Siviilioikeuden professori Urpo Kangas puhui viikko sitten Tulkaa kaikki –liikkeen tilaisuudessa. Hän piti Kirkkohallituksen oikeudellista selvitystä avioliittolaista ”Keittiöjuridiikkaana”.
Kotimaa24 –uutisen mukaan ”Kangas kiinnitti Tulkaa kaikki -liikkeen tiedotteen mukaan huomiota käsitykseen, jonka mukaan ”papilla ei ole yleistä vihkimisoikeutta”.
– Tämä on merkillistä, koska laissa nimenomaan todetaan, että on. Kirkkohallitus soveltaa tässä keittiöjuridiikkaa. Ei voi olla virassa olevaa pappia, jolla ei olisi oikeutta vihkiä.
Kangas totesi tiedotteen mukaan, että koska papin vihkioikeuden antaja ei ole kirkko vaan valtio, kirkolla ei edes periaatteessa ole oikeutta rajoittaa papin oikeutta ja velvollisuutta vihkiä. Professorin mielestä kirkon olisi viisaampaa ratkaista suhteensa avioliittolakiin itse kuin jättää se syyttäjien ja tuomarien varaan.”
_ _ _
Laki on niin kuin se luetaan, mutta on syytä palata välillä itse lakiin.
Avioliittolain 14. ja 16.§:ien mukaan kirkollinen vihkiminen toimitetaan ev.lut ja ort. kirkossa, siis näissä kirkoissa hyväksytyn järjestyksen mukaan.
14 § 2. mom.
Kirkollinen vihkiminen toimitetaan evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa taikka rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa.
16 § 1. mom. Sen lisäksi, mitä vihkimisestä säädetään 15 §:ssä, kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.
17 §
Kirkollisen vihkimisen saa toimittaa:
1) evankelis-luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa pappi; sekä
2) rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa se, jolla on vihkimisoikeudesta annetun lain mukainen vihkimisoikeus.
Em. kirkkojen järjestyksen mukaan hyväksytyn kirkollisen vihkimisen saa toimittaa pappi (17§). Papin oikeus vihkiä ei siis koske siviilivihkimistä eikä myöskään kirkossa hyväksytystä järjestyksestä poikkeavaa vihkimistä – jossa esimerkiksi Kirkkokäsikirjan kohdentamia kysymyksiä morsiamelle ja sulhaselle muutetaan.
Papille ei muodostu velvollisuutta toimittaa kirkossa hyväksytystä järjestyksestä poikkeavaa vihkimistä. Siviilivihkimisen on velvollinen toimittamaan 17 a §:ssä mainitut siviiliviranomaiset.
Mielestäni ne, jotka ovat väittäneet Avioliittolain velvoittavan pappeja vihkimään kirkossa hyväksytystä järjestyksestä poikkeavasti tai peräti siviilivihkimisiä, ovat poikenneet Avioliittolaista, mikä käy edellä ilmi.
_ _ _
Nyt käytävässä keskustelussa minua arveluttaa se, että juristerialla halutaan muuttaa selvä laki toiseksi ja löytää oikotie samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen ohi kirkon yhteisen päätöksenteon – olkoonkin, että se on määräenemmistösäädösten ja mielipiteiden jakautumisen vuoksi ajautumassa pattitilanteeseen.
Keskustelussa olisi muistettava pappisviran tehtävä julistaa evankeliumia, toimittaa sakramentteja ja pyhiä toimituksia sekä antaa sielunhoitoa (KJ 5:1). Viranhoidossa papin tulee noudattaa kirkon tunnustusta sekä lakia ja järjestystä, jota koskevan lupauksen hän antaa pappisvihkimyksen yhteydessä (KJ 5:6). Miten tämän kanssa sopii yhteen se, että monet papit ovat julkisesti ilmoittaneet rikkovansa kirkon järjestystä ja piispojen yhteistä ohjetta? Mitä on sanottava kirkosta, jonka työntekijät ovat luvanneet sitoutua kirkon tunnustukseen ja järjestykseen – mutta tekevätkin oman päänsä mukaan?
