Kappalaisen karjahdus: Naisvaltainen kirkko!

Naisten kirkko?

 

Toimiessani niin pappisasessorina kuin kappalaisena seurakunnassa olen tehnyt viime vuosilta yhtenäisen havainnon: kirkon työntekijät ovat yhä useammin naisia ja samoin moni toiminta on suunnattu naisille. Kun esimerkiksi olen kuuden vuoden ajan haastatellut ja perehdyttänyt uusia pappeja tuomiokapitulissa, on heistä arviolta noin 90% ollut naisia. Naisvaltaisuus näkyy myös laajemmin työntekijäkunnassa. Esimerkiksi Tapiolan seurakunnassa meitä miespuolisia työntekijöitä on arviolta vain noin 10–15%. Myös seurakuntalaisissa naiset ovat erityisen aktiivisia. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa Espoon seurakuntien tavoittamista ihmisistä on 75% naisia.

Luvut ovat samansuuntaisia myös valtakunnallisesti. Kirkon työntekijöistä nimittäin Suomessa on noin 70% naisia. Toki pappeina on edelleen paljon miehiä ja toki esimerkiksi piispakunta on Suomessa vielä miesvaltainen. Usein julkisessa keskustelussa (myös somessa) huomio kiinnittyykin siihen, että miksi esimerkiksi piispakunta on miesvaltainen. Sen sijaan vähemmän puhutaan siitä, että kirkko alkaa pikkuhiljaa tavoittamaan enenevässä määrin vain toisen sukupuolen edustajia mm. seurakuntatasolla.

Stereotypiosta

Mitä tästä tulisi sitten ajatella? Ensinnäkin on alkuun tärkeää huomioida naisten arvokas panos kirkon hyväksi. Jo varhaisessa kirkossa naiset omalla panoksellaan kannattelivat kirkkoa, kun kristinusko levisi Välimeren alueella. On myös hienoa, että tälläkin hetkellä moni nainen antaa kirkolle ison panoksen niin työntekijänä kuin maallikkona.

Kirkossa näyttää toisin sanoen olevan jotain, joka vetää puoleensa enemmän naisia kuin miehiä. Hyvä ja vaikea kysymys on kuitenkin se, että mikä on tuo asia, miksi kirkko näyttää olevan naisille tärkeämpi. Tietääkseni aiheesta ei ainakaan lähiaikoina ole tehty tutkimusta. Siksi tämäkin blogikirjoitus on lähinnä spekulaatiota.

Toiseksi aiheella spekulointi on tosin vaarallista etenkin nykyisin, koska spekulaatio helposti tulee ilmentämään jonkinlaista stereotyyppistä ajattelua, josta joku lähes varmasti hermostuu tai ainakin huomauttaa. Toisaalta stereotypioihin liittyvän tunnelatauksen takia niistä on juuri nimenomaan kiehtovaa keskustella. Lisäksi on mielestäni tärkeää, että mikään aihe ei nouse sellaiseksi tabuksi, että siitä ei voisi puhua. Silloin voisi hyvin kysyä, elämmekö oikeasti vapaassa yhteiskunnassa.

Kun puhutaan stereotypioista, naiseuteen on perinteisesti liitetty mm. sellaisia pehmeitä arvoja kuin hoivaaminen ja yhteisöllisyyden varjelu. Vaikka niin miesten kuin naistenkin joukossa on runsaasti yksilöllistä vaihtelua, en itse ajattele, että tällaiset naiseuteen liittyvät stereotypiat ovat vailla todellisuuspohjaa. Naisten vahvempi hoivaamisvietti on helppoa ymmärtää mm. vauvaikäisten lasten kasvatuksen näkökulmasta. Vastasyntyneet lapset ovat kautta historian olleet riippuvaisia nimenomaan äidistään – jopa ravinnonsaannin näkökulmasta.

