakunta ei ole pois kirkoilta, koska loppujen lopuksi on kysymys oikeamieleisyydestä (jonka kirkkoteologia on vääntänyt muotoon vanhurskaus). Oikeamielisyyteen liittyy vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu. Kirkkohistoria valtioliittoineen kertoo jostain muusta kuin oikeamielisyydestä.
Kari Mäkisestä Suomen luterilainen kirkko on saanut suoraselkäisen ja rohkean paimenen, joka on sisäistänyt oikeamielisyyden sydämellään eikä vain huulillaan.
Ymmärrän kirjoituksen pointin, mutta en allekirjoita sitä välttämättä itse. Sekä eduskunnassa että julkisessa keskustelussa muutenkin kirkkoa käytettiin lyömäaseena sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan, ja arkkipiispa osallistui tähän keskusteluun Facebook-kirjoituksellaan, jossa sanottiin mm. näin:
”Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.
Keskustelussa on syntynyt uhkakuvia. Siksi on minusta tarpeen todeta: Jos aloite hyväksytään, kenenkään avioliitto ei menetä yhtään arvostaan eikä yhdenkään lapsen asema vaarannu. Jos aloitetta ei hyväksytä, seksuaalivähemmistöjen aseman tunnustaminen ja parantaminen ei kaadu tähän. Se jatkuu kyllä. Asenteissa on tapahtunut ja tapahtuu muutosta.”
En kyllä pitäisi tätä politikointina, joka millään tavalla murentaisi kirkon arvovaltaa, vaan hyvänä puheenvuorona ajankohtaiseen asiaan. Tällaista selkeää puhetta toivoisin piispoilta päinvastoin lisää.
Valitettavaa, että ihmisiä eroaa kirkosta, mutta aika mahdotonta sanoa, kuinka tässä sitten olisi pitänyt toimia. Jos kirkko olisi alistunut Pentti Oinosen ja muiden keppihevoseksi eduskuntakeskustelussa, niin uskon että jälki olisi rumempaa ja eroamisia olisi varmasti tullut paljon tätä enemmän. Muistamme hyvin, kuinka pelkästään prostestina _Päivi Räsäsen_ kannanotoille kirkosta erosi Ylen homoillan jälkeen 40 000 ihmistä.
Aate- ja oppihistorioitsijana haluaisin kysyä näin päin:
Ketkä nimeltä mainittavat arkkipiispat eivät ole vaikuttaneet, tai pyrkineet vaikuttamaan, poliittisiin päätöksiin?
Kelasin mielessäni, että ehkä Martti Simojoki oli arkkipiispa, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan poliitikkoihin, mutta sitten muistin miten ahkera hän oli kommunikoimaan koskien avioeroa ja aborttia. Mikä kaikki siinä oli hänen pyrkimystään vaikuttaa yhteiskunnallisiin päättäjiin, ja mikä oli ”kunhan tässä muuten vaan esitän kansalle mielipiteitäni”…
Veteen piirrettyjä viivoja.
Suomessa kirkon päättäjien ja valtiollisten päättäjien suhde on vähän kimurantti. Tosi mielenkiintoinen aihe, itsessään.
Olen selannut eduskunnan päätöksen jälkeen täällä kirjoitettua ja myönnetään – olen hämmästynyt. Tämän kirjoituksen kohdalla hämmästyttää tämä:
Kirkko on vuosikymmenten ajan ottanut kantaa lainsäädäntöhankkeisiin koskivat ne sitten avioliittoa (muistanemme vuoden 1948 episodin), seksuaalivähemmistöjen asemaa (rikoslaki 1969, parisuhdelaki 2001, kansalaisaloite 2014). Kirkon antamien lausuntojen ja aktiivisen osallistumisen lisäksi yksittäiset viranhaltijat (piispat, papit, kirkkohallituksen työntekijät jne.) ovat pyrkineet vaikuttamaan säädettävien lakien sisältöihin ja pyrkineet ohjaamaan niitä itselleen ja/tai taustayhteisölleen mieluiseen suuntaan.