_ _ _
Asiaa vielä hämmentää professori, joka lupaa papeille – ohi piispallisen kaitsennan – että nämä voivat vihkiä vapaasti ohi kirkon järjestyksen. Sen sijaan piispoille muistutetaan rangaistuksen mahdollisuudesta, jos nämä yrittävät estää pappeja vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja. Tilanne alkaa muistuttaa valtiokirkon aikaa, jonka loppumisesta Schaumannin kirkkolakiin (1869) on sentään jo vuosia.
Ei tämä ainakaan kirkon yhtenäisyyttä rakenna. Kun kirkon järjestyksellä ja lailla pyyhitään pöytää, alkavat jotkut muistella Runebergin Vänrikkien Maaherra –runoa tai Eetu Iston ”Hyökkäys” –taulua.
Sehän tässä koko avioliittojupakassa niin ihmeellistä onkin, että vaikuttaa siltä, että kenellä tahansa on oikeus määritellä/kuka tahansa luulee omaavansa oikeuden määritellä, miten kirkossa tulee toimia ja tekee sen täysin sivuuttaen esim lainkohdan ”kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.”
Eikö olisi parasta, että ”kaikki suutarit pysyisivät lestissään” ja annettaisiin kirkolliskokoukselle rauha syventyä asiaa ja muuttaa asetuksia jos niin tarpeelliseksi nähdään. Mielestäni mitään muutoksia kirkon avioliitto-opppiin ei tarvita.
Jos kirkko (kirkolliskokous) haluaisi, se voisi pyrkiä siihen, että Kirkkolakiin tai Kirkkojärjestykseen otettaisiin samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen tai siunaamisen kielto. Tälläistä kieltoa ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.
Näin näyttääi olevan. Mutta kuten blogisti kirjoittaa
”Papin oikeus vihkiä ei siis koske siviilivihkimistä eikä myöskään kirkossa hyväksytystä järjestyksestä poikkeavaa vihkimistä – jossa esimerkiksi Kirkkokäsikirjan kohdentamia kysymyksiä morsiamelle ja sulhaselle muutetaan.
Papille ei muodostu velvollisuutta toimittaa kirkossa hyväksytystä järjestyksestä poikkeavaa vihkimistä.”
Eli nykykäytännön mukaan pappien tulee toimia, mikä käsitykseni mukaan tarkoittaa ainoastaan miehen ja naisen välistä liittoa.
”Mitä on sanottava kirkosta, jonka työntekijät ovat luvanneet sitoutua kirkon tunnustukseen ja järjestykseen – mutta tekevätkin oman päänsä mukaan?”
Sitä minäkin kysyn. Kirkolliskokouksella on mahdollisuus muuttaa tilanne. Sitä ennen lienee pappien syytä tyytyä nykykäytäntöön.
Itseäni hämmästyttää joidenkin pappien ilmoitus, että he ovat valmiit toimimaan sitoumustaan vastaan. Ei todellakaan hyvä esimerkki kansalaisille. Sitoumuksella ei siis ole mitään merkitystä kenellekään, jos jostain syystä ei kivalta enää tunnukaan jostain syystä lupaamaani sitoumusta noudattaa?
Viimeinen taho, jolta mitään tällaista osasin odottaa on ev.lut. kirkkomme.
Pekka. Kiitos, että jaksat ottaa kantaa.
Mutta: Kun minut aikoinaan 1980-luvun alussa vihittiin papiksi, jumalanpalveluksen jälkeen me kolme samaan aikaan vihittyä pappia kiipesimme kirkon sakastin yläkertaan. Siellä lakimiesasessori luetti meillä virkavalan. Hän selitti, että se oli pappisvalan lisäksi tarpeen, jotta me tuoreet papit voisimme toimia avioliittoon vihkivinä viranomaisina.
Tuohon aikaan oli siis ilmiselvää, keneltä vihkimisoikeus tuli. Siltä osin jaan professori Kankaan näkemyksen. Jaan myös sen näkemyksen, mikä yleensä koskee lakien hierarkiaa toisiinsa nähden.