Äitiyttä on käytetty myös yhtenä selityksenä sille, että naiset ovat persoonallisuustestin (ns. big five) mukaan keskimäärin psyykkisesti joustavampia (engl. agreeable) kuin miehet. Tämä johtuu siitä, että miesten jyrkempi suhtautuminen (engl. disagreeable) asioihin etenkin spektrin ääripäässä voi olla pienelle lapselle vaaraksi. Suurin osa miehistä toki osaa hienosti hoitaa vauvaikäisiä lapsia, mutta toisaalta kaikkein joustamattomimmat yksilöt ovat usein miehiä, eivätkä siten välttämättä kaikkein soveliaimpia pienten lasten hoitajia. Toisaalta miesten usein tarjoamaa jämäkkyyttä kuitenkin tarvitaan olennaisesti etenkin lasten kasvaessa – tästä on itsellänikin kasvattajana kokemusta.

Kirkko on joustava ja feminiininen eettisissä asioissa

Kirkon toimintaa ja olemusta voidaan tarkastella mm. etiikan ja opin näkökulmasta. Juuri etiikkaan ja oppiin liittyy mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joiden pohjalta voidaan spekuloida, edustaako kirkko enemmän feminiinistä vai maskuliinista näkökulmaa – jos siis feminiinisyyteen liitetään mm. edellä mainittu joustavuuden käsite ja maskuliinisuuteen joustamattomuuden käsite.

Tämä on tietysti hyvin rajattu ja puutteellinen tapa tarkastella aihetta. Nimittäin esimerkiksi mies voi olla myös persoonaltaan joustava ja nainen joustamaton. Kysehän on joustavuuden sukupuoliroolittamisessa ennen kaikkea keskiarvoista. Jostain on kuitenkin aloitettava, joten jatkossa joustavuus määritellään tässä yhteydessä ennen kaikkea feminiiniseksi ja joustamattomuus maskuliiniseksi ominaisuudeksi – samalla tunnustaen sen, että kyse on äärimmäisen karrikoidusta ja epätarkasta jaosta.

Otetaan ensiksi käsittelyyn etiikka. Yksi hyvä kysymys onkin se, onko kirkko tai kristinusko jollain tapaa joustavaa verrattuna esimerkiksi muihin uskontoihin? Ainakaan kaikkiin kristinuskon muotoihin tämä ei näytä sopivan. Monessa kristinuskon suuntauksessa on hyvin tarkka ohjeistus eettisesti hyvästä toiminnasta. Kaikkein äärimmäiset esimerkit löytyvät kristillisyyden parissa lahkoista, joissa ihmisten elämää voidaan kontrolloida äärimmäisen tarkasti. Tällaisissa liikkeissä kristillisyys näyttäytyy hyvin joustamattomalta ja tulee siten lähemmäksi maskuliinista luokitusta.

Luterilaisuus kuitenkin näyttää olevan tälle jonkinlainen ääripää. Luterilaisuus nimittäin asettaa ison vastuun ihmisen omalle harkintakyvylle eettisissä asioissa. Sen vuoksi luterilaisuudessa ei ole esimerkiksi äärimmäisen tarkkaa ja yksityiskohtaista eettistä koodistoa, vaikkakin joitain asioita selkeästi pidetään syntinä (mm. perusteeton toisen ihmisen vahingoittaminen). Sen sijaan luterilaisuudessa korostuu uskomus, että jokaisella kristityllä on myös harkintakykyä, mikä missäkin tilanteessa toimii Jumalan kunniaksi ja ihmisten pelastukseksi.

Luterilaisuus lähtee siitä, että koska eettisesti vaikeissa tilanteissa on usein monia eri värisävyjä ja näkökulmia, on lähes mahdotonta tehdä äärimmäisen tarkkoja ohjeita eri tilanteisiin. Rakkauden kaksoiskäsky ja kymmenen käskyä riittää usein luterilaisesta näkökulmasta ohjaamaan ihmisen eettisesti oikeaan suuntaan. Toki tämä on karrikoidusti sanottu, koska esimerkiksi kirkkohallitus ja piispat tekevät kyllä eettisiä kannanottoja. Kyse on kuitenkin ennemmin suuntaa antavista ja pohdiskelevista lausunnoista kuin tiukoista määräyksistä tai opinkappaleista. Tämä näkyy hyvin mm. Piispojen kirjassa Rakkauden lahja.

