Karkottaako vääränlainen musiikki kirkosta?
Vuosia sitten lähdin ystävien houkuttelemana hengellisen musiikin konserttiin, jonka aikana tein silmiä, korvia tai jopa sydäntä avaavan oivalluksen. Esiintyjänä oli Keski-Euroopasta saapunut pariskunta. Ymmärsin, että musiikki oli hyvin tehtyä, ja laulujen sanoissa oli sanomaa. Laadukkaasta ohjelmasta huolimatta en olisi jaksanut kuunnella. Pitkästyin. Ärsytti. Olisin lähtenyt kesken pois, jos olisin kehdannut.
Musiikkiesitykset olivat siis tasokkaita, mutta kun ne eivät yhtään olleet minun musiikkiani! Maailmassa on niin monenlaista musiikkityyliä, kaikki eivät voi pitää kaikesta. Minä jääräpää esimerkiksi pidän virsistä, melko perinteisestä hengellisestä musiikista ja klassisesta musiikista. Kevyempää genreä edustavat lähinnä kasarihitit, Lauantain toivotut ja Muistojen Bulevardi. Menneisyyden musiikkia siis?
Mutta juuri sen takia, että konsertissa ei ollut minun musiikkiani, sain sen suuren oivalluksen: Yhtäkkiä ymmärsin, miltä tuntuu niistä ihmisistä, jotka tulevat kirkkoon, mutta eivät yhtään pidä virsistä ja muusta perinteisestä kirkkomusiikista, jota kirkoissa useimmiten on. Hekin pitkästyvät ja ärsyyntyvät eivätkä tunne oloaan oikein kotoisaksi.
Koska seurakunnan tilaisuudet on tarkoitettu kaikille, niissä pitäisi tarjota musiikkia moneen makuun, jotta kaikki voisivat edes joskus kokea tilaisuudet omikseen. Isoissa kaupungeissa on mahdollisuus järjestää erilaiseen musiikkiin perustuvia erityismessuja taikka profiloitua eri toimipisteissä musiikillisesti eri tavoin. Pienemmillä paikkakunnilla täytyy ehkä saada viikon ainoaan jumalanpalvelukseen kaikki se musiikki, mitä halutaan tarjota.
Olen aikaisemmin ajatellut, että jumalanpalveluksen musiikissa pitäisi olla jokin yhtenäinen, tyylikäs linja. Barokkia tai rokkia, mutta olkoon sitä samaa alusta loppuun. Viime aikoina olen tässäkin asiassa alkanut ajatella toisin. TV:n kautta olen aika monta kertaa seurannut messua, jonka musiikki on koostunut tyyliltään ja toteutukseltaan hyvin erilaisista yhteislauluista ja musiikkiesityksistä. Yllätyksekseni toteutukset ovat yleensä olleet onnistuneita, mikä kertonee kirkkomuusikkojemme hyvästä ammattitaidosta. Sillisalaatistakin saa tasapainoisen kokonaisuuden.
Madaltaisiko kirkon kynnystä se, että entistä ennakkoluulottomammin käytettäisiin erilaista musiikkia jopa samassa tilaisuudessa? Ei siis yritettäisi kasvattaa kirkkokansaa "oikeanlaisen" musiikin ystäviksi, vaan annettaisiin arvoa erilaisille musiikkimieltymyksille. Iskelmätyylisten laulujen kohdalla joku Pirjo saattaa kyllä nyrpistää nenää, mutta nyrpistelköön. Lauletaan vaikka seuraavaksi vanha virsi 1600-luvulta, niin kyllä se nirppailija siitä viimeistään kolmannen säkeistön kohdalla rauhoittuu.
Monille ihmisille musiikki on tosi tärkeä juttu. Musiikkivalinnat eivät yksin ratkaise mitään, mutta musiikki on ehdottomasti tärkeä elementti myös seurakunnan toiminnassa.
Joku voi sanoa olevansa kaikkiruokainen musiikin ystävä. Asiaa tarkemmin kysyttäessä käy ilmi, että hän kuuntelee sekä rokkia että iskelmää. Toinen kaikkiruokainen voi ilmoittaa kuuntelevansa mielellään kamarimusiikkia, kansanmusiikkia ja oopperaa. Joku voi olla niin kaikkiruokainen, että kuuntelee kaikkien edellä mainittujen lisäksi jazzia, etnoa, teknoa, sotilasmusiikkia, kantria, Siionin virsiä ja lastenlauluja, muun muassa.
36 kommenttia
On minulla nuorisonohjaajan pätevyydestä paperi olemassa. Olen nuorisotyötä harrastanut pienen ikäni ja huvikseni hankin siihen myös pätevyyden. Tiedän hyvin miten eripulilla maata tilanne on hyvinkin erilainen, mutta pääsääntöisesti kirkon nuorisotyö on heikoilla.
