Vuosia sitten lähdin ystävien houkuttelemana hengellisen musiikin konserttiin, jonka aikana tein silmiä, korvia tai jopa sydäntä avaavan oivalluksen. Esiintyjänä oli Keski-Euroopasta saapunut pariskunta. Ymmärsin, että musiikki oli hyvin tehtyä, ja laulujen sanoissa oli sanomaa. Laadukkaasta ohjelmasta huolimatta en olisi jaksanut kuunnella. Pitkästyin. Ärsytti. Olisin lähtenyt kesken pois, jos olisin kehdannut.
Musiikkiesitykset olivat siis tasokkaita, mutta kun ne eivät yhtään olleet minun musiikkiani! Maailmassa on niin monenlaista musiikkityyliä, kaikki eivät voi pitää kaikesta. Minä jääräpää esimerkiksi pidän virsistä, melko perinteisestä hengellisestä musiikista ja klassisesta musiikista. Kevyempää genreä edustavat lähinnä kasarihitit, Lauantain toivotut ja Muistojen Bulevardi. Menneisyyden musiikkia siis?
Mutta juuri sen takia, että konsertissa ei ollut minun musiikkiani, sain sen suuren oivalluksen: Yhtäkkiä ymmärsin, miltä tuntuu niistä ihmisistä, jotka tulevat kirkkoon, mutta eivät yhtään pidä virsistä ja muusta perinteisestä kirkkomusiikista, jota kirkoissa useimmiten on. Hekin pitkästyvät ja ärsyyntyvät eivätkä tunne oloaan oikein kotoisaksi.
Koska seurakunnan tilaisuudet on tarkoitettu kaikille, niissä pitäisi tarjota musiikkia moneen makuun, jotta kaikki voisivat edes joskus kokea tilaisuudet omikseen. Isoissa kaupungeissa on mahdollisuus järjestää erilaiseen musiikkiin perustuvia erityismessuja taikka profiloitua eri toimipisteissä musiikillisesti eri tavoin. Pienemmillä paikkakunnilla täytyy ehkä saada viikon ainoaan jumalanpalvelukseen kaikki se musiikki, mitä halutaan tarjota.
Olen aikaisemmin ajatellut, että jumalanpalveluksen musiikissa pitäisi olla jokin yhtenäinen, tyylikäs linja. Barokkia tai rokkia, mutta olkoon sitä samaa alusta loppuun. Viime aikoina olen tässäkin asiassa alkanut ajatella toisin. TV:n kautta olen aika monta kertaa seurannut messua, jonka musiikki on koostunut tyyliltään ja toteutukseltaan hyvin erilaisista yhteislauluista ja musiikkiesityksistä. Yllätyksekseni toteutukset ovat yleensä olleet onnistuneita, mikä kertonee kirkkomuusikkojemme hyvästä ammattitaidosta. Sillisalaatistakin saa tasapainoisen kokonaisuuden.
Madaltaisiko kirkon kynnystä se, että entistä ennakkoluulottomammin käytettäisiin erilaista musiikkia jopa samassa tilaisuudessa? Ei siis yritettäisi kasvattaa kirkkokansaa ”oikeanlaisen” musiikin ystäviksi, vaan annettaisiin arvoa erilaisille musiikkimieltymyksille. Iskelmätyylisten laulujen kohdalla joku Pirjo saattaa kyllä nyrpistää nenää, mutta nyrpistelköön. Lauletaan vaikka seuraavaksi vanha virsi 1600-luvulta, niin kyllä se nirppailija siitä viimeistään kolmannen säkeistön kohdalla rauhoittuu.
Monille ihmisille musiikki on tosi tärkeä juttu. Musiikkivalinnat eivät yksin ratkaise mitään, mutta musiikki on ehdottomasti tärkeä elementti myös seurakunnan toiminnassa.
Joku voi sanoa olevansa kaikkiruokainen musiikin ystävä. Asiaa tarkemmin kysyttäessä käy ilmi, että hän kuuntelee sekä rokkia että iskelmää. Toinen kaikkiruokainen voi ilmoittaa kuuntelevansa mielellään kamarimusiikkia, kansanmusiikkia ja oopperaa. Joku voi olla niin kaikkiruokainen, että kuuntelee kaikkien edellä mainittujen lisäksi jazzia, etnoa, teknoa, sotilasmusiikkia, kantria, Siionin virsiä ja lastenlauluja, muun muassa.
Hyvä huomio. Musiikki on usein avainasemassa vetovoiman suhteen . Ongelma on myöskin se että vain vanhat kirkossakävijät osaavat laulaa virsiä ja hengellisiä. Uuden tyylinen gospel ja vastaava musiikki vetää tietyntyyppistä, mutta ei kaikkea nuorisoa ja tuskin laulattaa heitä.
Virsi ja hengellisten laulujen illat rippileireillä oli se joka toi monia nuoria seurakuntaan kauan sitten . Ei taida nekään enää toimia.
Kaikenlaiset kirkkokonsertit , laidasta laitaan, ovat suosittuja mutta ovatko ne vain konsertteja vai käyvätkö ne myös hartauksista?
