Vuosikausia vireillä ollut kirkkolain kokonaisuudistus hyväksyttiin tänään eduskunnan täysistunnon toisessa käsittelyssä. Näin kävi siitä huolimatta, että perustuslakivaliokunta omassa lausunnossaan vahvasti arvosteli kirkkolain erityistä säätämisjärjestystä. Kirkkolakiin jäi edelleenkin viittaus Raamattuun ja tunnustuskirjoihin kirkon arvoperustana sekä Jumalan sanan julistaminen kirkon tehtävänä. Lain käsittelytiedot löytyvät täältä: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/KasittelytiedotValtiopaivaasia/Sivut/HE_108+2022.aspx.
Perustuslakivaliokunnan mukaan selvästi tunnustuksellinen sääntely ei kovin hyvin soveltunut eduskunnan säätämään lakiin, mutta voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Kirkon tunnustuksessa ei valiokunnan mukaan ole kyse perustuslain 76 §:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Sitä koskeva sääntely olisi tämän ja perustuslain 76 §:n sanamuodon vuoksi ollut valiokunnan mukaan perustellumpaa sisällyttää kirkkolain sijasta kirkkojärjestykseen.
On sinänsä selvää, että perustuslakivaliokunta määrittelee perustuslain tulkintaa, eikä esimerkiksi kirkolliskokous. Mutta siitä huolimatta olen edelleenkin sitä mieltä, että kirkon tunnustus nimenomaan kuuluu muuttumattomana kirkon hallintoon ja järjestykseen, se on itse asiassa niiden fundamentaalinen perusta. Prof. Pekka Leinon vuonna 2002 julkaistun väitöskirjan mukaan kirkon järjestysmuoto nimenomaan edellyttää, ettei kirkon positiivinen oikeus ole ristiriidassa kirkon arvoperustan kanssa (Leino Pekka. Kirkkolaki vai Laki kirkosta, 2002 s. 27).
Eduskunnan hallintovaliokunta katsoi perustuslakivaliokunnan tavoin, että valtioneuvoston tulee yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon kanssa arvioida kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen ja kirkolliskokouksen aloiteoikeuden sääntely perustuslaissa ja kirkkolaissa. Näissä neuvotteluissa kirkon edustajien tulisi pitää huolta siitä, ettei kirkon tunnustus ole kauppatavaraa.
Risto
Kiitos hyvästä tekstistäsi ja kannanotostasi kirkkomme tunnustuksen vahvan juridisen perustan puolustamiseksi.
Kiitos Matias ystävällisestä kommentistasi.
Demokratia valtioissa k0orkeimman, jumalan, arvostus tasa-arvoisesta ihmisarvostuksesta etenee jatkuvasti.
kirkon opin pyrkimys meidän ihmisten hallitsemisesta vähene koko ajan. Esim. vuosikalenterin tuleva muutos kirkon opin vuosikalenterista valtion ihmisten tasa-arvoisuutta kunnioittavaksi kalenteriksi.
Hyvä, että meni läpi, vaikka tunnustuspykälän sijoittaminen lakiin Arkadianmäellä varmasti otti koville. Eduskunta jousti, mielestäni vähän yllättävästi.
Kiitos kommentista. Samalla tavalla ajattelen.
Minulle olisi hyvin sopinut sekin, että tunnustuspykälä olisi ollut kirkkojärjestyksen puolella. Pääasia kuitenkin on, ettei koko kirkkolain uudistus jumittunut tähän.
Itse asiassa on outoa, että kirkko joka ei halua olla valtionkirkko, kuitenkin haluaa tunuustuksestaan säädettävän laissa. Mutta näillä mennään, eikä siitä enää kannata tingata. En vain voinut mieltäni malttaa…
Komppaan Pirjoa.
Kirkolliskokous voitti tämän kädenväännön, mutta helposti löytää sen edestään.
