Kirkkomme tulevaisuus (osa 2, Kirkon olemus ja idea, Jokin meitä yhdistää)

Loppuvuoden aikana on ilmestynyt mielenkiintoisia kirjoituksia ja kirjoja, joissa pyritään hahmottamaan teitä kirkkomme tulevaisuuden rakentamiseksi. Kirjoitin jokin aika sitten aiheesta kirkon talouden ja rakenteiden näkökulmasta, pohjana Pasi Peranderin paljon huomiota saanut blogikirjoitus. Kirjoitan nyt jotakin kirkon olemuksesta ja ideasta, siis kirkkokäsityksestä. Kirjoituksen pohjana on joiltakin osin kirja Jokin meitä yhdistää – näky kansakirkon jälkeisestä ajasta (Kirjapaja 2021). Osaltaan kirjoitan omien pohdintojeni pohjalta.

Kirkkokäsitys liittyy aina myös kirkon rakenteisiin ja toimintatapoihin. Monesti vain kirkkomme toiminnan piirissä ei osata tiedostaa sitä, millaisella kirkkoidealla, kirkkokäsityksellä tai teologisella otteella kirkkoa halutaan kehittää tai ylipäätään kirkon tehtävää toteuttaa.

Taustalla on reformaation ajoista jatkunut tilanne, jossa maamme väestöstä vielä 1900-luvun alkupuolella yli 90% kuului kirkkoomme. Nyt yhtenäiskulttuurin lähes tyystin kadottu ja kirkonjäsenmäärän muututtua, tilanne on toinen. Taustalla on toki edelleen 1900-luvun kehitys, jossa kirkon asema pysyi vahvana ja jossa kirkkomme henkilöstö, organisaatio ja toiminta kasvoivat tai suorastaan paisuivat. Tämä kehitys alkoi erityisesti jälleenrakentamisen vuosina ja sen on jatkunut 2000-luvulle saakka. Nyt viimeiset 20-30 vuotta ovat olleet jo sopeutumista pienenevään kirkon jäsenmäärään ja kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen.

Kirjassa Jokin meitä yhdistää kirjoittavat hakevat näkymiä ja teologisia visioita kansankirkon jälkeiseen aikaan. Kirjan kirjoittajia ovat: Reetta Kalteenmäki, Veli-Matti Kärkkäinen, Sammeli Juntunen, Arto Antturi ja Timo Pöyhönen. Sain hieman sellaisen tuntuman, että kirjan aloite olisi tullut Pöyhöseltä, joka on muissakin yhteyksissä nostanut esille huolta kirkon tulevaisuudesta. Edelleen Pöyhönen on Hengen uudistus yhdistyksen johtajana nostanut aikaisemmin vahvasti esille jumalanpalvelusyhteisöjä ja kirkon rakentumista niistä.

Nyt Timo Pöyhönen nostaa esille laajemman vision sateenvarjokirkosta, jonka teologisena taustana olisi CA VII:n satis est periaate: Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Vaikka Pöyhönen esittää visiona tuollaista laajaa sateenvarjokirkon mallia, hän korostaa, että ytimen on oltava kuitenkin vahva ja yhteinen. Eli evankeliumin opista ja sakramenttien hoitamisesta tulisi olla vahva yhteinen näkemys ja että sateenvarjokirkon seurakuntien tulisi olla vahvasti hengellisiä yhteisöitä. Näitä teemoja on myös käsitelty Hengen uudistuksen ja seurakuntien Kirkon rakentajien foorumeissa.

Pöyhösen esittämä malli on em. kirjan päätöskirjoitus. Sitä ennen Arto Antturi käsittelee kansankirkkoajattelun ja -mallin ongelmia eri puolilta. Se lienee ollutkin hänelle annettu rooli kirjassa. Hän nostaa tärkeitä asioita esille, mutta ainakin minulle esimerkiksi ajatus kansakirkkoajattelun missionaarisuuden puuttumisesta tuntuu hieman oudolta. Olisiko hedelmällisempää pohtia kirkon tulevaisuutta siltä pohjalta, mitä hyviä anteja kansankirkkoidea on tuonut ja antaa edelleen?

Sammeli Juntunen kirjoittaa kirkon kolmesta suunnasta: ylöspäin Jumalaan, sisäänpäin jäseniin ja ulospäin ympäröivään maailmaan. Kaikissa niissä on sekä olemista että tekemistä. Lopuksi Juntunen nostaa esille – kuten usein muissakin yhteyksissä – apologian sekä minusta viisaan näkemyksen siitä, että meidän ei tarvitse kirkon työssä erotella sisäänpäin ja ulospäin aspekteja, koska evankeliumin todellisuutta pitää välittää kaikille ja kirkon jäsenetkin tarvitsevat sitä.