Arto Köykkä kirjassaan: Nuorisotyön alkeet ja jatko kuvaa kirkon nuorisotyötä hyvin samoin sanoin, kuin mitä siitä olen itse kirjoittanut. Artolla sentään on kymmenien vuosien kokemus kirkon nuorisotyöstä. Tietääkseni kirkon nuorisotyöhön opiskelevat tenttivät tuon kirjan. Joten ei sen anti pitäisi olla mitenkään tuntematonta.
Kirkon nuorisotyötä vain ei osata pitää kovin suuressa arvossa. Siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen ettei siihen kunnolla panosteta. Arto kerrtoo kirjassaan hyvin seikkaperäisesti kirkon nuorisotyön paradoksista. Sitä pidetään jopa kirkon parhaana työmuotona. Kuitenkin se on vain kulissi. Uudet rippikoululaiset syrjäyttävät vanhat tieltään. Eikä nuorisotyön resurssit riitä muuhun , kuin aina uuden ikäluokan viemiseen tietyn prosessin läpi ja vanhempi polvi joutuu siirtymään pois tieltä. Pirkkalassa sain vapaaehtoisena olla kerran riparilla ohjaajana ja pääsin näkemään heidän toisenlaisen lähestymistavan toimintaan. Siinä nuori on se nuorisotyön keskus ja tavoite, eikä vain nuorisotyön suorittaminen.
Pekka Veli Pesonen. Olen syvästi huolissani kirkon nuorisotyön sanomasta, sisällöstä ja tavoittavuudesta sekä ”vaikuttavuudesta”. Samalla yritän olla ihan vain realisti oman työurani tuomien kokemusten pohjalta. Koen nuorisotyön arvostelusi hyvin epäoikeudenmukaisena sekä yleistävänä. Se saa minut puolustuskannalle.
Se, mitä kutsut asennemuutokseksi edellyttää itse asiassa sitä, että kaikki kirkon rippikoulutyöhön osallistuvat jakavat konservatiivisen, pohjimmiltaan herätyskristillisen, käsityksen siitä, mihin seurakunnan nuorisotyössä tähdätään ja pyritään. Tukenaan suunnilleen samalla tavalla ajattelevia perheitä. Näinhän asia ei tänä päivänä useimmissa seurakunnissa ole. Omassa, vahvasti herätyskristillisessä, seurakunnassani toimitaan reilusti ”jeesustelun” pohjalta ja vapaaehtoisia tukena käyttäen. Mutta minkäs teet, jos vapaaehtoisia ei kerta kaikkiaan saada kuin perään soittelemalla? Vaikka nuoria pukkaa toimintaan sisään ovista ja ikkunoista. Isoskoulutus pelaa hyvin, mutta kaikki eivät pääse isoiksi, koska kesätyö vie kaiken ajan.
Ja minä kyllä luulen, että jumalanpalvelus, jossa vain laulettaisiin leirilauluja, johtaisi meillä vain siihen, että vanhempi väki jäisi sillä kertaa pois…
Pekka Veli. Tuohon tapaan meilläkin on toimittu. Nuorisotyössä. Mutta kun se rippikoulu on kaikille, ei ainoastaan eri tavoin valikoituneelle seurakuntanuorten joukolle. Jo isoset joutuvat ihan oikeasti asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen niin kesällä kuin lukuvuosien aikana. Muistathan myös sen, että 10 leirillä olevaa alaikäistä nuorta kohden pitäisi nykyään olla yksi työntekijä. Mitenkä itse ratkaiset esimerkiksi seuraavan yhtälön: 60 riparilaista + 6 isosta = ?? työntekijää + ?? yövahtia . Koska koko kesää ei voida olla leireiillä, jokainen tarvitsee lomansa ja seurakunnan muu toiminta on pidettävä toiminnassa. Tiedän seurakunnan, jossa papin tai jopa kirkkoherran on pitänyt värvätä vapaaehtoisia vanhempia yövahdeiksi. Koska vain silloin kysytyt vastaavat ”kyllä”. Tällaiset kuulemani ja tuntemani tapaukset osoittavat, että vapaaehtoistoiminnan penääminen ja vastuunjaon vaatimukset ovat epärealistisia. Myös nuorten toiminnsn osalta. Olen syvästi kiitollinen jokaisesta vapasehtoisesta, joka kantaa kortensa kekoon. Itse asiassa vahva yhteisöllinen koko perheen kristillisyys, jota juuri herätysliikkeistä löytyy, on kaikkein tärkeintä. Ei musiikkityyli eikä työyhteisöjen sisäinen työnjako.
Anteeksi, Pirjo, että täällä taas väännämme muusta kuin musiikista!