Mutta se, että morsiusparille kysymyksiä tehdessäni ajattelen toimivani valtion mandaatilla, ei johda minua muilta osin poikkeamaan omille teille. Avioliittoon vihkimistoimituksen kirkollinen osuus eli avioparin ja -liiton siunaaminen kun kuuluu kirkolliskokouksen nykyisen ymmärryksen mukaan vain miehen ja naisen väliselle liitolle. Myös siitä pidän johdonmukaisesti kiinni.
Ja samalla koko ajan etsin tapoja, joilla kaikkia ovia, ikkunoita, tuuletusaukkoja tai muitakaan ulkoa sisään kirkkoon johtavia väyliä ei suljettaisi keneltäkään, joka vilpittömästi tahtoo osalliseksi kirkon välittämästä jumalallisesta siunauksesta.
Kiitos Jumalalle, että tuommoisesta valtiokirkollisesta kummajaisesta on päästy irti, minä kun en ole valtiolle vannonut muuta kuin sotilasvalan. (Pappisvihkimys saatu v. 2009) Jos pappi joutuu tilanteeseen, jossa valtiovalta vaatii häntä toimimaan vastoin pappislupaustaan, on hänen velvollisuutensa uhmata valtiovaltaa rangaistuksen uhallakin. Lienemmekä menossa kohti sellaista aikaa, jossa tämän valinnan eteen todella joudutaan meidänkin maassamme.
Kotimaa24 uutisoi jo niin kuin uutisoi, mutta tällainen otatus, henkilöitä tuntematta, erityisesti huvittaa …
”Seppo Heinola
27.10.2016 10:05
Paavo Eero, lainlaatija käsitääkseni antaa vihkioikeuden papille ja isännänoikeus eli työnantajan direktio-oikeus koskee kirkon virassa oleva papia. Freelance-pappi voi käsittääkseni vihkiä lain rajoissa kenet haluaa, jos on lainlaatijan tarkoitaman kirkon jäsen. Kirkkohan on sen kaikkien jäsenten muodostama yhteisö eikä vain jokin hallinto-organisaatio.
Paavo Eero
27.10.2016 20:05
No ei tietenkään – freelancerit papit ovat saman kirkon ohjeistukseen sidottuja kuin viran omistavat papit – niin kauan kuin he eivät palauta pappiskirjaa piispalle takaisin (=>pappeus päättyy) – Eli kerran tapahtunut vokaatio on pääsääntöisesti voimassa kuolemaan saakka ja näin ko. kirkkoon sen ja sen ohjeistukseen sitova.
Vähän absurdi tilanne.
Kuitenkin toisaalta valtionkirkot ovat julkisen vallan osa, ja kansalaisia ei saisi kohdella eri tavalla eri puolilla maata. Minusta pitäisi Helsingissäkin syrjiä, jos syrjitään Ranualla. Tai sitten olla syrjimättä missään.
Tärkeintä on kuitenkin se, että vihkimisen pitävyyteen voi luottaa. Jos minä ulkopuolisena vaikka vuokraan asunnon Särkiön vihkimälle avioparille, ei voine ajatella että jälkikäteen selviää ettei pari ole naimisissa, koska jokin kirkon sisäinen määräys jäi noudattamatta.
Sellainen huomautus Jorille, ettei Suomessa ole sellaista valtionkirkkoa, jota termillä on pohjoismaisessa kontekstissa tarkoitettu.
Avioliittoon vihkimisen näkökulmasta molemmat kansankirkkomme ovat uskonnollisia yhdyskuntia samoin kuin uskonnonvapauslain nojalla rekisteröidyt yhdyskunnan. Ainoa poikkeus muihin nähden on, että avioliittolaki suoraan määrittelee vihkioikeuden kirkolliseen vihkimiseen niille, joille se ko. kirkoissa kirkkojärjestyksen mukaan kuuluu. Muiden yhdyskuntien osalta vihkioikeutta myönnetään niille, joille yhdyskunta tätä oikeutta hakee. Henkilö ei itse voi ko. oikeutta itselleen hakea. Toisaalta kirkkomme itse valitsee pappinsa, joten vihkioikeus tulee kirkon kautta.
