Loppuvuoden aikana on ilmestynyt mielenkiintoisia kirjoituksia ja kirjoja, joissa pyritään hahmottamaan teitä kirkkomme tulevaisuuden rakentamiseksi. Kirjoitin jokin aika sitten aiheesta kirkon talouden ja rakenteiden näkökulmasta, pohjana Pasi Peranderin paljon huomiota saanut blogikirjoitus. Kirjoitan nyt jotakin kirkon olemuksesta ja ideasta, siis kirkkokäsityksestä. Kirjoituksen pohjana on joiltakin osin kirja Jokin meitä yhdistää – näky kansakirkon jälkeisestä ajasta (Kirjapaja 2021). Osaltaan kirjoitan omien pohdintojeni pohjalta.

Kirkkokäsitys liittyy aina myös kirkon rakenteisiin ja toimintatapoihin. Monesti vain kirkkomme toiminnan piirissä ei osata tiedostaa sitä, millaisella kirkkoidealla, kirkkokäsityksellä tai teologisella otteella kirkkoa halutaan kehittää tai ylipäätään kirkon tehtävää toteuttaa.

Taustalla on reformaation ajoista jatkunut tilanne, jossa maamme väestöstä vielä 1900-luvun alkupuolella yli 90% kuului kirkkoomme. Nyt yhtenäiskulttuurin lähes tyystin kadottu ja kirkonjäsenmäärän muututtua, tilanne on toinen. Taustalla on toki edelleen 1900-luvun kehitys, jossa kirkon asema pysyi vahvana ja jossa kirkkomme henkilöstö, organisaatio ja toiminta kasvoivat tai suorastaan paisuivat. Tämä kehitys alkoi erityisesti jälleenrakentamisen vuosina ja sen on jatkunut 2000-luvulle saakka. Nyt viimeiset 20-30 vuotta ovat olleet jo sopeutumista pienenevään kirkon jäsenmäärään ja kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen.

Kirjassa Jokin meitä yhdistää kirjoittavat hakevat näkymiä ja teologisia visioita kansankirkon jälkeiseen aikaan. Kirjan kirjoittajia ovat: Reetta Kalteenmäki, Veli-Matti Kärkkäinen, Sammeli Juntunen, Arto Antturi ja Timo Pöyhönen. Sain hieman sellaisen tuntuman, että kirjan aloite olisi tullut Pöyhöseltä, joka on muissakin yhteyksissä nostanut esille huolta kirkon tulevaisuudesta. Edelleen Pöyhönen on Hengen uudistus yhdistyksen johtajana nostanut aikaisemmin vahvasti esille jumalanpalvelusyhteisöjä ja kirkon rakentumista niistä.

Nyt Timo Pöyhönen nostaa esille laajemman vision sateenvarjokirkosta, jonka teologisena taustana olisi CA VII:n satis est periaate: Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Vaikka Pöyhönen esittää visiona tuollaista laajaa sateenvarjokirkon mallia, hän korostaa, että ytimen on oltava kuitenkin vahva ja yhteinen. Eli evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta tulisi olla vahva yhteinen näkemys ja että sateenvarjokirkon seurakuntien tulisi olla vahvasti hengellisiä yhteisöitä. Näitä teemoja on myös käsitelty Hengen uudistuksen ja seurakuntien Kirkon rakentajien foorumeissa.

Pöyhösen esittämä malli on em. kirjan päätöskirjoitus. Sitä ennen Arto Antturi käsittelee kansankirkkoajattelun ja -mallin ongelmia eri puolilta. Se lienee ollutkin hänelle annettu rooli kirjassa. Hän nostaa tärkeitä asioita esille, mutta ainakin minulle esimerkiksi ajatus kansakirkkoajattelun missionaarisuuden puuttumisesta tuntuu hieman oudolta. Olisiko hedelmällisempää pohtia kirkon tulevaisuutta siltä pohjalta, mitä hyviä anteja kansankirkkoidea on tuonut ja antaa edelleen?

Sammeli Juntunen kirjoittaa kirkon kolmesta suunnasta: ylöspäin Jumalaan, sisäänpäin jäseniin ja ulospäin ympäröivään maailmaan. Kaikissa niissä on sekä olemista että tekemistä. Lopuksi Juntunen nostaa esille – kuten usein muissakin yhteyksissä – apologian sekä minusta viisaan näkemyksen siitä, että meidän ei tarvitse kirkon työssä erotella sisäänpäin ja ulospäin aspekteja, koska evankeliumin todellisuutta pitää välittää kaikille ja kirkon jäsenetkin tarvitsevat sitä.