Arvelinkin Pirjo, että olet hengessä mukana ja sinulle nämä nuorten – ja seurakunnan asiat ovat myös merkityksellisiä.
Voisimmeko Marko, yhdessä pohtia vastauksia kysymyksiisi. Ehkä niistä joihinkin voisimme löytää toimivia ratkaisuja. Olisi suuri ilo jos voisin helpottaa työpaineitasi. Voisin lähettää ehkä jonkun isosenkin, jos hyvistä isosista on oikeasti puute, tai tulla itse.
Oma ensikokemukseni rippileiristä oli sellainen, että sain organisoida ja hoitaa jokseenkin kaiken yksin. Siinä sitten piti opetella kaikki. Pappi kävi vain päivisin pitämässä muutaman oppitunnin. Jokin meni kuitenkin kohdalleen, sillä jo toisen leirin jälkeen seurakunnassa alkoi nuortenillat ja toiminta alkoi hyvin pyörimään. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut siihen mitään koulutusta silloin. Koin silloin löytäneeni jotain erityistä, jota haluaisin yhä jakaa ja rakkaus nuoriin ajaa minua tähän aihepiiriin aina uudelleen. Rakkauden nuoriin sain erään Vähä-Martin Ellin rukousten kautta. Ehkäpä omalla innokkuudellani karkotan nyt kiinnostuneet pois. Ainakin törmään jatkuvasti seinään. Jotenkin asia vain ei saa tuulta purjeisiin.
Pirkkalassa asuessani tutustuin Arto Köykän luomaan kuvioon ja havaitsin hänen oivaltaneen jotain juuri siitä samasta, mitä nuorisonohjaajan sijaisena olin silloin löytänyt. Pirkkalassa nuoret tulevat joukolla mukaan, eikä sitä nuorten keskuudessa pidetä mitenkään poikkeavana. Arton ja minun hengelliset tavoitteet on kuitenkin aivan erilaiset. Tietty samankaltaisuus rakenteessa on. Tuo rakenne luo vetovoimaa nuorissa ja koen juuri tietyn sisäisen rakenteessa olevan puuteen suurimpana esteenä sille, ettei nuoret jää toimintaan mukaan. Rippikoulu kun nuorille on vain siirtymäriitti aikuisuuteen. Eikä mitään muuta. Se voi olla myös siirtymä seurakunnan aktiiviseen toimintaan mukaan ja hengellisen elämän löytämiseen. Mielestäni on selvää ettei nuoria kiinnosta seurakunta enää leirin jälkeen. Onhan sen tarkoitus saavutettu, kun konfirmaatio on takana. Pitäisi olla jokin syy olla jatkossa mukana. Jollei sitä työntekijä kykene kehittämään, niin miksi nuoret tulisivat toimintaan?
Pekka Veli Pesonen. Kiitos tarjoutumisesta, mutta meillä on useina vuosina ollut enemmän isosiksi tulijoita kuin mukaan mahtuu 🙂 Huippuporukkaa, muuten.
Summaan yleisellä tasolla 20+ vuotisesta kokemuksestani: Seurakunnan on hoidettava KAIKKI lakisääteiset tehtävänsä. Käytettävissä olevista resursseista ja työntekijöiden osaamisesta riippumatta: jumalanpalvelukset, rippikoulu, kirkolliset toimitukset, riittävät hautausmaa-alueet. Totta kai kysymys on myös syvästi mielekkäästä työstä. Yritä nyt ymmärtää, että kaikissa seurakunnissa ei ihan oikeasti ole resursseja laaja-alaiseen rippikoulun jälkeiseen työhön. Joskus puuttuu myös halu ja nuoret: seurakunta joutuu ihan oikeasti kilpailemaan monien hyvien harrastusten ja koulun/lukion/ammattikoulutuksen vaatimusten kanssa.
Rippikoulun ohjeistukset ja työtavat ovat muuttuneet rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Muutokset tuntuvat stressaavina juuri pienissä seurakunnissa. On rippikoulusuunnitelmia, turvallisuusdokumentteja, työntekijäkiintiöitä jne. Ja monia asioita ei voi eikä saa ulkoistaa vapaaehtoisille. Eikä heitä ole välttämättä saatavilla eri tehtäviin, vaikka kuinka yritetään! Syy ei ole tumpeloissa työntekijöissä eikä vanhemmissa. Vaan isoissa yhteiskunnallisissa muutoksissa.
Itse asiassa yksi konfirmaation perinteisistä perusajatuksista on ollut ajatus, että sen jälkeen nuoret saavat ”itsenäisesti” osallistua seurakunnan elämään. Mutta nythän se on lähinnä siirtymäriitti pois seurakunnan elämästä (joka on ollut perusteellisesti katkolla jo ennen rippikoulua, sanoisin). Meillä ei. Koska yhteisöllisyys ja reilun konservatiivinen ”jeesustelu” kantavat Jumalan armosta hyvää hedelmää.