Jori, kyllä vihkiminen tavallisesti on voimassa, kunhan vihkiminen on oikein toimitettu, esteiden tutkinta, todistajat, kummankin osapuolen tahdonilmaus selvät. Joskus on tullut vastaan epäselvyyksiä pienimuotoisissa vihkimisissä: kun todistajat olivat srk:n puolesta papille tuli epäilys, ettei oikea sulhanen ollut paikalla. Epäilys osoittautui todeksi ja vihkiminen peruttiin.
Kiitos blogistille hyvistä huomioista
Lisäisin vielä huomioksi kirkkojärjestyksen 18 luvun 1 § sisällön ja erityisesti sen 1 mom..
Piispa, kukin hiippakunnassaan, on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.
Kirkon piispoilla on siis kirkossa työnjohdollinen rooli suhteessa siihen miten kirkon papit pappisvirkaansa hoitavat.
Seuraavaksi tulee kysyä velvoittaako maamme perustuslaki taikka muu lainsäädäntö kirkolliseen vihkimiseen oikeutettuja uskontokuntia taikka niiden edustajia vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja. Kuten Pekka Särkiö blogitekstistäkin ilmenee, ei velvoita, eikä myöskään erityisesti oikeuta toimimaan vastoin uskontokunnan järjestystä.
Sitten tulee kysyä, velvoittaako kirkkolaki, kirkkojärjestys, kirkkokäsikirja tai jokin aiempi kirkolliskokouksen päätös kirkon pappeja vihkimään myös samaa sukupuolta olevia kihlapareja. Ei nimenomaisesti velvoita, eikä erityisesti oikeuta.
Kolmas kysymys kuuluu: Kehottaako kirkon tunnustus taikka muu vahvistettu oppi tai opetus vihkimään myös samaa sukupuolta olevia kihlapareja. Yksiselitteisesti voidaan todeta, ettei kehota eikä erityisesti oikeuta.
Koska voidaan yksiselitteisesti todeta, ettei piispojen kirkkojärjestyksen 18 luvun 1 § 1 mom. nojalla antama kehotus papeille vihkiä jatkossakin vain eri sukupuolta olevia kihlapareja ole kirkon tunnustuksen tai muun vahvistetun opetuksen, kirkon sisäisen järjestyksen tai kirkolliskokouksen päätösten taikka yhteiskunnan yleisten lakien vastainen, tulee kirkon pappien tätä kehotusta virkavelvollisuutenaan noudattaa. Mahdollisissa virkavelvollisuuksien rikkomistapauksessa asiaa tulee käsitellä kirkon järjestyksen mukaisesti.
Selkeästi sanottu Jukka Kivimäki. Maallikkokin ymmärtää. Eli pappien tulee toistaiseksi noudattaa nykyistä kirkkolakia, – käsikirjaa jne. kunnes kirkolliskokous ehkä niitä muuttaa.
Jos annettuja ohjeita ei pappi noudata ja lipsuu sitoumuksestaan, voisi kysyä kunka joustava kyseisen henkolön omatunto on ehkä muissakin asioissa? Tilanne tuntuu tosiaan aika vakavalta monessakin mielessä.
Tässäkin blogissa ankarasti parjattu professori Urpo Kangas ei Kotimaan uutisessa eikä Tulkaa kaikki- yhteisön tiedotteessa puhu papin vihkimisvelvollisuudesta vaan siitä, että papin avioliittolain edellytykset täyttävä vihkiminen on pätevä ja avioliitto tulee voimaan siitä huolimatta, että kirkollisen vihkimyksen ehdot eivät täyty. Tästähän kirkkohallitus ja sen kuulemat asiantuntijat sekä vakiintunut oikeuskäytäntö ovat yhtä mieltä.
Kirkkohallitukselle antamassaan oikeustieteellisessä lausunnossa Urpo Kangas esittää varsin monipuolisesti juridisesti perustellen lainsäädännön ja kirkon normiston aukollisuuden ja ristiriitaisuuden ja päätyy seikkaperäisesti perustellen käsitykseen että kirkon papilla on virkamiehenä velvollisuus toimittaa vihkimys kun avioliittolain edellytykset täyttyvät ja sen perusteella hän esittää näkemyksen siitä, miten kirkon tulisi menetellä, jotta kirkon oma käsitys ja tahto eivät jäisi ristiriitaan hänen käsityksensä mukaisen oikeustilan kanssa.
