Vaalianalyysi: kolmen suuren paluu

Seuraavassa ei oteta kantaa mitään puoluetta vastaan eikä minkään puolueen puolesta. Blogisti on äänestänyt lähes kaikkia puolueita eikä vielä tiedä herääkö vaaliaamuna vasemmalla vai oikealla kyljellä vai peräti selällään keskellä sänkyä?

Mutta asiaan. Mitä lähemmäs eduskuntavaalit tulevat, sitä selkeämmin gallupit todistavat, että Suomi on palaamassa kolmen suuren puolueen aikaan.

Edellinen kolmen suuren puolueen aikakausi alkoi vuoden 1979 eduskuntavaaleista. Niissä SDP, Kok ja Keskusta saivat yhteensä 135 kansanedustajaa. Vuosien 1983 – 2007 välillä järjestettiin seitsemät eduskuntavaalit, joissa edellä mainittu kolmikko sai 65-68% kannatuksen ja 139-149 kansanedustajapaikkaa.

Hallitusratkaisut olivat helppoja. Suurimmasta puolueesta tuli pääministeripuolue, joka otti kahdesta muusta suuresta kumppanikseen sen, jonka kanssa helpoiten pääsi yhteisymmärrykseen hallitusohjelmasta. Yleensä kolmikosta se, joka hävisi vaalit, jäi suosiolla oppositioon kasvamaan korkoa seuraavia vaaleja silmälläpitäen.

Hallitusvaihtoehtoja oli kolme: SDP:n ja Kokoomuksen sinipuna, SDP:n ja Keskustan punamulta sekä Kokoomuksen ja Keskustan porvarihallitus. Oli oikeasti sama, mikä kombo hallituksessa istui, hallitusohjelmat eivät eronneet juurikaan toisistaan. Puolueet muuttuivat yhä enemmän yleispuolueiksi, keskustahakuisiksi ja kaikki kolme mahtuivat poliittis-ideologisella nelikentällä hyvin pienen ympyrän sisään.

Politiikka pakeni politiikasta ja muuttui hallinnoimiseksi. Tämä näkyi myös kansalaisten yhä vähenevänä kiinnostuksena politiikkaan. Samalla suomalaiseen politiikkaan alkoi yhä selvemmin tulla korruptoituneita piirteitä. Puolueiden jäsenmäärä laski muutamassa kymmenessä vuodessa puoleen.

Mikään ei oikeasti muuttunut olipa hallitus mikä tahansa edellä mainituista vaihtoehdoista. Puolueiden käyttämä kieli ja ohjelmat lähenivät toisiaan. Kun 1950-1970-luvuilla hallitukset saattoivat vaihtua hyvin nopeassakin tahdissa, kolmen suuren kaudella hallitukset istuivat neljä vuotta.

Suurten puolueiden, johon mukaan laskettava 1980-luvun alkuun saakka myös SKDL, kannatuspohjat ankkuroituivat toisen maailmansodan jälkeen yhä enemmän yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Ideologiset erot oikeisto-vasemmistoakselilla olivat selkeät. Mutta mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta tultiin, sitä keskenään samanlaisimmiksi puolueet tulivat ja yhä selkeämpi oli isojen puolueiden keskenään epävirallisesti sopima läänitysjärjestelmä, suomeksi: sulle-mulle-hyvä-veli-systeemi.

Demokratia alkoi olla uhattuna.

Päivänpolitiikan pinnan alla mannerlaatat alkoivat kuitenkin liikkua. Tästä ensimmäinen merkki oli vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Tony Halmeen saama lähes 17 000 ääntä. Samaan aikaan eräs helsinkiläinen filosofian tohtori alkoi pitämään scripta-nimistä blogia.

Vuoden 2011 vaaleista lähtien perinteisten kolmen suuren (SDP, Kesk, Kok) yhteenlaskettu kannatus on jatkuvasti laskenut ja toisaalta suurten puolueiden joukkoon on ilmeisen pysyvästi noussut uusi puolue: PS.