Näyttää siis siltä, että kirkkomme edustaa jossain määrin joustavaa suhtautumista mm. eettisiin asioihin. Tällä tavoin se voidaan nähdä ns. big five -kategorisoinnin näkökulmasta enemmän feminiinisenä kuin maskuliisena. Toisin sanoen luterilainen kirkko on historiassa ollut esimerkiksi enemmän agreeable kuin disagreeable suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Toisin sanoen luterilaiset kirkot ovat halunneet ymmärtää hyvinkin erilaisia eettisiä kantoja ja olla sillä tavoin joustavia myös oman etiikkansa uudelleen arvioimiselle.

Nähdäkseni tietyssä joustavuudessa ja yksilön harkintaa korostavassa kristillisyydessä on toki haittapuolia, mutta ennen kaikkea hyviä puolia. Hyviä puolia on mm. se, että se harvemmin johtaa kaksinaismoralismiin tai hengelliseen väkivaltaan. Sen sijaan haittapuoli voi olla se, että ihminen on luonnostaan erehtyväinen. Luterilaisenkin sisäinen moraalikompassi voi olla hyvinkin väärässä omaan harkintaan liittyen.

Liian joustavaa suhtautumista voi myös kritisoida selkärangattomuudesta tai vaikkapa ”hällä väliä” -asenteesta. Pahimmillaan liian läheinen sulautuminen yhteiskuntaan voi johtaa kirkon osalta Natsi-Saksan tapaisiin äärimmäisiin virheisiin. Silloin ns. Saksalaiset kristityt kannattivat natsiaatetta, kun taas toisenlaista ja terveempää luterilaista lähestymistapaa edusti natsiaatetta vastustava Tunnustuskirkko. Joustavalla eettisyydellä voi siis olla myös varjopuolensa. Feminiininen joustavuus voi siten johtaa myös eettisesti harhaan.

Kirkko on joustamaton ja maskuliininen opillisissa asioissa

Jos luterilaiset kirkot ovat profiloituneet joustaviksi eettisissä kysymyksissä, asia on lähes päinvastoin opillisissa asioissa. Jos esimerkiksi tarkkaan lukee luterilaista pappislupausta, se ei puhu mitään etiikasta. Sen sijaan luterilaisen pastorin ainoa tehtävä näyttää olevan oikean opin varjeleminen ja sen julistaminen. Etenkin 1500-luvulla pienimmätkin teologiset erot estivät luterilaisia rakentamasta kirkkoliittoja tai -yhteisöjä muiden protestanttien kanssa.

Syynä tiukkoihin opillisiin kantoihin oli ennen kaikkea se, että opillisen joustavuuden pelättiin tuhoavan evankeliumin (hengellisestä väkivallasta) vapauttavan sanoman. Luterilainen ihmisiä pelastava ja Jumalalle kunnian antava armonoppi oli varjeltava hinnalla millä hyvänsä. Käytännössä tuo armonoppi tarkoitti sitä, että vain ja ainoastaan Jumalaa tuli pitää ihmisen pelastuksen suvereenina lähteenä. Toisin sanoen ihminen ei saanut ottaa mitään meriittiä omasta hengellisestä pelastumisestaan. Tällä tavoin haluttiin myös kunnioittaa Jumalaa ja osoittaa kiitollisuutta Häntä kohtaan.

Koska kyse oli opissa oikeastaan koko kirkon olemuksesta, ei siitä voitu tinkiä etenkään pelastusta koskevissa kysymyksissä. Opillisesta näkökulmasta käsin luterilaisten kirkkojen olemukseen on siten kuulunut perinteisesti äärimmäinen joustamattomuus ja siten maskuliinisuus.

Samoin kuin luterilaiseen joustavaan eettisyyteen kuuluu omat varjonsa, sama koskee toki myös tiukkaa opillisuutta. Pahimmillaan oikeaoppisuuden vaatimuksesta tulee sellainen kahle tai dogma, jota ei voi missään tapauksessa kyseenalaistaa – samoin kuin perhettä tyrannin tavoin johtavaa isää. Pahimmillaan oikeaoppisuuden vaatimus voi siis johtaa tietynlaiseen fanatismiin, jossa ei suostuta tarkastelemaan kriittisesti oman maailmankatsomuksen heikkouksia tai virheitä. Terveeseen opillisuuteen ja uskoon kuuluu nimittäin myös terve avoimuus uudelle tiedolle, kritiikille ja ylipäänsä elämälle.

Pitäisikö opillisuus tuoda entistä enemmän keskiöön?