Kun Kankaan lausunnosta käytyä keskustelua -tätäkin – seuraa, jää pakosta kysymään, kuinka moni on edes lukenut koko lausuntoa (löytyy kirkkohallituksen sivuilta) ja kuinka hyvin ne, jotka sen ovat lukeneet, ovat ymmärtäneet lukemaansa.
Olen tutustunut Kankaan lausuntoon joka tosiaan löytyy kirkkohallituksen selvityksen liitteenä,
Kangas pohtii maistraatin henkikirjoittajan oikeutta kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja ja sen jälkeen hieman epäsuorasti rinnastaa uskonnollisten yhdyskuntien vihkijät näihin valtion virkamiehiin. Tässä rinnastuksessa Kangas poikkeaa muista lausunnon antaneista oikeusoppineista.
Sitten Kangas pohtii vihkikaavan oikeudellista sitovuutta ja päätyy kantaa ettei vihkikaava ole muutoin kuin avioliitolain edellytyksen täyttymiseltä osin oikeudellisesti sitova. Kangas kuitenkin sivuuttaa kirkkojärjestyksen määräyksen että kirkolliset toimitukset on toimitettava kirkkokäsikirjan mukaisesti ja niin ikään määräyksen, että piispainkokous antaa tarkempia ohjeita. Myös nämä ohjeet ovat luonnollisestikin pappeja sitovia jos ne sellaisina annettu eivätkä ole voikassaolevien muiden säännösten vastaisia.
Sikäli kun Kangas päätyy ajatukseen että yksittäisellä papilla olisi velvollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja, päätyy hän tältä osin kuitenkin kantaa, että asia jää kirkon sisäiseksi kysymykseksi. Myöskään Kangas ei aseta lausunnossaan uhkakuvaa, että samaa sukupuolta oleva kihlapari voisi nostaa kirkkoa taikka pappia vastaan kanteen yleisessä oikeusistuimessa.
Kangas ei ole kovin eri linjoilla pappien asemasta virkamiehinä. Hän vain käsittelee asiaa laajemmin ja monipuolisemmin kuin muut. Asiakirjoista näkyy myös, että muut lausunnonantajat ovat päivänneet lausuntonsa myöhemmin, kuin Kankaan lausunnon sisältö oli jo julkisuudessa nähtävissä. Näissä lausunnoissa ei ole mitenkään selkeää kritiikkiä tai toiselle kannalla asettumista, jos ei selkeää kannatustakaan.
Kirkkokäsikirjan oikeudellisesta asemasta kaikki ne, jotka siitä lausuvat, ovat asiallisesti samalla kannalla.
Kangas ei huomaa tehdä erottelua pappisviran ja papinviran välillä ja siinä kohtaa esittää virheellisiä päätelmiä, mutta ne eivät vaikuta itse lopputulokseen.
Kun (vain) teologisen koulutuksen saaneet kirkonmiehet neuvovat avioliittolain tulkinnassa alan professoria ymmärtämään professorin erityisalan kysymyksiä, siinä on jotain syvästi mielenkiintoista ja ehkä ihailtavaakin. Oletettavimmin tällaiset juridiset opetukset kuulostavat oikeustieteen professorien korvissa yhtä osuvilta, kuin teologista koulutusta vailla olevien oikeustieteen ammattilaisten neuvot ammattiteologeille siitä, miten näiden pitäisi teologiaa ja Raamattua ymmärtää. Kankaan heitto ”keittiöjuridiikasta” on aika osuva.
Paitsi ettei Kanga s huomaa tehdä eroa pappisviran ja papinviran välille, hän ei myöskään kiinnitä huomiota seikkaan että piispainkokouksen yhtenä nimenomaisena tehtävänä on antaa tarkentavia ohjeita kirkollisista toimituksista.
Kun lain säädäntö taikka kirkon järjestys ei nimenomaisesti oikeuta, saati velvoita kirkon pappeja vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja, muodostuu piispain kokouksen tarkentava ohje kirkon pappeja velvoittavaksi, jos se sellaisena annetaan.