Veli-Matti Kärkkäinen käsittelee luterilaista ja alkuseurakunnan seurakuntaideaa ja niiden teologisia perusteita. Samalla Kärkkäinen peilaa kriittisesti edellä mainittuja kirkkomme nykytodellisuuteen. Kärkkäinen painottaa kirkon ja sen jäsenten maailmaan lähetettynä olemista ja osallisuutta Jumalan lähetyksessä maailmassa (missio Dei). Tämän Kolminaisuudesta ja siis Jumalasta lähtevän hengellisen todellisuuden tulisi olla kaiken pohjana.

Jokin meitä yhdistää kansilehdellä ilmaistaan kirjan olevan kutsu keskusteluun. Samalla se on tarkoitettu yhdeksi vakavaksi yritykseksi luodata visio kirkon ideaksi. Sateenvarjokirkon idea on kuitenkin saanut varsinkin kirkon konservatiiviselta laidalta torjuvan vastaanoton. Itse näen siinä ainesta, josta on syytä jatkaa pohdintaa. En kuitenkaan näe siinä vielä aivan sellaista visiota, joka olisi kirkossamme ”veret seisauttava” ja uuden alkamisen feenikslintu.

Olen itse kaivannut – kirjan kirjoittajien lailla – visiota kirkkomme ideaksi eli siis sitä, että meillä olisi vahva ja yhteinen kirkkokäsitys ja siitä nouseva toimintamalli. Itse en ole löytänyt oikeastaan mitä muuta kuin ns. luterilaisen kirkkoidean, kirkkokäsityksen. Kirkko on kastettujen jäsentensä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Kirkon tulee olla – tähän ehkä huonosti sopivia termejä käyttäen sekä matalakirkollinen että korkeakirkollinen.

Kirkon tulee olla korkeakirkollinen sen hengellisen vision osalta. Ja samalla sen tulee olla matalakirkollinen siten, että kynnys sen piiriin pidetään matalana erilaisille ihmisille ja että sen toiminnassa voi olla monenlaisia, ihmisiä kutsuvia ja uskon piiriin sitouttavia aineksia. Erityisesti kirkon pitää ohjata ihmisiä elämään kristittyinä omilla paikoillaan – kuten Luther opasti! Tätä voisimme tosiaan opetella paremmin tekemään eli opetella, mitä kristittynä eläminen ja seurakuntina eläminen tässä maailmassa ja maassa tarkoittaa! Mitä on olla valona ja suolana tämän elämänpiirin keskellä?

Mielestäni kansankirkkoidea ei ole siten haitallinen kuin esimerkiksi em. kirjassa kuvataan. Haitallisempaa on kokonaiskehitys, joka on tuonut meidät tähän. Olemme kirkkona ”laitostuneet” ja emme osaa päästä siitä irti ja eteenpäin. Toki ”laitostumista” tarvitaan edelleen, sillä kirkko saa myös Lutherin mukaan aina jonkin ulkoisen muodon maailmassa. Meillä se joutuu toimimaan monenlaisen lainsäädännön pohjalta, mikä toisaalta myös suojelee huonoilta asioilta. Nyt kirkkomme monipolvista rakennetta on hankala uudistaa ja se näyttää toteutuvan vain kirkon hitaan ja toki nopeutuvan pienemisen myötä – valitettavasti aina pakon edessä.

Kirkon liturgisen elämän ja rukouselämän sekä todistuksen pitää olla vahvaa, mutta samalla sen pitää olla relevanttia eli vahvasti kytköksissä Jumalan todellisuuden ohella ihmisten todellisuuteen. Ja Jumalankin todellisuus on tulemista ihmisten keskelle Kristuksessa. Yhteys alttariin ja toisaalta ihmisten hädän kohtaamiseen oltava vahva. Yhteinen kirkkovisio on tärkeä, mutta samalla kaiketi uudistuminen nousee parhaiten ruohonjuuritasolta. Näen myös, että vaikka tilastot näyttävät huonoa kehitystä, on paljon hyvää työtä ja kirkon elämää eri puolilla, suurissa kaupungeissa ja maaseudulla. Maaseudun osalta lähitulevaisuudessa ovat väestökehityksen kysymykset entistä vahvemmin vaikuttamassa seurakuntien mahdollisuuksiin. Osa temppeleistä on jäävä asujaansa vaille - Raamattua mukaillen!