Voi olla, että yhteislaulukulttuuri on hiipumassa. Yhä useampi vain kuuntelee toisten musisointia, mutta eläytyy säveliin ja sanoihin, jos musiikki miellyttää. Kosertit saattavat usein jäädä vain konserteiksi, mutta madaltavat kyllä kirkon kynnystä
Olen koko korona-ajan harmitellut jumalanpalvelusten virisien sanojen huonoa kuuluvuutta.
Nyt oli sentään kanttori poikansa kanssa edessä, mutta eivät hekään laulaneet mikkiin. Yleensä urkujen pauhu hukuttaa virsien sanat. Eikä yhteislaulun kokemusta synny. Siinä sitten hetken kuuntelee, mutta kun ei sanoja kuule, niin vaihtaa jo kanavaa. Jääköhän kanttoreilta katsomatta ja kuuntelematta se, miltä heidän laulunsa kuulostaa?
Striimauksissa pitäisi toimia hiukan toisin, kuin tavallisesti, jotta katsoja saa elävän kokemuksen.
Jumalanpalvelus kun on monelle yhteisöllinen tapahtuma. Siinä muiden kanssa yhdessä osallistutaan laulamiseenkin. Sitä kokemusta tulisi rakentaa nyt, vaikka kirkko on oikeasti tyhjä.
Ei riitä, että sanat on näkyvissä. Se ei vielä luo kokemusta siitä, että lauletaan yhdessä.
Kesän riparilaiset voisi saada jopa kirkkoon syksyllä, jos kaikki yhden jumalanpalveluksen virret olisi korvattu riparilauluilla.
Ensi perjantai iltana nuoret kokoontuvat puistoihin ja rannoille juhlimaan päättäjäisiään.
Sinne mukaan kun menisi kitaran ja riparilaulujen kanssa, niin jopa syntyisi hetkessä spontaani yhteislauluhetki. Ne laulut kun tuovat nuorten mieleen monet mukavat hetket. Ehkä siihenastisen elämän parhaat.
Jumalanpalveluksemme sisältää kahdenlaista sanaa, luettua ja laulettua.
Osallistumiseen riittää tekstin rytmistä kiinni pitäminen kun onnistuu. Kun ei tekee jokainen asiaa mielessään, ja kurkunpäähän toimii kun vaikka äänettömästi osallistuu.
Virsien lisäksi hyvin sopii tuoreempaa esillepanoa, ja tämä varsinkin harkittuihin kohtiin.
Musiikki uruilla saisi liittyä liturgiseen ilmaisuun alkua ja loppua katsomatta jolloin onnistuneesti voidaan katsoa kulloisenkin Pyhän aihetta.
Olen itse aikanaan tehnyt Jumalanpalveluskokemuksesta kirjallista missä tarkastelin myös musiikin asiaa. Toki otos oli pieni mutta palautusprosentti kuorille postimerkillä tuli jotakuin 50.tä. Tarkastihan en muista.
Rippikoulussa kävin virsiä läpi oppilaiden kanssa ensin lukemalla. Siinä saakin olla tarkka ettei kukaan hidas lukija tullut väärin huomioiduksi. Huomatakseni pääsin sinnepäin minne oli tarkoituskin.
Kiitokset ajatuksia herättävästä blogista. Tähän on varmaan useitakin oikeita ratkaisuja. Vanhoillis)lestadiolaisuudessa nuorikin seurakunta laulaa ja kovaa: virsiä ja ”perinteisiä” hengellisiä lauluja. Rukoilevaisuudessa 1600-1800 -lukujen sanoituksilla. Hengellisen musiikin ei siis ole pakko olla ylistystä, jytää tai humppaa. Sanoitukset (sanoma, teologia) ja musiikki kulkevat käsi kädessä. Kuuntelin aikoinani suht. paljon Radio Deltä mutta vieraannuin, kun musiikki alkoi tuntua hyvin vieraalta ja kevyehköltä. Ehkä tässä pätee sana: ei kukaan, joka on maistanut vanhaa viiniä halua uutta, sillä vanha on hyvää. Itse suren kyllä sitä, että yksi virsikirjamme parhaista kastevirsistä on käyttökelvoton, koska melodia on vaikea ja tuntematon.
Pekka Veli Pesoselle vain se, että monet nykyiset riparilaulut ovat älyttömän köykäisiä verrattuna NSV:n legendaariseen II-laitokseen. Se kävi jumalanpalveluskäyttöönkin.
Marko, olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Jos ei ole kasvanut virsien maailmaan, kuten herätysliikkeiden nuoret ovat, kynnys voi kuitenkin olla ylittämätön. Hyvä ja puhutteleva hengellinen musiikki voi olla monenlaista, sellaistakin joka ei meitä miellytä.
Minäkään en ole ihastunut Radio Dein musiikkiin. Se ei anna minulle mitään, mutta ehkä jollekin toiselle?