Kangas ei lausunnossaan suoraan väitä, että kirkon papilla olisi, sikäli kun kirkolliskokous ei enää päätä asiasta mitään uutta, velvollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Asiassa ei voida vedota yhdenvertaisuuslakiin, koska uskonnon harjoittaminen on rajattu sen soveltamisalueen ulkopuolelle.
Tähän kannattaa lisätä, että sukupuolineutraaliudesta voidaan muutoinkin poiketa perustellusta syystä. Vaade seksuaalisesta suuntautumisesta riippumattomaan yhdenvertaiseen kohteluun sisältyy yhtenä esimerkkinä yleiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen, eikä sitä ole nostettu muita seikkoja vahvemmaksi.
Kun yhdenvertaisuuslaki ei koske uskonnonharjoittamista, ei se koske myöskään uskonnonharjoittamiseen liittyviä sukupuolikriteerejä. asiasta ei tarvitse olla laissa erillistä säädöstä. Näin ollen avioliittolain muutos ei velvoita kirkkoa tarkastelemaan oppiaan tai kirkollisia toimituksiaan uudelleen.
Siihen saakka kunnes kirkolliskokous päättää asiasta jotain uutta, mennään piispojen ohjeella ja sitä ohjetta kirkon pappien on noudatettava.
Kivimäki: ”Paitsi ettei Kangas huomaa tehdä eroa pappisviran ja papinviran välille, hän ei myöskään kiinnitä huomiota seikkaan että piispainkokouksen yhtenä nimenomaisena tehtävänä on antaa tarkentavia ohjeita kirkollisista toimituksista.”
Rehellisyyden nimissä pitää muistaa, että kirkkohallitus kysyi lausuntoa nimenomaisesti kirkkokäsikirjan roolista eikä kysymyksissä ollut mitään piispainkokouksen mahdollisten ohjeiden merkityksestä. Kankaan lausunto on toukokuulta ja piispojen ohjaus tuli elokuussa.
Näin asia on, kuten Risto Voipio toteaa, mutta tämä tulee muistaa myös Kankaan lausuntoa tulkittaessa. Myös Kankaan itsensä tulisi ottaa tämä huomioon ottaessaan asiaan jälkikäteen kantaa.
Kun Kangas ei lausunnossaan väittänyt, että papin tulisi tai pappi voisi soveltaa kirkkokäsikirjaa vastoin piispojen ohjeistusta, ei sellaista väitettä tulisi Kankaan lausuntoon vedoten nytkään esittää,
Risto, toteat, ettei prof Kangas ole puhunut pappien vihkivelvollisuudesta. Yllä siteeraan Kotimaa24-uutista, jossa todetaan prof Kankaan sanoneen, ettei ”kirkolla ole edes periaatteessa oikeutta rajoittaa papin oikeutta tai velvollisuutta vihkiä”.
Kirkko-oikeus poikkeaa muista juridiikan osa-alueista siinä, että se pohjautuu kirkon tunnustukselle, joka puolestaan on teologiaa.
Aihetta olen käsitellyt omassa kirjoituksessani, https://www.kotimaa.fi/blogit/papin-oikeus-vihkia-siviiliavioliittoon-on-myytti-joka-tulee-murtaa/
Kirkko-oikeus, joka perustuu jonkin kirkon tunnustukselle, ei ole juridiikkaa, vaan pelkästään teologiaa. Jos sitä ryhtyy rinnastamaan juridiikkaan, seurauksena juuri sitä käsitteiden sotkua ja väittämien sillisalaattia, joka vaivaa ns. avioliittokeskustelua.
Asia on kuten Risto kirjoittaa, kuitenkin sillä täsmennyksellä, ettei yleisessä lainsäädännössä tapahtuva muutos muuta kirkko-oikeuden taustalla olevaa teologiaa.
Sikäli kun kirkon oppi ja opetus avioliitosta on ennen avioliittolain muutosta ollut, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, on oppi ja opetus sama myös lain muutoksen jälkeen.
Edellä olevasta johtuen muuttunutta avioliittolakia, kirkkolakia ja kirkon järjestystä tulee lukea siinä kontekstissa, että kirkon oppi ja opetus avioliitosta on, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Antaessaan saman suuntaisen ohjeen, kirkkomme piispat eivät poikkea kirkon järjestyksestä taikka kirkon vahvistetusta opista tai opetuksesta.