Kaimani blogikirjoituksessa viitattu ystävämme Pekka Leino mielestäni sivuutti väitöskirjassaan tuossa kohtaa kirkkojärjestyksen merkityksen kirkon omana positiivisena (”positiivinen” tarkoittaa juridiikassa suomeksi ”säädettynä”) oikeutena. Se , että eduskunta päätti niin kuin se päätti niine saatesanoineen, joita eduskunnan valiokunta lausui, tarkoittaa, että eduskunta taipui. Mutta ei siksi, että se ei olisi oikeassa, vaan siksi, että sillä on omasta mielestään tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin tämä. Kirkossa kannattaisi useammin katsoa, mitkä taistelut kannattaa voittaa ja mitkä olla taistelematta.
Komppaan puolestani Risto Voipion kommenttia.
Kirkkolaki ei koske kansalaisia, se koskee vain kirkon hallintoa ja järjestysmuotoja, sillä ei säädellä mitään oikeuksia, tai velvollisuuksia kansalaisille, vaikka he olisivat jäseniä.
Kaikki suomalaiset ovat Suomen lain alaisia, ja kyllä se velvollisuus lain noudattamiseen koskee myös pappeja, vaikka heillä voi olla erioikeuksia jäänteinä säätyläisyhteikunnan ajoilta, jolloin laki ei koskenut sen laatijoita ja ylempiä luokkia.
Enää ei ajatella, että kirkolliset toimijat vastaavat vain Jumalan edessä, viimeisellä tuomiolla, koska sellaisesta tuomioistuimesta meillä ei ole varmaa tietoa. Kyllä he tietävät sen itsekin, ” maaksi sinä olet jälleen tuleva ” on niin monta kertaa lausuttu.
Kirkolle on myönnetty autonomia, valtio valtiossa, kirkko voi siis toimia kuten haluaa, niin kauan, kun kansalaiset suostuvat ylläpitämään laitosta, joka ei tuota tulosta edes oman toimintansa ylläpitämiseksi, vaan kansalaiset sen maksavat, oli se sitten tapakulttuuriin liittyvien rituaalien toimittamista, saarnaa, tai muuta diakoniaa.
’Ei voi ratsastaa kahdella hevosella,’ sanoi joku viisas, ja tällainen kahden valtion malli hajottaa, ei yhdistä. On myös sanottu, että rehelllisyys maan perii, ja siksi pitää puhua siitä mistä on kysymys, taistella tosiasioiden puolesta.
On ihan sama mihin tunnustukset sijoitetaan, koska se mikä ratkaisee on sisältö, ja sisällön pohjalta syntyy yksi hyvin tärkeä todellinen vedätys, eli 1+1+1 ei olekaan kolme , vaan yksi, joka ei sovi yhteen koulun matematiikka opetuksen kanssa.
Kiitos Tarja kommentista. Ymmärrän hyvin, ettei kirkkoon kuulumattomia paljonkaan kiinnosta, mitä kirkkolaissa säädetään. Mutta niin ei voi sanoa, ettei kirkkolaissa säädellä mitään oikeuksia tai velvollisuuksia kansalaisille, vaikka he olisivat jäseniä.
Tavallisten kansalaisten osalta kirkkolaki säätää kirkon jäsenille oikeuden päätöksentekoon seurakunnissa sekä oikeuksia kirkon tarjoamiin toimituksiin. Kaikkia kansalaisia koskee seurakuntien velvollisuus ylläpitää yleisiä hautausmaita. Kirkon ja seurakuntien lähetys- ja diakoniatyössä autetaan hätää kärsiviä sekä kotimaassa että ulkomailla. Tässä vain muutamia mainitakseni.
Jos kirkko ja valtio halutaan enemmän eroon toisistaan, on pohdittava esimerkiksi kirkon väestärekisteriin ja hautaamiseen liittyvät tehtävät ihan uudelleen. Voisi olla hyväkin, että papit voisivat keskittyä viranomaisilmoitusten sijaan varsinaisiin papin tehtäviin.
Oli taas mielenkiintoista pitää saarna. Seurakuntalaisena oli paljon aikaa valmistautua ja pyytää apuja usealtakin taholta. Pohdiskeltavaa oli paljon ja siinä näki miten vaikea on tehdä saarnasta vuorovaikutteinen tapahtuma, johon saa kuulijat täysillä mukaan. Se vaatii melkoista paneutumista.
