”Uskooni en tarvitse kirkkoa ja sen oppeja. Se on Jumalan ja minun välinen asia.” Näin kuulee sanottavan. – Jumalasuhde on henkilökohtainen, mutta yhteisöllisyys kuuluu kristinuskoon. Meillä on vastuu toisistamme.
Monille yhteisöön kuuluminen ja yhteyden kokeminen on peruste kuulua kirkkoon. Kirkko on koti, johon on aina hyvä palata, kun maailma koettelee.
Kirkkotila on paikka hiljentyä toisten ihmisten kanssa. Kirkon ovi on aina avoinna, ainakin sen pitäisi olla. Messussa käydään, että selvitään tässä elämässä. Niin ajatellaan varsinkin kun on hätä. Hyvinä päivinä käydään kiittämässä.
Yhteisössä ei eletä vain saamapuolella. Siellä voin tuntea, että minua tarvitaan. Yhteyden etsimistä ei pidä kuitenkaan aloittaa lähimmäisten kristillisyyden arvioimisella.
Kirkko tekee ja kirkossa tehdään paljon hyvää monelta taholta aiheutettujen paineiden keskellä. Useimmiten kirkko ja sen diakoniatyö on joutunut ottamaan kopin, kun yhteiskunnanjärjestelmistä ei ole ollut apua.
Kirkolta kaivataan yhteiskunnallista vaikuttamista ja köyhien auttamista. Kirkko voi vaikuttaa suoraan työmuotojensa kuten diakonian ja sen vapaaehtoisten kautta, mutta ennen muuta välillisesti ihmisten avulla. Sitä on arvo- ja asennekeskusteluun osallistuminen.
”Kirkon on uskallettava tarttua rohkeammin vuoropuheluun niiden uskonilmausten kanssa, jotka tulevat vastaan seurakuntatyön arjessa, facebookissa, kodeissa, kaduilla ja kuppiloissa.”
Voisiko uudenlainen vapaaehtoistyö olla jotain tämänkaltaista: työntekijät, vapaaehtoiset ja avun tarvitsijat pohtisivat yhdessä, missä ja millaista apua eniten tarvitaan ja tarttuisivat sitten toimeen.
Ihmisille tärkeät elämän ja kuoleman kysymykset jäävät usein huomaamatta, kun huomio kohdistuu vesilasimyrskyihin.
Kirkon tuote myönnetään hyväksi, mutta osaammeko markkinoida sitä oikein. Pelkkä julistaminen ei enää pure.
Yksi teko on enemmän kuin tuhat puhetta. Hyvän puun tuntee sen hedelmistä.
Markku Jalava :”Voisiko uudenlainen vapaaehtoistyö olla jotain tämänkaltaista: työntekijät, vapaaehtoiset ja avun tarvitsijat pohtisivat yhdessä, missä ja millaista apua eniten tarvitaan ja tarttuisivat sitten toimeen.”
Tuo voisi olla yksi tapa. Ihailen sitä pappia, joka sanoi, että ”kirkon kynnyksen on oltava helvetin matala”. On jalkauduttava ihmisten pariin, ja mielestäni hyvä malli on esim. Oulun agnostikkoillat. Tosiasia on, että ihmiset ”ruohonjuuritasolla” kaipaavat aitoa ja inhimillistä kontaktia, jossa heitä kuunnellaan ja jossa he voivat keskustella uskoon liittyvistä kysymyksistä.
Jos kirkon kynnys lähentelee helvettiä, niin kysymys kuuluu: Onko se jo liian matala, voiko siltä tasolta pelastua?
Ymmärrän sen hyvin, että ihmisten tekemiä korotuksia kynnyksessä ei saa olla, mutta se ei saa madaltaa Jumalan sanan auktoriteettia.
Kirkon eli Jumalan valtakunnan ei tule olla pikään puuhastelukerho, niitä on tarpeeksi muutenkin ja monet organisaatiot osaavat puuhastelun paljon paremmin.
Sielun pelastus on uskon päämäärä. Lähimmäisen palveleminen ja auttaminen kukoistakoon, mutta se ei voi olla kirkon olemassaolon varmistaja ja oikeuittaja. Vanha sanonta pätee vieläkin: Kirkko on siksi, että täällä kuollaan!
”Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä.” Helvetin kynnyksestä ei taida olla mainintaa Raamatussa, mutta psalmin 88 laulaja rukoilee tuonelan kynnykseltä. Tuonelan avaimista taas on Ilmestyskirjassa: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”
Noniin, jokainen omantunnon puolesta herännyt tietää, että helvetti on olemassa. Apostolit kuitenkin tarttuivat rampaa kädestä ja tempaisivat hänet ylös eivätkä menneet makaamaan hänen viereensä.