Kivimäen täsmennystä pitää vielä sen verran tehostaa, että teologian varaan rakentuva kirkko-oikeus on riippuvainen siitä teologiasta, jonka pohjalta ja osana sitä kehitellään ja siten elimellisesti osa sitä. Siksi luterilainen kirkko-oikeudellinen ajattelu poikkeaa katolisesta kirkko-oikeudellisesta ajattelusta ja nämä molemmat ortodoksisesta kirkko-oikeudellisesta ajattelusta. Ja esim. saksalainen luterilainen kirkko-oikeus sisältää paljon elementtejä – kirkon asemaa yhteiskunnassa myöten – jotka ovat vieraita esim. suomalaiselle kirkko-oikeudelliselle ajattelulle.
Kiitos Riston täsmennyksestä.
Huomioksi vielä, että suomalainen kirkko-oikeus poikkeaa perinteeltään myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirkoista, jotka ovat olleet valtionkirkkoja meidän päiviimme saakka. Tanskassa yhä edelleen.
Suomessa on huomattavasti pidempi perinne sille, ettei valtiovalta tai hallitsija puutu kirkon opillisiin kysymyksiin. Tämä periaate on siis tullut aiemman ”kenen maa, sen uskonto” – periaatteen sijaan.
Näissä keskusteluissa taidetaan hiukan kiertää kehää. Mikäs siinä, nyt on keskustelun aika. 🙂 Kirkon oman järjestyksen mukaan kirkollisesti vihittävien lisäehdot esitetään kirkkojärjestyksessä. Kirkkokäsikirja viittaa näihin lisäehtoihin vihkikaavan esipuheessa. Ei voi ajatella, että pappien pitäisi selvästi esitettyjen ehtojen lisäksi kaavojen sisällöistä tulkita, ketkä saavat mitäkin toimituksia ja ketkä eivät. Tästä professori Kangas sanoi Tulkaa kaikki -liikkeen tilaisuudessa suunnilleen niin, että seremoniasäännöillä ei rajoiteta vihittäviä. (Mitä tulee professori Kankaan tulkintaan esim. eläkkeellä olevan papin vihkioikeudesta, sain sen käsityksen, että hän ymmärtää asian, mutta hänellä on siitä toisenlainen käsitys kuin kirkkohallituksella.)
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen :”Tästä professori Kangas sanoi Tulkaa kaikki -liikkeen tilaisuudessa suunnilleen niin, että seremoniasäännöillä ei rajoiteta vihittäviä. ”
Subjektiivinen mielipide: Jos professori Kangas on sitä mieltä, että kirkollinen vihkiminen ja kenties muutkin kirkossa tapahtuvat hengelliset ”ylentämiset” ovat pelkkiä seremonioita, niin ehkä hänen olisi parempi kehottaa avioliittoa suunnittelevia turvautumaan siviilivihkimiseen. Siinä ei ”seremonioita” tarvita.
” Ei voi ajatella, että pappien pitäisi selvästi esitettyjen ehtojen lisäksi kaavojen sisällöistä tulkita, ketkä saavat mitäkin toimituksia ja ketkä eivät. ”
Kirkkojärjestyksessä on tätä varten säädös, että piispainkokous antaa kirkollisista toimituksista tarkempia ohjeita. Nyt ovat antaneet ja niillä mennään.
Kaikki, mitä piispainkokous nimissään julkaisee, ei ole yhtä sitovaa.
Piispainkokouksen tehtäviä – sitovuuden aste selkeytettynä – on esitelty kirkon verkkosivulla osoitteessa
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp3?open&cid=Content49B0BC.
Jouni Parviainen luitko itse sivun johon annoit linkin?
Nykyisen kirkkolain (KL 21:2) mukaan piispainkokouksen tehtävänä on:
5) antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä, jos asia koskee:
b) jumalanpalvelusta tai kirkollista toimitusta;
Kihlakumppanit, olettakaamme mies ja nainen, ovat evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Naisen rippikoulutieto löytyy, mutta miehen rippikoulun käyminen ei. Hän sanoo käyneensä sen sotaväessä. Miehen saama rippikoulutodistus on kadonnut. Kyseinen varuskunta on lakkautettu ja sotilaspapin arkistot ovat tavoittamattomissa.
