Voisimmeko poistaa katkeruutta puhumalla?

Katselin miten arvokkaasti suoritettiin Vierumäen joukkohaudasta tuotujen vainajien uudelleen hautaus. Koskaan ei tullut käytyä tuolla Vierumäen hauta paikalla.
Muutamilla joukkohaudoilla olen kyllä käynyt ja joka kerran on mieleen noussut ajatus: miksi he yhä ovat täällä?. Miksi näitä ei ole siirretty jo ajat sitten sinne mihin hekin kuuluvat oikeasti, eli kirkkomaihin. Nyt kun katselin arkkurivistöä Heinolan hautausmaalla ja keskustelin siinä vierelläni seisovan kanssa näistä 18 tapahtumista, niin sain vastauksen. Hän oli vasta 2000 luvun alussa saanut tietää millaiset maamme vaiheet oli häneltä kokonaan pois pyyhitty. Mielestäni oli järisyttävän outoa, että hän ei ollut kuullut koulussa mitään näistä tapahtumista. En varmaan minäkään. Tajusin silloin, ettei hän ole siinä suhteessa suinkaan ainoa. Tapahtumat on aivan tarkoituksella pidetty pimennossa. Niistä on saaneet tietoa vain ne, jotka sitä ovat etsineet ja tienneet mitä pitää etsiä.

On vielä monia joiden mielissä tiedot ovat hyvin värittyneitä. 100 vuotta ei ole poistanut katkeruutta ja vihaa osapuolien väliltä. Puhumattomuus on säilyttänyt ne koskemattomina.

Vierumäen joukkohauta kun avattiin, niin samalla on noussut esiin joidenkin ilmaisema vastustus siitä, ettei näin pitäisi tehdä. Vasahakoisuuteen voi olla monia syitä. Yksi niistä nousee vahvasti mieleen nyt. Se on katkeruus, jota yhä halutaan ruokkia, sillä aikansa vääryyksiä ei ole haluttu ottaa koskaan tasapuolisesti ja reilusti esiin. Näin ainakin moni kokee.

Nyt kun itse olen isoisä ja tunnen suurta iloa lastenlapsista, niin tajua miten läheinen ja vahva tunneside voi olla vieläkin niillä, joiden isovanhemmat kuolivat niissä synkissä tapahtumissa.
Nyt isoisät sitten saattavat olla joissakin niistä monista joukkohaudoista, joita on eri puolella Etelä-Suomea. Miksi heidät on monin paikoin jätetty sinne ? Silti omat asiantuntijamme käyvät tutkimassa joukkohautoja muiden sisällissotien hirveyksien jäljiltä. Miksiköhän emme ole aiemmin tehneet samaa kotimaassa? Koen että nyt he kaikki saivat ihmisarvonsa takaisin, Nekin, jotka ovat vielä monissa avaamattomissa joukkohaudoissa.

Uskon että puhuminen vuoden 18 tapahtumista on tärkeää, se vapauttaisi katkeruudesta. Jonkinlainen totuuskomissio olisi tarpeen vielä järjestää, koska monien tunteet ovat yhä vielä hyvin syvillä haavoilla. Ne haavat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Puhumattomina ne eivät koskaan parane.