Pirjo, itse mietin sitä, yritämmekö kosiskella ihmisiä näitä oletettavasti miellyttävällä musiikilla. Ehkä kysymys ei olekaan kynnyksistä vaan sanoman puutteesta. Kaikkea voi kokeilla ainakin yhden kerran, mutta ns. pitkässä juoksussa koetellaan, mikä on kestävää. Nuorena pastorina olin vakuuttunut gospelin ja jopa rockin toimivuudesta tietyissä rajoissa. Nyt en ole. Tietoinen kristillinen ja myös musiikillinen vastakulttuuri voi toimia yllättävän hyvin. Puhuttelevin kokemus minulle on pataluterilainen kastemessu Berliinissä. Virret veisattiin hitaaaasti, mutta seurakunta oli pitänyt jakaa, jotta kaikki mahtuisivat mukaan. Selvennän vielä sen verran, että en kannata vanhakantaista eroa ”maailmalliseen” ja ”hengelliseen” musiikkiin (rytmi ratkaisee ja soitin). Kaikki sinänsä puhuttelevakaan musiikki ei kuitenkaan sovellu kristillisen seurakunnan kokoontumisiin. Suren sitä, että luterilaisen virsilaulun aarteisto ollaan hylkäämässä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että virsiä ei käytetä. Opiskeluaikanani väittivät, että on kanttorin vika, jos väki ei osallistu virrenveisuuseen (?).
Varmasti kosiskeluakin on. Ja virsissä puolestaan on jotakin koeteltua ja kestävää. Minäkin suren, jos ne katoavat. Mutta silti edelleen mietin, pitäisikö valikoimaa laajentaa. Onneksi minun ei tarvitse päättää 🙂 Nyt lupaan lopettaa tästä jankuttamisen.
Markolle: köykäinen sanoma ei lauluissa ole se varsinainen ongelma. Todelliseksi ongelmaksi koen sen, ettei kirkon nuorisotyön toiminnassa aktiivisesti pyritä hyödyntämään edes sitä laulujen köykäistä sanomaa. Ensi perjantaina nuoret saavat puistoissa olla ihan rauhassa ja käyttää päihteitä. Eikä kirkon nuorisotyö siellä näy. Eipä tietenkään, työ kun on rajattu virka-aikaan ja niihin muutamiin, jotka nuorten illoissa yhä käy. Miksiköhän kirkossa on niin kovin vähän kiinnostusta niistä nuorista, joita ei seurakunnan toiminnassa enää näy?
Älä Pirjo lopeta jankuttamista virsistä. Usein kirkkomatkan parasta antia on ollut, jokin virren yksittäinen lause, joka on ihan uudella tavalla avautunut.
Jos vielä hitusen virsistä; totta on niiden olevan myös omanlaistansa aineistoa säerajoineen. Edellisestä syntyy hyvää harjoitusta hengittämisen asiaan.
Kuorolaiset ja muutkin laulua harrastavat voivat usein hyvin.
Yllätyksenä voi tulla laulamisen asian virsissä kuten muussakin laulamisessa katsovan yhtä joogan harjoitusta mihin liittyy alahengityksen jälkeinen äänen asteittainen puhaltaminen huulten läpi. Tapahtuuko päästäminen äänihuulissa on samaa asiaa mutta pienemmällä paineella mitä itse asiassa laulaessa saa olla minimaalisesti tuotokseen katsoen. Yhteensä ja erikseen hengityksen pidättäminen on joogan mukainen harjoitus sen asteittaisessa päästämisessä.
No, alahengitys tarkoittaa tässä navan rentouttamista missä pallea vaakasuuntaisesti heikosti avustaa. Joten kyllä jooga liittyy myös laulamiseen kirkossa, ja ihan virsissä.
Triosoitolla voi auttaa sävelmissä laulamista. Itse käytin aikanaan oktaaviunisoonoa missä toisella kädellä otin pitkää siivua melodiasta ja toisella eri värillä korostin tekstin rytmiä. Tämmöstä yksinkertamista ei aikanaan opetettu, mutta varsin passeli metodi yhdessä oman äänen kanssa tukemassa osallistumista.
Laulaa kannattaa siis terveydellisiäkin vaikutuksia katsoen.
Pienenä anekdoottina ruokailin aikanaan puheterapeutin kanssa useamman vuoden.
Eniten häntä kiinnosti hengittämiseni asia alaselässäni ja miten kysyttäessä huomasin ala, keski, ja ylähengityksen asiaa toisella puolella.
Äänenkäyttö on näin asiaa puheterapiassakin.
Kävin aikanaan kansakoulu/ala-asteen, joka nykykriteereillä olisi kristillinen koulu. Joka aamu kokoonnuttiin koulun aulaan ja päivä alkoi virrellä. Osaan jotkut niistä vieläkin ulkoa ja ne koskettavat edelleen. Ymmärrän kuitenkin hyvin virsistä vieraantumista. Niitä veisataan urkujen pauhussa, sanoitukset ovat usein vanhahtavia, agraarielämänmenosta nousevia. Virret/laulut ovat kuitenkin tosi tärkeitä, ne ovat usein ainoa keino osallistua itse aktiivisesti niin kovin edestä johdettuun messuun.
Urkureiden taito säestää veisuuta taitaa vaihdella. ”Urkujen pauhu” on selkeästi virhe.