PS. Kommenteissa vielä pari kuvausta minulta kirjan sisällöistä Reetta Kalteenmäen ja Veli-Matti Kärkkäisen kirjoituksista. Niissä on hyviä aineksia kirkkoidean pohtimiseen ja työstämiseen.

Toivo Loikkanen

 

 

53 kommenttia

  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka Veli. Minun näkökulmastani ja kokemuksestani käsin kolme näkökulmaa. Täsmennän, että seurakuntalaiset ja alueet ovat erilaisia: seurakunnassa pitää olla mahdollisuus sekä mielekkääseen vastuun kantoon että lepoon ilman että ketään pakkotyöllistetään. Evankeliointi ja raamattupiiri vaativat erilaisia taitoja ja intressejä kuin kirkkokahvin keitto ja kolehdin kanto. Ja kumpiakin tarvitaan.

    1) Seurakunnan kanssa ”kilpailee” moni muu hyvä toiminta urheiluseuroista kotiseutuyhdistykseen ja kunnallispolitiikasta iltatyöhön. Meillä päin myös rukoushuoneiden rakennustalkoot ja metsästysseura. Mutta myös SPR tai kaupunginosayhdistys voi olla kilpailemassa. Lasten harrastuksista puhumattakaan. Sitä paitsi yhä useammat ovat ihan vain uupuneita töistä ja opiskelusta.

    2) Parhaiten vastuun kanto toimii niissä yhteyksissä, joita monet kirkkomme vaikuttajat eniten vierastavat: herätysliikeyhteyksissä ja muissa selkeän sekä yhtenäisen hengellisen profiilin omaavissa yhteisössä. Myös kirkon liepeillä!

    3) Omaehtoiselle toiminnalle on nykyään todellisia lainsäädännöllisiä esteitä: seurakunta ei esimerkiksi saa luovuttaa seurakuntalaisten yhteystietoja vapaaehtoisille. Eikä sen tiloissa saa järjestää mitä vain kenen tahansa toimesta. Ja hyvästä syystä (On tapauksia, joissa tyhjiin tai puolikäyttöisiin tiloihin olisi omaehtoisia tulijoitakin, mutta ylempi kirkollinen taho on kieltänyt tilojen antamisen).

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tähän sellainen kommentti, että Pekka Velin tavalla pitää tarjota seurakuntalaisille enemmän vastuuta ja tekemistä. Samalla monissa asioissa tullaan säädöksiin tai ainakin muihin seikkoihin, jotka ohjaavat tai rajoittavat toimintaa. Kyse on toiminnan laadusta ja sisällöstä. En epäile yhtään etteivätkö seurakuntalaiset kykene hyvään laatuun ja oikeaan sisältöön, mutta asiat on vain ensin puhuttava läpi. Joissakin asioissa seurakuntalaiset voisivat kouluttaa työntekijöitä ja joissakin taas työntekijöiden tulee kouluttaa ja opastaa seurakuntalaisia. Hengellinen toiminta on ideaalina vapaata ja armolahjojen rikastuttamaa, mutta samalla se on herkkää ja altista ongelmille kuten alkuseurakunnan tilanteista jo näemme.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Olen todella kiitollinen teistä Toivo ja Marko ja erityisesti siitä, että pääsin keskustelemaan nyt kanssanne. Näen, että teillä on todellista huolta kirkon tulevaisuudesta. Siinä asiassa olemme samoilla linjoilla. Enkäpä monessa muussakin. Näkökulmamme on vain hiukan erilainen ja tässä keskustelussa se juuri vie meidät ongelmien ytimeen. Vapaaehtoisuudesta puhutaan paljon, mutta vuoropuhelua edustamiemme tahojen kanssa on vähän. Asioita tarkastellaan usein vain toisesta suunnasta ja tehdään sen mukaisia johtopäätöksiä. Eikä asiat mene hyvään suuntaa silloin.

      En väitä, että voin edustaa kakkia vapaaehtoisia, mutta nyt minua ja meitä edustamassa on rekisteröitynä USKONSILTA ry. Sen avulla pyrimme saamaan yhteyksiä seurakunnissa vaikuttaviin vapaaehtoisten avainhenkilöihin. Jakamaan kokemuksia ja tukemaan toisiamme. Me olemme hajallamme ympäri Suomen niemeä ja meillä ei ole tietoa toisistamme. Uskon Silta yhdistyksen avulla yritämme luoda tarvittavia yhteyksiä. Monilla on hyviä ja huonoja kokemuksia toiminnoista. Molemmat on meille kullan arvoisia.