Viimeisten reilun 10 v ajan kirkossa on vahvistunut tilanne, jossa suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on ’moniäänistä’ ja tämän moniäänisyyden mm. piispainkokouksen mietintö rekisteröidyistä parisuhteista tunnustaa ja hyväksyy.
Kun kirkolla on tällainen vahva vaikuttamisen perinne ja se sitä erityisen aktiivisesti juuri näissä kysymyksissä on käyttänyt vuosikymmenten saatossa, totean, että kirkon piispojen ja pappien ’moniääninen’ ulostulo tällä kertaa on aivan luontainen jatkumo tälle ja kuvaus kirkon tilanteesta tällä hetkellä. Olisiko kirkon viestin pitänyt olla yksiääninen asiassa, jossa se omasta mielestäänkin on moniääninen?
Nyt valittu tie on se, jota kirkko on kulkenut jo vuosikymmenten ajan. Onko tämä voinut jäädä huomaamatta?
Janin komentit ovat minusta aiheellisia, ja ajattelen itse samoin. Näkisin kovin mielelläni Sanna Lehtisen vastineen.
Arkkipiispa toimi harkitsemattomasti. Edellinen varsinainen poliitikko-arkkipiispa oli Mikko Juva. Kaikki kunnia Juvalle kirkkohistorioitsijana, mutta arkkipiispuuskausi jäi kovin lyhyeen.
Näin suoraa vaikuttamista kansanedustajiin juuri ennen ratkaisevaa äänestystä ei kukaan muu arkkipiispa itsenäisen Suomen aikana ole harrastanut. Varsin ”epäpoliittisia” arkkipiispoja löytyy runsaasti Aleksi Lehtosesta ja Ilmari Salomiehestä alkaen. Mäkisen räikeän suoran politikoinnin seurauksena kirkko paitsi maksaa pitkän pennin, myös natisee uhkaavasti liitoksissaan.
”Näin suoraa vaikuttamista kansanedustajiin juuri ennen ratkaisevaa äänestystä ei kukaan muu arkkipiispa itsenäisen Suomen aikana ole harrastanut.”
Tuo on varmaan oikea havainto/tunne, mutta ei välttämättä kerro siitä, että Mäkisellä olisi kovinkaan erilaiset periaatteet vaikuttamisen suhteen kuin edeltäjillään. Minusta tätä arvioitaessa pitää ottaa huomioon, että media on aivan viime vuosina muuttunut hirmuisella vauhdilla.
Vaikkapa parisuhdelain 2001 käsittelyssä nykyisenlaista sosiaalista mediaa ei vielä osattu kuvitellakaan. Kirkko ja sen viestintä ponnistelee muiden lailla pysyäkseen kehityksen kelkassa. Arkkipiispa on valinnut aktiivisen, nykyaikaisen linjan, mistä häntä ei mielestäni voi moittia.
”Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty.” Miten on mahdollista, että ei tunnisteta sitä, että pyydetään virallinen lausunto ja se annetaan? Samalla kuitenkin annetaan viran ulkopuolelta lausunto, joka aiheuttaa vain eroaallon. Toinen on asiantuntijuutta. Toinen politikointia. Sellainen pieni ero.
Mika Turunen,
tarkoitatko mahdollisesti, että kun kirkko antoi vuonna 1971 sellaisen virallisen lausunnon, että homosuhteita ei pidä poistaa rikoslaista, niin kyse oli asiantuntijuudesta – ei politikoinnista, eikä yrityksestä vaikuttaa maalliseen lainsäädäntöön?
Jos joku piispoista olisi vuonna 1971 ollut eri mieltä (kirkon virallisen lausunnon kanssa), ja sanonut julkisesti, että: ”samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteet eivät ole mielestäni rikollisia” niin olisiko tässä ollut kysymys (kielteisestä) ”politikoinnista” ja yrityksestä vaikuttaa lainsäädäntöön?