39 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ainoana ongelmana tässä on vain se, että olemme ihmisiä ja siksi tuppaamme reagoimaan asioihin tunteilla. Ei edellä esittämäni ”kaava” nettikirjoittelusta kumoa kohdallani sitä. Meissä herää tunteita ja ne saavat aikaan tulkintoja. Tulkinnat sitten vasta toimintaa. Joten sieltä omista tunteista poimimme keskusteluun lisää jotain ylimääräistä materiaalia. Tähän ei minulla ole esitettävänä luotettavia tutkimusaineistoja valitettavasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Tunteet eivät sinänsä ole mikään ongelma. Ne on vain osattava tunnistaa ja tunnustaa. Liian usein ne vaikuttavat piilossa itseltämmekin. Toiset saattavat huomata paremmin, mitkä tunteet vaikuttavat sellaisen kannanoton pohjalla, mitä itse pidämme asiallisia ja pelkkiin tosiseikkoihin perustuvina.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Tunteille tietenkään ei voi mitään. Ne tulee ja menee ihan omien lakiensa mukaan. Joten ei ne ole tietenkään se varsinainen ongelma, kun sellaista ongelmaa ei ole mahdollista edes korjata. Ongelmat kai ovat yleensä jotain , jotka kaipaa ratkaisua. Silti ne tuppaavat vaikuttamaan myös tulkintoihimme ja tulkintojen tulkintoihinkin. Siitäkin huolimatta, että yritämme kovasti olla tulkitsematta. Sen sijaan kykenemme kyllä pyytämään anteeksi, silloin, kun ylitämme jonkin rajan. Se on paljon helpompaa, kuin tunteiden tunnistaminen.

    Moni hautoo katkeruutta sisällään kymmenet vuodet, eikä ollenkaan tunnista sitä katkeruudeksi. Tuo tunne on aika tuhoisa, erityisesti sille katkeralle itselleen. Silti hän saattaa puolustaa sitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. uskoen, että hänellä on oikeus katkeruuteen. Katkeruudellaan hän voi myrkyttää koko elämänsä ja koko lähipiirinsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: ”Moni hautoo katkeruutta sisällään kymmenet vuodet, eikä ollenkaan tunnista sitä katkeruudeksi. ——————–Silti hän saattaa puolustaa sitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. uskoen, että hänellä on oikeus katkeruuteen.

      Tässä on kysymyksessä nyt varmasti joku ajatusvirhe. Joku siis saattaa hautoa katkeruutta kymmenet vuodet tunnistamatta katkeruuttaan ja kuitenkin hän saattaa puolustaa katkeruuttaan viimeiseen hengenvetoon uskoen,että hänellä on katkeruuteensa oikeus.

      Miten voi uskoa, että on oikeus johonkin, jota ei edes tunnista ja puolustaa sitä tunnistamatonta (viimeiseen hengenvetoos asti)???

      Pekka: ”Tuo tunne on aika tuhoisa, erityisesti sille katkeralle itselleen. ”

      Perustuuko tuo väite omakohtaiseen kokemukseen, vai mistä tieto on peräisin?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Reijo Mänttäri sanoo:

      Pekka Veli,

      Ehkä voisit ajatella uudestaan tämän lausunnon. Synti, minkä hedelmä katkeruuskin on, on aina tietoinen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      ”Synti on aina tietoinen.” Olen toista mieltä. Kristityltä vaaditaan jatkuvasti tietoista valppautta, ettei hän tekisi tietämättään vastoin Jumalan tahtoa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kerroin omasta kokemuksesta tuossa. Juuri niin kuin Kimmo arvelit. Valitin kerran Jumalalle sitä ettei hän ollut laittanut käyttöön. Jumala vastasi sydämelleni: ”Olisinhan minä käyttänyt, mutta katkeruutesi on sen estänyt.” Hämmästyin saamaani selkeää vastausta. Aloin tutkistelemaan mistä oikein oli kyse Ja mistä olen katkera. Sitten sain seuraavan viikon käsitellä katkeruuttani läheisiäni, itseäni ja jopa Jumalaa kohtaan. Sain kutakin kohdetta käsitellä yhden päivän ja viedä ne sitten syntinä Jeesukselle ja vapautua niistä. Oli syvältä puhdistava ja monia suhteita korjaava kokemus. Olin turvallisessa ympäristössä ja saatoin antaa tilaa vihan ja katkeruuden tunteilleni, sellaisella tavalla että niillä oli lupa tulla esiin. Hämmästyttävintä oli tajuta katkeruus Jumalaa kohtaan. Opin myös sen, miksi Jumala ei voinut käyttää koska oma katkeruuteni olisi tuhonnut työni tulokset.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.