Ärsyttävätkö Johanna Korhonen ja Päivi Räsänen eri tavalla kuin julkisuudessa kantaa ottavat miehet?
Kirkon julkisuuteen pitäisi julistaa naisrauha. Naisrauha kuului keskiaikaisiin rauhanvalalakeihin ja oli voimassa halki vuosisatojen. Samanlaisia valalakeja olivat esimerkiksi kirkkorauha ja joulurauha. Kun Suomesta tuli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, sisältyi naisrauha keisari Aleksanteri I:n julistamiin erityislakeihin. Nyt sillä olisi taas kysyntää, mutta erityisesti kirkossa.
Kun Korhonen tai Räsänen sanovat vaikka hyvää huomenta, kiusaantuu puoli hiippakuntaa ja tarttuu kynään. Ainakin saman määrän henkilökohtaisuuksiin meneviä huomautuksia ja asiattomuuksia nostattavat Pirkko Jalovaara ja Rebekka Naatus. Sari Roman-Lagerspetz ja Irja Askola.
Miehet selviävät julkisuudessa helpommalla. Heidän kohdallaan kriittinen keskustelu kohdistuu useammin pelkkiin asioihin eikä personoidu mollaamaan pahiksia tai ylistämään hyviksiä.
Vai kuvittelenko minä vaan?
Naisrauhan julistamisen jälkeen voisi julistaa miesrauha. Rauhoitettaisiin Miikka Ruokanen, Sakari Häkkinen, Matti Väisänen ja Heikki Räisänen. Kiisteltäisiin asioista, mutta kunnioitettaisiin ihmisiä. Jumalan luomia. Hyvä kirkko on sellainen, jossa uskaltaa korottaa äänensä, vaikka olisi väärässäkin.
***
Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille on vanhin alkuperäisenä säilynyt Suomea koskeva maallisen hallinnon dokumentti. Vuodelta 1316. Sivistynyttä aikaa.
Joo, niin kauan kuin uskossa olen ollut , muutaman vuosikymmenen:), olen ihmetellyt naisena, miten paljon kateuden tähden varsinkin mollataan ja saadaan aikaan hämmennystä, naiset nimenomaan usein syyllistyvät tähän. Ja nykyään rukoilen oikein sellaista ”miehistä” herätystä, josta Herra sitten löytää ne veljet, jotka ottavat johdon terveesti ja tasapuolisesti, ja kuitenkin niin selkeästi, että heitä ilolla seuraa. Jumala Isänä, antaa ajatuksen turvasta ja suunnannäyttäjästä, sitä kaipaa seurakuntiinkin.
Naisena, minulle ja muille on suuri haaste, on olla sanoilla varsinkin, selkään puukottamatta, ja omaa reviriämme tai mielipiteitämme puolustamatta hintaan mihin hyvänsä. Usein surullista jälkeä tulee, kun näihin antaudutaan.
Vielä, blokistin tekstistä; Hyvä kirkko on sellainen, jossa uskaltaa korottaa äänensä, vaikka olisi väärässäkin.
Nimenomaan, hyvä kirkko/seurakunta antaa tilaa olla ja kasvaa Raamatullisesti, olivathan Jeesuksen opetuslapsetkin hänen seurassaan vuosia, ja varmaan tekivät virheitä, ihan niinkuin mekin kasvaessamme ja hitaasti muuttuessamme edes hieman oikeaan suuntaan. Ja oppiaksemme ja löytääksemme vastauksia, meidän tulee kysyä ja kommunikoida, silläkin uhalla ettemme ole kaikesta aina samaa mieltä. Anteeksianto johon meitä opetetaan on etuoikeus.
Teemu Kakkuri, mitä tämä naisrauhan julistus tarkoittaa, ettäkö naisia ei saa häiritä sanoivat/tekevät mitä tahansa vai mitä??
Ihan mielenkiinnosta kyselen kun vertaat noihin joulurauhaan ym..
Kannatan….ei, en sittenkään kannata tätä Teemu Kakkurin naisrauha-aloitetta, vaikkakin näen siinä paljon positiivista ja hyvää tarkoittavaa. Kannatan enemmänkin ehdotuksia siihen suuntaan, jossa sukupuolierot eivät korostuisi lainkaan kirkossa. Minun ihannekirkkoni olisi täysin sukupuolineutraali kaikkien ihmisten kirkko, ilman minkäänlaista sukupuoleen perustuvaa roolijakoa. Se olisi mielestäni tasa-arvoista.
Jokainen meistä tietää, että kaikki maailman uskonnot ovat lähtökohdiltaan patriarkaalisia, enemmän tai vähemmän. Aivan niinkuin yhteiskunnatkin ihmiskunnan historiassa ovat olleet. Nykyisin yhteiskunnat kaikkialla maailmassa ovat kovaa vauhtia demokratisoitumassa ja tasa-arvoistumassa, enkä oikein jaksa uskoa että kristinuskon ja kirkon uskottavuus vaatiii ikivanhan patriarkaalisen perinteen jatkamista tai sen ylläpitoa. Miehisyydellä ja sen korostamisella en usko tulevaisuudessa myöskään kirkossa voitavan saavuttaa mitään yhtään enemmän hyvää kuin tasa-arvolla voitaisiin saavuttaa. Päinvastoin.