 

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna alkaa hahmottua, mikä voisi mahdollisesti olla sen takana, että miehet karttavat kirkkoa. Vaikka kyseinen jaottelu joustavaan ja feminiiniseen etiikkaan sekä joustamattomaan ja maskuliiniseen oppiin on hyvin karkea ja jossain määrin stereotyyppinen, se voi kuitenkin ehkä antaa jotain näkökulmaa siihen, miksi kirkko on niin naisvaltainen.

Jos nimittäin katsoo kirkon nykyistä olemusta ja toimintaa, näyttää jopa siltä, että opista puhumista vältellään. Luterilaisen opin merkitys ei näy etenkään paikallistasolla. Seurakuntatyön arjen keskellä opin sijasta huomio on usein eettisessä toiminnassa. Opin sijaan kirkon tekemästä eettisestä toiminnasta tiedotetaan aktiivisesti (mm. diakoniatyö, ilmastonmuutokseen liittyvät teemat jne.).

Joskus myös joustavan eettinen ja joustamattoman opillinen näkökulma joutuvat keskenään ristiriitaan. Tämä näkyy hyvin mm. vaikeudessa muodostaa yhtenäistä kantaa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Oppi ja etiikka ovat tässä karrikoidusti sanottuna keskenään tukkanuottasilla, vaikka todellisuudessa asia on toki paljon moniulotteisempi.

Jos kuitenkin haluamme tavoittaa kirkkoon enemmän miehiä, tulisi mielestäni opilliset sekä niihin liittyvät teologis-filosofiset pohdinnat nostaa entistä enemmän keskiöön. Missään nimessä opillisista kysymyksistä ei tulisi vaieta – onhan ne myös osa kirkon olennaista ydintä. Opin nostaminen sille kuuluvaan kunniaan myös tekisi mielestäni kirkosta älyllisesti uskottavamman toimijan yhteiskunnassa. Toisin sanoen mielestäni luterilaisen opin korostamisella on myös oma itsearvonsa – ei vain se, että se voisi kiehtoa enemmän miehiä.

Uskon myös naisten hyötyvän siitä, että kirkon opillisesta traditiosta nostettaisiin hyviä ja hyödyllisiä periaatteita nykyistä enemmän mm. seurakuntatyön arkeen. Ainakin itse olen varhaisen luterilaisuuden tutkijana saanut äärimmäisen hyödyllisiä työvälineitä erilaisiin pastorin tehtäviin: opetustilanteisiin, toimituksiin, jumalanpalveluksiin ja sielunhoitoon. Kun on jokin opillinen ja pitkälle mietitty kompassi, on myös seurakuntatyön arjessa helpompi suunnistaa.

Kaikesta edellä sanomastani huolimatta olen myös huomannut sen, että opillisetkin asiat kiinnostavat myös monia kirkon naisia. Jostain syystä luterilaisen opin terapeuttiset aarteet (mm. käsitys toivon merkityksestä hengellisessä ahdistuksessa) ovat kuitenkin jääneet kirkossa mielestäni liikaa taka-alalle ja siten mahdollisesti vieraannuttanut etenkin miehiä kirkosta.

41 kommenttia

  • Reino Suni sanoo:

    Korkeomman, Jumalan, antaman lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämisen sanoman eslle tuomista, niin on aivan sama kuka meistä samanlaisen ihmisarvostuksen omaavista sitä edille tuo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilmari Karimies sanoo:

    Ihan hyvää analyysia pääpiirteittäin. Kuitenkin blogistin ajattelun taustalla näyttää olevan jako, jossa etiikka on käytännölllistä ja oppi teoreettista.