Tärkeää on muistaa ettei tee saarnastaan luentoa. Sen tulee olla kehottava ja keskittyä saarnatekstissä johonkin olennaiseen. Sellaiseen, joka voi puhutella jokaista kuulijaa. Olennaista valmistelussa on pyrkiä itse olemaan evankeliumitekstin puhuteltavana, jotta saarnassa voi kuulijat tuoda samaan asemaan.
Siinä sitä näki, miten vaativa tehtävä saarna on ja miten vähän monilla papeilla on aikaa niihin keskittymiseen. Oli tosi antoisa kokemus itselle ja palautteesta päätellen monelle muulle.
Ei se papin työ niitä helpoimpia hommia ole.
Kirkon toimintaan tutustuessani on huomannut miten monia mahdollisuuksia se tarjoaa sellaisenaan, kuin se nyt on. Joten minusta on tärkeä pointti se, että valtio antaa sille työrauhan.
Liityn Pirjo Pyhäjärven kommenttiin, ja kirjoitan kuitenkin myös oman. Viikon Kotimaan pääkirjoitus totesi tästä asiasta mielestäni viisaasti, kun se ymmärsi eduskunnan perustuslakivaliokunnan esiin ottaman asian: kirkkolain säätämysjärjestystä pitäisi arvioida uusiksi, ja arveli että esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden kuluttua aika on hoitanut uudelleen arvioinnin.
Luulen että osa kirkkokansaa pitää nyt syntynyttä ratkaisua kunniakkaana voittona. Mielestäni tämä ”voitto” on kaikkea muuta kuin kunniakas, koska kirkko saavutti sen turvautumalla toisen osapuolen eli valtion vaikutusvaltaan; kirkko ”voitti” tämän väännön tarrautumalla edelleen esivallan syliin. Jätti asiansa niin sanotusti esivallan haltuun. Pirkko Pyhäjärven sanoin ”kirkko joka ei halua olla valtionkirkko, kuitenkin haluaa tunnustuksestaan säädettävän laissa”, mikä on yksi valtionkirkollisuuden piirre. Kirkko turvautuu menneisyyteensä.
Toisaalta olen tässä asiassa tullut ymmärtämään myös piispoja ja kirkon johtoa. Ei kirkolla ole oikeastaan yksiselitteistä velvollisuutta purkaa sellaista sidosta, joka tuo sille muiden kirkkojen rinnalla erinäisiä etuoikeuksia. Antaa valtiovallan tehdä se sitten jos ja kun sen aika kypsyy. Silloin valtiovalta tekee myös ison ekumeenisen teon saattamalla Suomen eri kirkot tasa-arvoiseen asemaan.
Perustuslakivaliokunta katsoi, että kirkon tunnustuksen alistaminen riippuvaiseksi lainsäätäjän poliittisesta tahdosta ei ole ongelmatonta. Suomea sitoo kansainväliset uskonvapautta koskevat sopimukset ja ei ole tarkoituksenmukaista, että valtiojohto tai lainsäätäjä päättää jonkin uskonnollisen yhdyskunnan opista.
Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan nähnyt asiaa lainsäätämisjärjestyskysymyksenä eli toisin sanoen perustuslakivaliokunta katsoi kirkkolaki voidaan hyväksyä eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä vaikka kirkko luovuttaisikin eduskunnalle veto-oikeuden kirkon opista päättämiseen.
Jos sitten mennään käytännön tasolle, tämä koko riitely on koskenyt yhtä lausetta. Tarkkaan ottaen kirkossa on riidelty siitä, onko tämä yksi lause kirkkolaissa vaiko kirkkojärjestyksessä. Ja jos joku ei tiedä, tämä lause on ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Minua hieman hymyilyttää, jos joku on vilpittömästi ilahtunut siitä, että tämä lause saatiin kirkkojärjestyksen sijaan kirkkolakiin. Jos joku on ajatellut, että lainsäädäntö on puisevaa ja tylsää, tämä riitely varmaan todistaa, että näin on. Mitään käytännön merkitystä sillä ei ole, olipa tuo lause kummassa tahansa säädöksessä.