Lauri Lahtinen :”Kirkko on siksi, että täällä kuollaan!”
Kyllä, mutta kirkko on myös siksi, että täällä eletään. Käsitykseni mukaan lapset kertaavat kehityksessään ihmisen kulttuurievoluution kaikkine sen pimeine puolineen ja kasvatus on eräänlaista ”taidetta” ja kykyä katsoa maailmaa lapsen silmin. Esimerkkinä voisi kertoa lapsenlapsesta, joka leikkikentällä komensi ”amminsa” etsimään keppejä, joista halusi rakentaa tuomiokirkon. Hiekasta ja kepeistä syntyi hieno rakennelma torneineen ja ”ammi” keräsi leikkikentän laidalta apiloita, joista teki päähänsä seppeleen. – Tämä on ammin seppele, ammi sanoi. Poika mietti hetken ja tempaisi sitten seppeleen ”ammin” päästä ja ripusti sen rakentamansa tuomiokirkon torniin. – Ei se sinulle kuulu, hän sanoi. Olen samaa mieltä. Kunnian seppele ei kuulu ihmisille, vaan sille prinsiipille, joka antoi ihmiskunnalle opeteltavaksi rakkauden ymmärtämisen vaikean taidon, että ihmiskunta pelastuisi rakkaudettomuudestaan ja väkivaltaisuudestaan.
Olen ihastuneena lukenut Höltän historian faktoihin tukeutuneita kommentteja eräällä toisella palstalla.
Nyt tuntuu tuo Lahtisen kommentti asialliselta.
Kirkon kynnyksen toivotaan olevan ”helvetin matala” siksi,
että yhä vähemmän on niitä ihmisiä, jotka sanovat psalminkirjoittajan
tapaan olevansa ”tuonelan kynnyksellä”.
Niile, jotka todella ovat tuonelan kynnyksellä, heille, jotka ovat sen kokeneet, heille kirkon kynnnys ei ole koskaan liian korkea, jos itseään kamanaan kolauttamatta ovesta sisään pääsee.
Tämä on vain minun vaatimaton analyysini päivän tilanteesta.
Mielestäni Markku Jalavan blogi on mahtavan hyvä. Kommentoinneissa jäätiin viisastelemaan kirkon kynnyksen tuumamitoista.
Seurakunnallista yhteisöllisyyttä löytyy ihanasti esim Saapas-ryhmistä ja erilaisista seurakuntien kuppiloista nuorille, kotoisista kohtaamispaikoista eläkeläisille jne..
Kirkon messuissa penkit täytetään takaa päin ja moni istuu niin, että ei vain hihakaan hipaisisi toista ihmistä. Sekö yhteisöllisyyttä? Sekö kristillisyyttä? Kirkkokahveillakin sijoitutaan eri pöytiin oman uskomustavan mukaan.
Unelmani on nähdä pappi Saapasryhmän mukana, leikkaamassa pullaa nuorten kuppilassa tai auttamassa talvisaappaita mummon jalkaan kohtaamispaikassa – edes yhden kerran kaudessa näkemässä ja kokemassa todellista seurakunnan yhteisöllisyyttä, läheisyyttä, lämpöä ja rakkautta.
”Käsitykseni mukaan lapset kertaavat kehityksessään ihmisen kulttuurievoluution kaikkine sen pimeine puolineen ja kasvatus on eräänlaista ”taidetta” ja kykyä katsoa maailmaa lapsen silmin.”
Kasvatus varmasti on jopa enemmänkin kuin taidetta, jopa osallisuutta Jumalan luomistyöhön ja työtoveruuteen.
Mutta puhe minkäänlaisesta evoluutiosta, (kulttuuri ym.) on täyttä puppua. Ei ihminen mihinkään itsessään jalostu, ainakaan sydämen tasolla. Siihen tarvitsemme ulkopuolisen avun ja todellisen muutoksentekijän ilman minkäänlaista kehityskäyrää tai tilastollista epätodennäköisyyslaskelmaa:).
Paavi Franciscus tuntuu välillä kommenteissaan olevan enemmän Michael Monroen kuin Raamatun linjoilla. Aika pehmeet touhua, sanoisi Salme Pasi.
Eihän tuossa ole muuta kuin ihan normitavoittelua olla asiakasnuolija.
Paying guests, you know!
Jaa, minä en kyllä tiedä, pääsevätkö eläimet taivaaseen vai eivät. Raamatussa on jae ”Ihmistä ja eläintä sinä (Jumala) autat”, mutta se taitaa tarkoittaa tätä maanpäällistä aikaa?