Korostan vielä sitä, että jo naapuriseurakunnat voivat olla keskenään uskomattoman erilaisia sekä paikallisen kulttuurin että uskonkäsitysten osalta. Se, mikä toimii Pirkkalassa, ei välttämättä toimi Pohjois-Pohjanmaalla eikä se, mikä toimii hyvin Ahvenanmaalla, toimi ollenkaan Pohjanmaan ruotsinkielisellä ”raamattuvyöhykkeellä”. Tiiviit herätysliike- ja seurakuntayhteisöt ovat ne, jotka taitavat pärjätä parhaiten. Vaikka niitä mollataan ja väitetään ahdasmielisiksi.
Martti Pentti. Meillä päin melkein puolet vihkipareista ja joskus suruväkikin tuo mukanaan ”oman” vapaaehtoisen kanttorin. Mutta on aika ongelmallista, jos kanttorien ja muiden musiikin ammattilaisten ammattitaitoa ei arvosteta vaan heidän tilalleen haalitaan vapaaehtoisia. Lähetyshiippakunnan kanttorit ovat kaikki vapaaehtoisväkeä.
Pekka Veli Pesonen. Ymmärsit osittain oikein 😉 Tällaisella keskustelupalstalla ei voi eikä saa keskittyä yksittäisen seurakunnan asioihin. Olen ollut töissä kahdeksassa hyvinkin erilaisessa, mutta pienehkössä seurakunnassa suomi/ruotsi -kielirajan molemmilla puolilla. Olen osallistunut niistä kuudessa rippikoulun pitoon. Lisäksi saan viestejä tästä aihepiiristä koko ajan. Tämän kokemuksen pohjalta ajattelen, että monet ajatuksesi ovat hyviä, mutta täysin epärealistisia käytännön toteutuksen kannalta. Olen yrittänyt selittää Sinulle, miksi näin on. Jollakin paikkakunnalla voidaan oikein hyvin toimia sen suuntaisesti kuin ajattelet, mutta naapuriseurakunnassa ei missään tapauksessa.
On olemassa monia ”oikeita” tapoja tehdä hyvää rippikoulu- ja nuorisotyötä. Niin hyvää seurakuntaa tai kristillistä järjestöä ei olekaan, että jotain ei voisi tehdä paremmin tai uudella tavalla. Mutta se, mitä yksi pitää oikein hyvänä voi toisen silmissä olla aivan kauheaa ja väärää. Ja se ei johdu vain muutosvastarinnasta vaan monista muistakin asioista.
Rippikoulutyö asettaan niin suuria haasteita jokaiselle, joka siitä joutuu vastuun ottamaan, niin ettei tuo yksi haaste enää tule edes mieleenkään. Varsinkin, jos kymmenet vuodet on puskettu leirit samalla sapluunalla. Työntekijät elävät leiriviikon ihan omassa kuplassaan ja ovat oikein onnellisia, kun se vihdoinkin on ohi. Leiriläisillä on oma kuplansa ja nämä kuplat voisi helposti yhdistää, jolloin kaikki voittaisivat. Näin vain ei tehdä, koska sellaiseen mahdollisuuteen ei uskota.
Kirjoittaja
Pirjo Pyhäjärvi
Kotipaikka Rovaniemi. Eläkkeellä oleva riviseurakuntalainen. Entinen kirkkovaltuutettu ja kirkolliskokousedustaja. Työura hallinto-oikeudessa esittelijänä, tuomarina ja ylituomarina. Harrastuksena monivuotiset kukat, kompostointi ja kirjat, muun muassa.
Pekka Veli Pesonen. Väitteesi siitä, että seurakuntien nuorisotyössä ei edes yritettäisi tavoittaa nuoria, koska töitä tehdään virka-aikaan ja keskitytään pikku porukkaan, on yksinkertaisesti väärä (tai yksipuolinen). Toivon, että joku nuorisotyöntekijä vastaa Sinulle.
Eri puolilla Suomea eletään hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Jos seurakunnassa on yksi (1) nuorisotyönohjaaja, jonka työpäivä päättyy perjantai-lauantai -yönä klo 00:30 hän ei ehdi moneen paikkaan samanaikaisesti. Ja vapaaehtoiset vanhemmat ovat vähissä. Ymmärtänet myös, että perheellisillä papeilla on muutakin puuhaa perjantai-iltana kuin hengailla kulmilla ja viikonloppuna on pidettävänä messu ja joukko toimituksia per nenä.
Ilmoita asiaton kommentti