Asiaan vihkiytymättömille voisi myös todeta, että tuon lauseen kirjaaminen kirkkolakiin ei estä homoparien vihkimistä kirkossa. Ajattelin vain mainita, kun tämä riita kuullostaa ulkopuolisen silmiin lähes yhtä suurelta. Tosin tämäkin toteamus on varmaan turha, koska tokihan kaikki kirkkolakiharrastajat tämän tiesivät.
Kiitoksia uusista kommenteista. Hannu Paavola on varmaankin oikeassa siinä, että ajat muuttuvat ja annetaan valtiovallan tehdä se, mitä kirkko ei nyt voi tehdä. Suomen kansa kirkon jäsenistöä myöten maallistuu ja haluaa käyttää maksimaalisesti demokraattista päätösvaltaansa myös kirkon tunnustuksen osalta.
Mikko Niemisen kommentin johdosta toistan, että uudenkin kirkkolain 1 luvun 2 §:ssä kerrotaan vain mihin kirkon tunnustus perustuu ja mitä se merkitsee. Säännöksen toinen momentti kuuluu seuraavasti:
”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”
Kuten Kotimaan pääkirjoituksessa todettiin, kirkon tunnustus on nyt kiveen hakattu, eikä sen muuttaminen ole helppoa. Minua kiinnostaisikin se, millaista muutosta Mikko haluaisit siihen tehdä?
Vielä se lisäys edelliseen, että Pekan kommentti osoittaa, miten tärkeätä on, että kirkkolaki antaa pohjan myös kirkon ja seurakuntien parissa tehtävälle hengelliselle työlle. Vanhan sanonnan mukaisesti Jumalan Sanaa saa julistaa ja sakramentteja oikein toimittaa.
Risto Tuori, mitä tarkoitat sanoessasi että ”annetaan valtiovallan tehdä se, mitä kirkko ei nyt voi tehdä”? Kun kirkko nimenomaan olisi voinut tehdä sen vaikkapa ekumeenisista syistä.
Kiitos kysymyksestä. Kirkon näyttää olevan hyvin vaikeata luopua mistään toiminnasta tai supistaa organisaatiotaan resurssien vähetessä. Kirkon tulevaisuuskomitea sai vuonna 2016 valmiiksi varsin monipuolisen mietinnön erilaisista toimenpiteistä, mutta niiden toteuttaminen on jäänyt puolitiehen. Jos valtio kiristää kirkon lainsäädännöllistä asemaa, niin kirkon pitäisi pohtia vaikkapa erilaisista viranomaistehtävistä, kuten väestörekisterinpidosta luopumista.
Tämä näyttäytyy selkeästi yrityksenä kääntää kelloa taaksepäin ja ennestään korostaa ikävää kuvaa kirkosta menneisyyteen tähyävänä instituutiona. Konservatiivipiirit pitävät tätä torjuntavoittona, mutta eivät ehkä tajua miten suuri hinta tulevaisuudessa tulee maksettavaksi, kun kirkon toiminta nousee lain kautta tikun nokkaan yhä maallistuneemman valtiovallan puolella. Näiden säätäminen kirkkojärjestyksessä olisi osoittanut rohkeutta ja vastuun ottamista. Nyt kunhan vain venkoiltiin että saataisiin muutosta jarrutettua. Mitä tekee kirkolla, joka ei itse uskalla ottaa vastuuta siitä millaista oppia opettaa?
Tämän kysymyksen kirkkopolitikoinnin luonne paljastuu, kun miettii mitkä voivat olla motiivin tunnustuspykälän ajamisessa kirkkolakiin. Vai oikeastiko uskotaan, että luterilainen valtio tulee jatkumaan kirkon tukena??? Tuskinpa. Luulen että tunnustuspykälän ajajat eivät ole tajunneet, miten kaukaiseksi kirkko tunnustuksineen on jo esimerkiksi nykyajan poliitikoille tullut. Parempia olisi vaan ottaa rohkeasti ohjat omiin käsiin ja etsii omaa oppia ja identiteettiä maailman ruhtinailta lupaa pyytämättä. Emme enää elä 1500-luvulla.