Entä vuonna 1981 kun kirkko totesi lausunnossaan että homoseksuaalisuutta ei pidä poistaa sairausluokituksesta? Oliko tällöinkin kyse ”asiantunijuudesta” eikä ”politikoinnista”?
Lausuntopyyntöjä toki lähtee sinne, mutta niihin ei ole mitään velvollisuutta vastata. Minä aikanaan toitotin täällä sitä, etten oikein pitänyt viisaana kirkon tapaa pyrkiä samaistamaan lailla säädelty avioliitto ja kirkon edustama kristillinen avioliitto enkä oikein sitäkään pitänyt kirkon itsensä kannalta viisaana vaihtoehtona, että se lausunnoillaan otti kantaa vaikkapa rekisteröityyn parisuhteeseen jne. Nyt ollaan sitten tilanteessa, jossa kirkko nähtävästi alkaa antaa aivan päinvastaista viestiä; lailla säädelty avioliitto on ihan eri asia kuin kirkon edustama avioliitto. Näinköhän tämä täydellinen suunnanmuutos onnistuu kansalaisten suuntaan. Epäilen.
Kansalaisaloitteen kohdalla lakivaliokunta kuuli todella montaa uskonnollista yhteisöä ja esimerkiksi piispa Askola sekä hänen edeltäjänsä Eero Huovinen antoivat lausunnon valiokunnalle. Siihen ei tietysti olisi ollut mikään pakkoa aivan kuten piispat kautta linjan olisivat voineet korostaa, että tämä asia ei kirkolle eikä sen edustajille kuulu muuten kuin siltä osin, että ne pitävät kiinni oikeudestaan määritellä omat ehtonsa ja sisältönsä avioliitolle lain sallimissa puitteissa kuten tähänkin asti on toimittu. Sen sijaan kirkko ja monet piispat ovat olleet aktiivisia asiassa jo vuosien ajan. Se heille toki sallittakoon. Muistan hyvin elävästi silloisen arkkipiispa Paarman kommentoimassa parisuhdelakia. ”Emme me ketään halua syrjiä…”
Minusta nämä piispojen ristikkäiset näkemykset asiasta kuvastavat kirkon ristikkäisiä näkemyksiä asiasta ja tilanteesta. Itse näen arkkipiispankin reaktiot ennemminkin jatkeena tälle kirkon ja piispojen vaikuttamispolitiikalle. Epäilemättä arkkipiispa olisi voinut asetella sanansa monella tavalla ja toisin. Mitä siitä sitten olisi seurannut tai toisenlaisesta eduskunnan päätöksestä, emme voi tietää.
Sari, mitä ihmettä? Nyt venytät tulkintaasi sellaisiin sfääreihin, että oksat ja männynkävyt alta pois. Kyse on luonnollisesti nyt ja ainoastaan arkkipiispa Kari Mäkisen ja Jukka Keskitalon kommenteista. Ei muusta. Muut kysymyksesi voit aivan hyvin haudata sementissä meren syvyyksiin. Aiheet kuuluvat toiseen keskusteluun mitä en aio käydä kanssasi, kun et pysy asiassa.
Mika,
minä pysyn mielestäni ihan tukevasti asiassa.
Jos kirkon viralliset lausunnot ovat ”asiantuntijalausuntoja” niin kaiketi silloin on myös niin, että antaessaan vuonna 1971 lausunnon siitä, että homosuhteita ei pidä poistaa rikoslaista, niin kirkko toimi ”asiantuntijana”, ei ”politikoijana”.
Vai muuttuiko kirkko ”asiantuntijaksi” vasta nyt, tämän puheena olevan asian suhteen? Kirkko politikoi ennen mutta muuttui nyt asiantuntijaksi?