      Toivoisin että yhdessä voisimme löytää uudenlaista asennoitumista molemmin puolin ja löytää toimivia ratkaisuja hyvässä yhteisymmärryksessä. Jos vain onnistumme löytämään riittävästi näitä avinhenkilöitä, niin saamme lihaa luitten päälle.

      Samalla kun etsimme yhteyksiä toisiin vapaaehtoisiin,niin tarvitsemme kipeästi juuri teidän kaltaisianne virahaltijoita avuksi, jotta yhdessä voimme rakentaa uudelaista tulevaisuutta rakkaassa kirkossamme. Tarvitsemme uutta asennoitumista molemmin puolin. Sen löytäminen on suuri haaste, mutta minua juuri isot haasteet on innostavat.

      Innostuksella on se haittapuoli, että oma näköala voi kaventua liikaa. Siksi on tämänkaltainen keskustelu tosi tärkeää.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli: Kiitos hienosta kommentistasi ja osallistumisesta keskusteluun. Arvostan sitä että viet tätä asiaa eteenpäin. Ja hienoa kuulla, että teillä on tuollainen yhdistys, jossa voitte verkostoitua ja jakaa kokemuksia sekä innostaa toisianne. Tosiaan tällaista keskustelua pitäisi seurakunnissa käydä paljon enemmän. Otan tästä itsekin ”onkeeni” ja yritän edistää omassa yhteisössä sellaista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Toivo, hyvä laatu ja oikea sisältö riippuvat samalla ratkaisevasti siitä, mitä niillä ymmärretään. Monista ulkoisista laatukriteereistä päästään varmasti yhteisymmärrykseen. Sisältö on sikäli kimurantti juttu, että seurakuntalaiset eivät voi päättää sen varsinaisesta ytimestä keskenään oman mielihalunsa mukaan vaan se on niin sanotusti ”ylhäältä annettu” ja Raamatussa ilmoitettu.

    Tästä ei ehkä kannata jatkaa, mutta tuo ”satis est” -periaate eli kirkon ykseyteen tarvittava riittävä yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta sisältää yllättävän paljon enemmän kuin usein halutaan myöntää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Miksi Marko otat esiin tuon ?

      ”seurakuntalaiset eivät voi päättää sen varsinaisesta ytimestä keskenään oman mielihalunsa mukaan vaan se on niin sanotusti ”ylhäältä annettu”.

      Kysymys kun on juuri keskustelusta ja yhdessä tekemisestä. Sellaisella tavalla että se on mielekästä molemmille osapuolille.

      Olet Marko moneen kertaan tuonut esiin niitä hankaluuksia, mitä vapaehtoistoiminnassa on. Eikö jo oilisi aika rakentaa yhdessä toimimisen mallia sellaiseen suuntaan, etteivät hankaluudet enää haittaa yditehtävää. Aina kuitenkin vaikeuksia tulee puolin ja toisin. Jollei niiden käsittelyyn rakenneta mitään mekanismia, niin ne jäävät sinne seurakunnan sisälle ikuisuusongelmiksi. Ongelmat vain lisääntyy kun työntekijöitä joudutaan vähentämään.

      Parikymmentä vuotta on kirkon toiminnassa lyhyt aika. Työntekijävaje on vastassa myös isoissa yhtymissä. Silloin saattaa kirkkoon kuuluvien määrä jo olla alle 50%. Jäsenkato saattaa tapahtua jopa nopeammin. Varojen vähetessä toimintaa on ajettava alas monella taholla ja se luo kierteen, jossa yhä useampi jää pois.

      Kirkossa on vahva usko siihen, että toiminta saa jatkua niinkuin ennenkin. Tälle uskolle ei kuitenkaan ole mitään realaistisia perusteita. Tuo usko luo vahvan muutosvastarinnan. Monen työntekijän pelkona on oman viran menetys, jos vapaaehtoisille annetaan heidän tehtäviään. Tämä on turha pelko. Sillä vapaaehtoinen ei koskaan voi korvata vakinaista henkilökuntaa. Se voi olla vain näiden tukena.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Korostan kerran vielä että kirkon tulevaisuus on sen opista kiinni. Tilanne on kieltämättä vaikea asia kirkolle. Helsingib Sanomat 25.11.2021,

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.