Järkytyin kovasti siitä panettelusta mitä Johanna Korhonen sai osakseen kristilllisen Seurakuntalainen-lehden sivustolla viime päivinä. Seurakuntalainen-lehdessä uutisoitiin Johannan haastattelu Radio Deissä. Panettelua oli tämän uutisen keskusteluosiossa. Siellä ei juurikaan puhuttu asiasta vaan lähinnä raivottiin siitä miksi sellaisen henkilön kuten Johanna Korhonen ylipäätään annetaan esittää näkemyksiään julkisuudessa. Ihmiset pitivät käsittämättömänä sitä että lesbon annetaan kommentoida kristinuskoa ja kirkkoa koskevia asioita. Ihmeteltiin muun muassa sitä miksi Johannan seurakunnan kirkkoherra ei pistä tällaista henkilöä kuriin. Johannan uskoa Jumalaan loukattiin, samoin hänen muita yksityiselämän asioitaan (parisuhteen muotoa). Hänen väitettiin koko elämällään vastustavan Jumalan sanaa ja kristillistä kirkkoa. Jopa hänen haastattelijansa (Radio Dein ohjelmassa) usko kyseenalaistettiin, koska haastattelija oli suhtautunut Johannaan liian suopeasti.
Julkisuudessa on viime aikoina oltu huolestuneita siitä, että maahanmuuttoa, rasismia jne. tutkivat akateemiset tutkijat eivät enää uskalla esittää omalla nimellään tutkimustuloksiaan tai näkemyksiään koska he joutuvat vihan lietsonnan kohteeksi. Tilanne kirkossa näyttää olevan sama: jos puolustaa vaikkapa sukupuolten tasa-arvoa, naispappeutta tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, henkilö joutuu käsittämättömän (ja nimenomaan henkilöön kohdistuvan) ajojahdin kohteeksi. Ja ilmeisesti etenkin silloin jos hän itse kuuluu seksuaalivähemmistöön.
Kun olen itse puolustanut seksuaalivähemmistöjen oikeuksia kirkossa, minua on myös kutsuttu lesboksi. Varmana tietona jossain esitettiin että ”Sari Roman-Lagerspetzilta voi odottaa tällaisia näkemyksiä, hänhän ei ole koskaan ollut miehen kanssa”. Silloin mietin jaksaisinko esittää näkemyksiäni jos itse kuuluisin seksuaalivähemmistöön.
Ennen luterilaisuudessa etsittiin yksimielisyyttä Jumalan sanasta, ja se tuotti vaikeuksia. Nyt konsensuksen henki näyttää löytyvän kirkossa hämmästyttävän helposti ja nopeasti. Mistä moinen ”veljellinen” ja ”sydämellinen” lähentyminen? Takana on uusi kirkollinen vaikuttaja, medianpelko ja luterilaisuuden vanha kanssakulkija virkavalta. Syntyyköhän tämä konsensus myös vapaasta tahdosta ja rakkaudesta totuuteen?
Janne AIkio:
Luulen että olet tässä retorisessa kysymyksessäsi enemmän oikeassa kuin uskoisit tai haluaisit. Mielestäni tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus ovat myös kristillisiä hyveitä.
Kannatan lämpimästi menneisyysselontekijä Teemu Kakkurin aloitetta. Noin selkokielisestä raportista kannattaisi jo hiukan maksaakin. Menneisyysselonteosta Kakkuri osaa tehdä myös johtopäätöksiä myös tähän päivään.
Onko se peilin vika jos kasvot ovat vinot? Nähdäkseni Korhonen on provosoinut ja kansa on provosoitunut. Miksi sitä pitää ihmetellä? Kommentit eivät välttämättä kupli keväistä kukkaiskieltä vaan ovat rosoisia kuin männyn kylki. Sen ei pidä kuitenkaan antaa häiritä vaan ymmärtää syyt kiukulle.
Pitäisiköhän puhua konsensuksen sijasta luterilaisesta konfomismista? Sitähän ei ole pitkään aikaan koettu meidän maassamme. Tosin viime kerralla se oli luonteeltaan hieman erilainen kuin miksi se nyt näyttää muotoutuvan.
Rauhoitetaan nyt perkelekin ja kaikki kristinuskon vastaiset mielipiteet saman tien. Ilmeisesti tällaisilla julistuksilla tahtomattaan sanotaan se, että me kristityt, jotka haluamme riippua kiinni Raamatun aikaamme sopimattomassa sanomassa olemme vapaata riistaa. Onko siis sitten niin, että meitä vastaan saa julistaa sodan? Kukahan julitaisi meidät rauhoitetuiksi?
Minua nyt mietityttää, että kuinka ihminen voi enää kunnioittaa itseään tällaisen alentuvan käyttäytymisen jälkeen.