Sari, tilanteet vuonna 1971 ja nykyään ovat erilaiset. Niitä ei voi verrata niin suoraviivaisesti keskenään kuin nyt teet. Lisäksi on huomattava, että Keskitalo puhui virkansa puolesta ja arkkipiispa puhui siitä miten yhteiskunnan äänen tulisi olla kirkossa kantojen muokkaajana. Eihän se näin ole! Kirkkolain 1§ kuuluu: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.”
Mika Turunen,
miksi vuoden 1971 tilannetta (jolloin kirkko vastusti homosuhteiden poistamista rikoslaista) tai vuoden 1981 tlannetta (jolloin kirkko vastusti homoseksuaalisuuden poistamista sairausluokituksesta) tai vuoden 1999 tilannetta (jolloin kirkko vastusti rekisteröityjä parisuhteita) verrata nykytilanteeseen?
Sari, ongelmana on nyt se, että tähtäilet menneitä tapahtumia nykyajan silmälasien lävitse. Näin ei voi tehdä. Ensiksi pitäisi tarkastella mitä kunakin ajankohtana on tapahtunut ja miksi niin on tapahtunut? Asiat pitäisi ymmärtää ensiksi oman aikansa kontekstissa ja vasta sen jälkeen miettiä mitä ne merkitsevät nykyään. Ei niin, että nykyajan näkökulmasta tarkastellaan mennyttä ja annetaan siitä tuomio. Tässä on erehdyksesi.
Olen hieman ällistynyt siitä miten Arkkipiispa Mäkisen sanoista on otettu pulttia. On selitetty että politiikka ja valtio olisivat erilliset alueet. Samoilta ihmisiltä ei tule samasta faktasta mainintaa toisessa kontekstissa.
Silloin henkenä on enemmän Juha Rehulan ajatus jossa ”Lähden siitä, että perinteinen avioliittokäsitys on se mihin tukeudun. Ymmärrän tasa-arvopyrkimykset, mutta mielestäni koko avioliittoasia kuuluisi kirkolle ja kehittäisin lainsäädäntöä muuta kautta”. Muutoinkin on korostettu että uskontoasioilla argumentointi kuuluu politiikkaan. Että esimerkiksi Kaisa Herneen taannoinen maininta Rawlsista oli täysin asiatonta. Että on ikävää ottaa sekulaari filosofi ja ottaa hänen norminsa ytimeksi.
Syntyy vähän erikoisia oloja. Sellaisia kysymyksiä että onko se todella niin että kirkko saa sanoa poliittisia kannanottoja silloin kun ne rapsuttavat konservatiivikristittyjä ja silloin kun eivät rapsuta niin kirkon jäsenten tulisi olla yksityishenkilöinäkin hiljaa. Arkkipiispalla oli lausuntoja twiittereissä ja tilaneissa joissa häneltä suoraan kysytään asioita.
Kaiken kaikkiaan uskonnon nimissä ja kirkon auktoriteetilla saa puuttua elämään niin järkyttävän vahvasti monissa asioissa, että on omituista tässä kohden sitten ällistyä että ”kirkko ja valtio on erillään”. Oma kokemus on että harvemmin ja yllättävän vähän.
Uskon olemus on olla kuuliainen ensisijaisesti Jumalalle, Hänen Sanalleen ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt.5:29). Jumalan seurakunnan tulee kulkea vakaasti Sanan mukaan. Aito avioliitto on Jumalan säätämys ja sen pitää olla sitä kirkossa ja seurakunnassa. Sanalle kuuliaisuus tuo aina siunauksen myös kansalle, jolle julistetaan evankeliumia syntien anteeksi saamisesta Jeesuksessa Kristuksessa.
Mutta sielunvihollinen pettää aina ihmiset, sillä synnissä on aina kirous mukanaan, vrt.Sodoma ja Gomorra.
Aikoopa kartsa näköjään kuitenkin mennä tänäiltana telkkariin. Puhumaan kai epäpoliittisia.
(YLE TV1 klo 21.00)