Veli-Matti Kärkkäinen käsittelee luterilaista ja alkuseurakunnan seurakuntaideaa ja niiden teologisia perusteita. Samalla Kärkkäinen peilaa kriittisesti edellä mainittuja kirkkomme nykytodellisuuteen. Kärkkäinen painottaa kirkon ja sen jäsenten maailmaan lähetettynä olemista ja osallisuutta Jumalan lähetyksessä maailmassa (missio Dei). Tämän Kolminaisuudesta ja siis Jumalasta lähtevän hengellisen todellisuuden tulisi olla kaiken pohjana.

Jokin meitä yhdistää kansilehdellä ilmaistaan kirjan olevan kutsu keskusteluun. Samalla se on tarkoitettu yhdeksi vakavaksi yritykseksi luodata visio kirkon ideaksi. Sateenvarjokirkon idea on kuitenkin saanut varsinkin kirkon konservatiiviselta laidalta torjuvan vastaanoton. Itse näen siinä ainesta, josta on syytä jatkaa pohdintaa. En kuitenkaan näe siinä vielä aivan sellaista visiota, joka olisi kirkossamme ”veret seisauttava” ja uuden alkamisen feenikslintu.

Olen itse kaivannut – kirjan kirjoittajien lailla – visiota kirkkomme ideaksi eli siis sitä, että meillä olisi vahva ja yhteinen kirkkokäsitys ja siitä nouseva toimintamalli. Itse en ole löytänyt oikeastaan mitä muuta kuin ns. luterilaisen kirkkoidean, kirkkokäsityksen. Kirkko on kastettujen jäsentensä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Kirkon tulee olla – tähän ehkä huonosti sopivia termejä käyttäen sekä matalakirkollinen että korkeakirkollinen.

Kirkon tulee olla korkeakirkollinen sen hengellisen vision osalta. Ja samalla sen tulee olla matalakirkollinen siten, että kynnys sen piiriin pidetään matalana erilaisille ihmisille ja että sen toiminnassa voi olla monenlaisia, ihmisiä kutsuvia ja uskon piiriin sitouttavia aineksia. Erityisesti kirkon pitää ohjata ihmisiä elämään kristittyinä omilla paikoillaan – kuten Luther opasti! Tätä voisimme tosiaan opetella paremmin tekemään eli opetella, mitä kristittynä eläminen ja seurakuntina eläminen tässä maailmassa ja maassa tarkoittaa! Mitä on olla valona ja suolana tämän elämänpiirin keskellä?

Mielestäni kansankirkkoidea ei ole siten haitallinen kuin esimerkiksi em. kirjassa kuvataan. Haitallisempaa on kokonaiskehitys, joka on tuonut meidät tähän. Olemme kirkkona ”laitostuneet” ja emme osaa päästä siitä irti ja eteenpäin. Toki ”laitostumista” tarvitaan edelleen, sillä kirkko saa myös Lutherin mukaan aina jonkin ulkoisen muodon maailmassa. Meillä se joutuu toimimaan monenlaisen lainsäädännön pohjalta, mikä toisaalta myös suojelee huonoilta asioilta. Nyt kirkkomme monipolvista rakennetta on hankala uudistaa ja se näyttää toteutuvan vain kirkon hitaan ja toki nopeutuvan pienemisen myötä – valitettavasti aina pakon edessä.

Kirkon liturgisen elämän ja rukouselämän sekä todistuksen pitää olla vahvaa, mutta samalla sen pitää olla relevanttia eli vahvasti kytköksissä Jumalan todellisuuden ohella ihmisten todellisuuteen. Ja Jumalankin todellisuus on tulemista ihmisten keskelle Kristuksessa. Yhteys alttariin ja toisaalta ihmisten hädän kohtaamiseen oltava vahva. Yhteinen kirkkovisio on tärkeä, mutta samalla kaiketi uudistuminen nousee parhaiten ruohonjuuritasolta. Näen myös, että vaikka tilastot näyttävät huonoa kehitystä, on paljon hyvää työtä ja kirkon elämää eri puolilla, suurissa kaupungeissa ja maaseudulla. Maaseudun osalta lähitulevaisuudessa ovat väestökehityksen kysymykset entistä vahvemmin vaikuttamassa seurakuntien mahdollisuuksiin. Osa temppeleistä on jäävä asujaansa vaille - Raamattua mukaillen!

PS. Kommenteissa vielä pari kuvausta minulta kirjan sisällöistä Reetta Kalteenmäen ja Veli-Matti Kärkkäisen kirjoituksista. Niissä on hyviä aineksia kirkkoidean pohtimiseen ja työstämiseen.

Toivo Loikkanen