    Näinhän ei aina ole: esim. vanhurskauttamisopin ja toivon käsitteet, tai monet ihmiskäsitykseen liittyvät seikat punnitaan käytännössä (ja jossain määrin käytännön tutkimus vaikuttaa niihin). Ja etiikkakin sisältää käytönnön tilanteen arvioinnin lisäksi filosofisia periaatteita, joita Lutherin mukaan parhaat filosofit, toisin kuin karkeissa nautinnoissa rypevät tavoittavat (ks. Operationes in Psalmos alku). Nämä seikat tulisi ottaa teologisessa pohdinnassa huomioon.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      kiitos kommentista. Kuten blogissa totesin, kyse karkeasta jaosta. Toki mm. etiikkaan vaikuttaa oppi ja filosofia. Sen olisin voinut tarkentavana todeta. Toisaalta tuo karkea jako muuttuvaan tai joustavaan etiikkaan ja muttumattomaan/joustamattomaan oppiin löytyy Lutherilta itseltään ja häneltä sen poimin. Lähde siihen on itse asiassa Galatalaiskirjeen selitys, johon tunnarit vetoavat juuri vanhurskauttamisopin osalta omana auktoriteettina ja laajempana selityksenä (toisin kuin esim. Operationes). Myös kyseisessä teoksessa Luther maalailee oppia ja etiikkaa yhtä lavealla ja karkealla pensselillä tehdäkseen pointtinsa selväksi

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Ollessani toistakymmentä vuotta sitten ordinaatiokoulutuksessa muista silloisen piispamme pohdiskelleen, että ihannetilanne monipappisessa seurakunnassa olisi se, että miehiä ja naisia olisi papistossa suunnilleen yhtä paljon. Se oli mielestäni viisaasti ajateltu erityisesti sielunhoidon näkökulmasta. On tilanteita joissa on helpompi puhua omaa sukupuolta edustavalle sielunhoitajalle. Myös julistukseen ja opetukseen olisi hyvä saada molempien sukupuolten näkökulmaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Tässäkin on varmasti perää, vaikka itse ajattelen, että virkoihin tulisi valita ennen kaikkia sopivimmat ja parhaimmat – ei siis niinkään kiintiön mukaan

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Työpaikassani oli yhteisiä liikuntatapahtumia, niihin osallistui yleensä n. vajaa 2% miehiä. Sitten organisoin tapatuman vain miehille ja sain mukaan 99%. Tuo kuvaa mielestäni aika hyvin miesten mukanaolon innostusa yleisesti. Miehet tarvitsee toiminaa, jossa voivat olla keskenään ja laittaa itsensä täysillä likoon. Kirkko hyvin vähän tarjoaa miehille haasteita. Erityistä kirkon toimintaan osallistuvissa miehissä on se, etteivät he useinkaan ole halukkaita ottamaan haasteita vastaa. Minulle se kertoo siitä, että miehet jotka hakeutuvat kirkon piiriin ovat feminiinisempiä, kuin ne joita siellä ei ole. Feminiinisen miehen on helppo olla toiminnassa, jossa vastuuta ei tarvitse ottaa.

      Olen usein seurannut sivusta miten jumalanpalvelukseen tulee nuori perhe kahden lapsen kanssa ensimmäistä kertaa. Jokseenkin tyypillistä on, että vähintään isä joutuu kirkosta pian lähtemään isomman kanssa kesken pois. Koska pari kolmevuotias kyllästyi olemaan hiljaa. Jatkossa miestä en koskaan kirkossa näe. Perheen äiti tulee yksin ja mies joutuu jäämään kotiin lasten kanssa. Näin isät syrjäytetään jo alkumetreillä kirkon toiminnasta.

      25-28. 5 on miesten talkooleiri tulossa. Muutaman miehen porukalla sen olemme itsenäisesti organisoimassa.Teemme talkoita ,luennoimme ja keskustelemme ryhmissä. Pelaamme ja saunome, sekä tietysti istumme nuotiolla. Näissä tilanteissa moni mies on saanut maskuliinusuudestaan aivan uuden otteen. Sen seurauksena näistä miehistä on tullut kykeneviä ottamaan vastuuta omasta elämästään , perheistään, sekä seurakunnastaan. Sen sijaan, että makailisivat kotisohvalla, tai pelkän seurailijan paikalla kirkon penkissä.

      Miesten yhteisessä tekemisessä on jotain, jota miehet kaipaa. Tavoite, jos on vielä vähän haastetta parempaan suoritukseen pyrkimisestä, niin sitä parempi. Terve maskuliinisuus välittyy miehestä mieheen. Moni mies on jäänyt paitsi sitä kokemusta, että tämän isä on sanonut:” sä pärjäät hyvin” ja nyt aikuisena voi näissä tapaamisissa saada korvaavan kokemuksen. Yhdessä tekeminen voi olla tärkempää kuin luennot ja ryhmät.