Koska seinä nousee vastaan, kihlapari päätyy siviilivihkimiseen. He tahtoisivat kuitenkin toteuttaa sen siten, että siviilivihkiminen tapahtuu ensin kirkon kryptassa ja sitten välittömästi sen jälkeen avioliiton siunaaminen kirkossa. Pappi ei uskalla suostua toivomukseen, koska Kirkollisten toimitusten oppaassa viitataan piispainkokouksen suositukseen vuodelta 2005, jonka mukaan kirkkoa tai kappelia ei pidä käyttää siviilivihkimisiin.
Meniköhän tässä kaikki oikein?
Jouni Parviainen
Mistä luulet että tuollainen on vain yksittäisen papin vastuulla. Jos sattuu olemaan itse kirkkoherra taikka peräti lääninrovasti, niin voihan kysyä neuvoa omalta piispaltaan.
Kysyä voi ja niin pitääkin tehdä.
Esimerkkini osoittaa vain sen, että kaikki, minkä piispainkokous nimissään toimituksiakin koskien julkaisee, ei ole sitovaa.
Sitovuuden aste ilmenee myös itse oppaasta (http://www.evl.fi/kirkkokasikirja/toimitusten_opas.pdf#page=32). Luvussa 2.4. Avioliiton solmiminen sivulla 67 todetaan ”Piispainkokouksen 16.2.2005 (20 §) hyväksymän suosituksen mukaan siviilivihkimisiä ei tule suorittaa kirkossa eikä kappelissa.”
Kirkkoherra tai hän yhdessä neuvoston kanssa voi kuitenkin piispainkokouksen keskustelupöytäkirjan (http://kappeli.evl.fi/KKHAsha.nsf/fb61ff18981701fdc225740e0053afc9/8ee5b54014121babc225746300505b25?OpenDocument) kyseisen pykälän osalta luettuaan äänestyksen jälkeen annetusta suosituksesta poiketen ehkä jopa päättää, että kirkon tilat ovat käytettävissä, kunhan siviilivihkijä ei kysy kysymyksiään alttarikaiteen sisäpuolelta.
Kun molemmat vihittävät ovat kirkon jäseniä, ymmärtäväisiä ratkaisuja tulee varmaankin etsiä erityisellä herkkyydellä.
Myös mahdollinen rukoushetki tulisi lähtökohtaisesesti johtaa seurakunnan keskuudessa, siis alttarikaiteen ulkopuolelta.
Mikäli ko. juristin aikatauluihin sopii, myös siviilivihkijä voisi osallistua yhteiseen rukoushetkeenja vaikkapa istua seurakunnan edustajan viereisellä istuimella.
Jukka. Jos jossakin saataisiin toteutetuksi ehdottamallasi tavalla kaunis kirkon näkemyksiin istuva kokonaisuus, uskon, että siitä syntyisi paljon hyvää. Kiitos!
Jouni Parviainen :”Jos jossakin saataisiin toteutetuksi ehdottamallasi tavalla kaunis kirkon näkemyksiin istuva kokonaisuus, uskon, että siitä syntyisi paljon hyvää.”
Noin itsekin uskoin, kun järjestin kodissamme islaminuskoon ja evl.kirkkoon kuuluvan morsiusparin häät. Avioliitto solmittiin maistraatissa, jonka jälkeen avioliitto siunattiin kirkossa.
Paikallisen muslimiyhteisön imaami ja seurakunnan kirkkoherra istuivat tilaisuuden jälkeen olohuoneemme sohvalla vieräkkäin ja seurasivat hääjuhlallisuuksia, joihin kuului mm. rumpujen rytmittämä afrikkalainen häätanssi. Olohuoneessamme puhuttiin viittä eri kieltä ja kaikki läsnäolleet vaikuttivat onnellisilta ml. sulhanen, jolle olimme ostaneet häälahjaksi Koraanin ja rukousmaton. Mielestäni tilaisuus oli ”kaunis kirkon näkemyksiin istuva kokonaisuus”, mutta ehkä olin väärässä.