Pitkään moni toivoi, että perussuomalaiset olisi ohimenevä ilmiö, että poliittisen veden niin sanoakseni virtaama palaisi takaisin vanhoihin uomiin, mutta niin ei ole käynyt. Perinteinen kolmen suuren trio ei enää vuoden 2011 jälkeen ole palannut entiselleen.

Samalla kun PS on vakiinnuttanut paikkansa suurena puolueena, on papiston perinteinen suurpuolue Suomen Keskusta mitä ilmeisimmin kutistumassa keskisuureksi, noin 10% puolueeksi. Edelleen toki on todennäköistä että yksi, ehkä kaksikin vanhoillislestadiolaista pappia Kepun riveistä kipuaa Arkadianmäelle, mutta puoluetta sekään ei pelasta.

Kyse ei ole siitä, osallistuuko Kepu punavihreään vai porvarihallitukseen, johtaako puoluetta varsinaissuomalainen arvoliberaali vai konservatiivisempi vaihtoehto Pohjois-Suomesta, kyse on siitä, että elinkeinorakenne Suomessa on peruuttamattomasti muuttunut.

Yhä pienempi osa suomalaisista saa elantonsa perinteisestä maataloudesta ja yhä pienenmpi osa suomalaisista asuu maalla ja/tai Itä- ja Pohjois-Suomessa. Samaan aikaan muuttoliike pääkaupunkiseudulle, jonne Keskusta ei koskaan ole saanut minkäänlaista jalansijaa yli puolen vuosisadan yrityksistä huolimatta, on rajusti kasvanut. Se, että etenkin Uudenmaan vaalipiiri kasvaa vaali vaalilta, suosii toisia puolueita, samalla, kun se syrjii toisia. Mikko Kärnän ehdokkuus Helsingissä kielii siitä, että Keskustalla Helsingin osalta pyyhe ilmeisesti heitetty kehään.

Sitten analyysiä viime kuukausien gallupien ja erityisesti Ylen tämän päiväisen gallupin pohjalta.

Kestääkö Kokoomuksen johtoasema vaaleihin asti? Timo Haapala IS:ssa vertaa Petteri Orpon johtoasemaa Lasse Virenin tunnettuun tuskaiseen viimeiseen kierrokseen 1976 Montrealin kymppitonnilla. Virenin johto kesti kuin kesti loppuun asti, mutta kestääkö Orpo? Petteri Orpo on tunnetusti mukava mies, aina hillitty, aina kohtelias. Ei epäilystä siitä, etteikö Orpo myös pääministerinä pärjäisi.

Vaaleissa aktiivisimmin äänestävät parhaiten koulutetut ja parhaiten palkatut ja Kokoomuksen kannattajakunta on keskimäärin korkeimmin koulutettua ja parhaiten palkattua. Väkisin silti herää kysymys, onko Kokoomuksen pitkin syksyä ja talvea lanseeraama talousohjelma sittenkin liian oikeistolainen? Kokoomuksen kypäräpapit, joita puolueessa edelleen riittää, tuskin panevat hanttiin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puheet erityisesti ansiosidonnaisen rajusta leikkaamisesta uhkaavat myös monia keskiluokan alareunassa roikkuvia Kokoomuksen potentiaalisia äänestäjiä.

Entä SDP? Olen ollut paikalla eri puoluejohtajien käydessä tapaamassa kannattajiaan sekä vaalikar..kansaa. Yleensä teltan tai lavan edessä seisoo puoluejohtajan ohella yksi tai kaksi avustajaa, tusina paikallista aktiivia (jotka juttelevat suljetussa piirissä keskenään) ja vähän etäämmällä saman verran ns. tavallista kansaa.

SDP:n kohdalla on toisin. Sanna Marin on politiikan megatähti. Kun Marin saapuu kauppakeskukseen, tungos on kuin paikalle olisi lennähtänyt kansainvälinen rock–tai filmitähti. Marin voi hyvinkin kiihdyttää SDP:n viimeisen kuukauden aikana vaalivoittoon.

Siinä on samalla sudenkuoppa, mihin SDP voi langeta. Marinia voi äänestää vain Pirkanmaan vaalipiirin alueella. Moni kysyy myös, kaikkoavatko loputkin oikeistodemarit, kun Marin ajaa tulipunavaloilla vasemmalta Vasemmistoliiton ohi? Onko Marin sittenkin liian vasemmistolainen ja liian vihreä ja liian feministi ja HLBQT+ hyväpalkkaisilla peruspaperiduunareille?

Ei ehkä ole suomalaisen demokratian kannalta viisasta rajata jotain isoa puoluetta etukäteen hallitusneuvotteluista pois. Peliliikkeenä PS:n poissulkeminen hallitusneuvotteluista sen sijaan oli SDP:ltä kova veto. Samalla se voi tuoda Suomeen saman blokkipolitiikan kuin Ruotsiin eikä Ruotsi taida juuri nyt käydä miltään osin esikuvaksi.

Entä PS? Riikka Purra on varmasti ja myös itselleen yllätykseksi löytänyt itsensä muutaman kerran lähes hymyilemästä vaalitentissä, mutta mikään kansanvillitsijä Purra ei ole. Moni sellainen, jolle Halla-aho oli liian iso kynnys, saattaa silti äänestää Purran perussuomalaisia. Samalla Halla-aho ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana on kerännyt arvonantoa puoluettaan laajemmalta säteeltä.

PS myös tunnettu siitä, että eduskuntavaalitulos on ollut aina edeltäviä gallupeja parempi. Mikäli nyt näin, on PS kuukauden kuluttua suurin puolue.

Toisaalta herää kysymys, ottiko puolue tällä kertaa varaslähdön? Ajoittuiko kuntohuippu väärin? Puolueen kannatus on juuri nyt niin korkealla tasolla, että on tavattoman vaikea uskoa, että se enää merkittävästi kasvaisi.

Papeista pitkän linjan SMP/perussuomalainen körtti Anssi Joutsenlahti ei ollut enää ehdolla vuoden 2019 vaaleissa eikä ole nyt, mutta kankaanpääläinen pastori ja YTT Jari Koskela jatkanee pappisperinnettä PS:n eduskuntaryhmässä.

PS on toisaalta puolue, edelleen ainoa, joka vakavasti ottanut somen. Esimerkiksi Sebastian Tynkkynen on vetänyt omaa poliittista kanavaa kaikissa mahdollisissa sosiaalisen median välineissä viimeiset vuodet. Kanavia klikattu kolme miljoonaa kertaa. Ei ihme, jos PS on ensi kertaa äänestävien parissa ylivoimaisesti suosituin puolue. Tynkkynen oli PS:n edustajana kirkon vaalitentissä ja vastasi erääseen kysymykseen aloittamalla: Arkkipiispan alustus oli kuin suoraan punavihreiden hallitusohjelmasta…

Entä keskikastin puolueet?

Sääliksi käy Anneli Saarikkoa. Luottoministerissäkään ei ollut miestä myöntämään, että vitsi vitsi vaan afrikkalaiset hakkerit. Toisaalta Keskustan epätoivoisesta ja sisäisesti ristiriitaisesta tilanteesta kertoo jotain, että puolueen mahtipiirillä, Pohjois-Pohjanmaan keskustalla, ei ole yhtään edustajaa puolueen hyvin, hyvin arvoliberaalissa johdossa. Ei eduskuntaryhmän eikä puolueen puheenjohtajistossa eikä ministereissä. Ja vielä Oulun seudulla huippusuosittu Sipilä jättää vaalit väliin.

Taitaa olla niin, että erilaiset kunnallis- ja aluevaalit antoivat Keskustan todellisesta kannatuksesta virheellisen kuvan eikä sille voi mitään, valitaan puolueen puheenjohtajaksi Saarikon jälkeen kuka tahansa.

Vihreiden tilanne on yhtä umpisurkea. Puolue on asemoinut itsensä vankasti vasemmiston reviirille juuri silloin, kun siellä poliittisen kentän valovoimaisimmat naispoliitikot ja sieltä pitäisi päästä pois. Ohisalo ei kykene kilpailemaan Marinin eikä Anderssonin kanssa. Ja Ville Niinistön oikeistoliberaalit ajat ovat muisto vain. Ei voine olla jälkiä jättämättä sekään, että lähes geneettisesti, syntymästään saakka ydinvoimavastainen puolue on sen suhteen tehnyt 180 asteen rintamakäännöksen.

Vasemmistoliiton kannatus on ollut kuin koomassa makaavan sydänkäyrä. Se ei ole laskenut eikä noussut riippumatta siitä, kuka on ollut puoluejohtaja tai onko puolue ollut hallituksessa vai ei. Vasurit ovat tehneet historiaa siinäkin suhteessa, että kun yleensä äänestäjät vaihtavat puoluetta, Vasemmistoliitto vaihtoi äänestäjät. Rasvanahkaduunari vaihtui akateemiseen, nuorehkoon vegaaninaiseen, jonka poliittinen kantakapakka ei ole tehdasosasto vaan Animalian paikallispiiri. Ylen tämänpäiväinen gallup tosin povaa Vasemmistoliitolle pientä yllätystä, samoin Helsingin Uutisten mielipidemittaus.

Entä pikkupuolueet? Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen pitää huolen siitä, ettei puolueen kannatus pääse tippumaan alle 3%. Samalla kansanlähetysläinen Räsänen on myös syy siihen, ettei suosio myöskään juuri kasva. Vankkumattomia naispappeuden, homoliittojen ja kaiken muun moraalisesti arveluttavan vastustajia ei taida Suomessa sittenkään olla kolmea neljää prosenttia enempää. Sari Essayahissa olisi potentiaalia parempaan, mutta minkäs teet? Uskonto ja politiikka on Suomessa pääsääntöisesti tavattu pitää erillään eikä evl kirkonkaan johto ole koskaan viimeisen 60 vuoden aikana lämmennyt uskontopuolueelle.

RKP kerää rannikkoruotsalaisten äänet ja jonkin verran pääkaupungin paremmistoa. Olisiko jo aika vaihtaa puheenjohtajaa kysyy muutkin kuin maakansa? Vaikka Anna-Maja Henriksonilla on lestadiolaista taustaa, ei se tilannetta muuta. Larsmon lestadiolaiset äänet menevät silti kristillisdemokraateille.

Hjallis Harkimon Liike Nyt sen sijaan on niin avarakatseinen ja liberaali, että se hyväksyy listoilleen kyselemättä kaikki (vasemmistodemarista talousoikeistoon), jotka kulkevat liian hitaasti Hjalliksen vaalitoimiston ohi. Suosiota vähentää Hjalliksen tunnetut Jokeri- ja hallihankkeet en nyt sano kenen kanssa. Juuri sen prosentin, joka ehkä jää puuttumaan pääministeripallista Hjallis voi kuitenkin Kokoomukselta viedä.

Ano ei uusi paikkaansa Arkadianmäellä vaan jää Juvalle. Molemmissa taso nousee. Sinimustat vanhan IKL:n korporatiivisessa hengessä ovat hekin päässeet puoluerekisteriin. Puolue jyrää etnokansallis-uskonnollisella linjalla, puheenjohtajan hengellinen viiteryhmä Lähetyshiippakunta. Vanha sosiaalipsykologinen sääntö pätee: jos olet äärilaidalla yhdessä suhteessa, olet sitä helposti myös jossain toisessa.

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com