      Toiminta, joka tähtää aitoon miehisyyteen vetää kyllä puoleensa, mutta jollei ole miehille suunnattua toimintaa niin ehkä on turha haikailla miehiä mukaan

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Hyvää pohdintaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kirkon feminiinisyys näyttäytyy monin tavoin. Yksi tyypillinrn piirre on uusien haasteiden välttäminen ja vanhoihin, jopa toimimattomiin toimintatapoihin juuttuminen. Feminiinisyys on turvallisuushakuisuutta, jolloin uudet haasteet koetaan turvattomuutta tuovina. Feminiinisyys korostaa muodollisuutta ja koristeellisuutta. Jumalanpalveluksiin pitää tulla hyvin pukeutuneena. Jollei siistiä asua juuri nyt ole, niin kirkkoon ei voi mennä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Huomasin tällaisen asian jo aikoinaan 80-luvulla Suomen Teologisessa Instituutissa (STI), että kun luennon aiheena oli jokin dogmatiikkaan eli opillisuuteen liittyvä, paikalla oli vain yksittäisiä naispuolisia teologian opiskelijoita. Mutta kun luennon aiheena oli käytännölliseen teologiaan ja sielunhoitoon liittyvä, asia oli päinvastoin eli paikalla oli vain pari miespuolista teologian opiskelijaa.

    Kun aloitin vuonna 1986 teologian opinnot Helsingin yliopistossa miehiä ja naisia aloittaneista oli vielä yhtä paljon. Mutta nykyään opiskelijoista todellakin valtava enemmistö on naisia. Näkyyhän tämä asia selvästi papinviroissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      On hyvä muuten muistaa, että vieläkin taitaa olla ainakin joitakin naispuolisia teologian opiskelijoita, jotka haluaisivat toimia mieluummin lehtoreina kuin pappeina.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      Ja naispuolisia teologian maistereita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      ”Vieläkin taitaa olla ainakin joitakin naispuolisia teologian opiskelijoita, jotka haluaisivat toimia mieluummin lehtoreina kuin pappeina.” Onko tarkempaa tietoa siitä, mitä he pappina toimimisessa vierastavat? Onko se kenties seurakunnassa papille usein kuuluva henkilöjohtaminen ja siihen liittyvä toimistotyö?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      On heissä ilmeisesti vielä joitakin, jotka eivät pidä naispappeutta raamatullisena, eivätkä sen takia halua pappisvihkimystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Miten ilmeistä se on? Onko asiaa selvitetty?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika Rantanen sanoo:

      Tunnen muutamia naisteologeja, jotka eivät ole koskaan ottaneet pappisvihkimystä. Kai tässä voi mainita esim. Mailis Janatuisen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Onko hänen ratkaisunsa teologinen? Hän on tunnettu opettaja vaikka kirjeessä Timoteukselle lukee selvästi: ”Naisen tulee kuunnella opetusta, hiljaa ja kuuliaisena.. Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anna Peltola sanoo:

      Samaa mieltä kanssasi, että on vielä teologian maistereita, jotka ovat ajatuksiltaan enemmän lehtorin kannalla. Itselleni on tärkeämpää kirkon ja yhteiskunnan lapsityö, jossa toteutetaan tunnustuksellisia asioita. En niinkään mieti, pitävätkö työkaverini hametta vai housuja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Misku Välimäki sanoo:

      Lehtoreista: Kommentoin tätä lyhyesti jo toisessa tämän blogin kommentissa, mutta lisättäköön vielä, että naisilla on ymmärtääkseni hyvin eri syitä sille, miksi eivät lähde papiksi. Olen kuullut sekä omaan persoonaan liittyviä syitä (tuntuu, että olisi papiksi vääränlainen ilman, että asia liittyy sukupuoleen) että teologisia syitä (ajattelee, ettei naispappeus ole raamatullista).

      Itsekin olen teologian maisteri, mutta en pappi. Hyväksyn naispappeuden aivan ehdottomasti, mutta minulle pappeus ylipäänsä oli nuorena ongelma. Opiskelin lyhyen aikaa pappislinjalla, mutta jätin sen kesken ja peruin jo saadun harjoittelupaikan eräästä seurakunnasta. Silloin nuoren suppeassa mustavalkoisessa mielessäni pappeus tuntui minusta jonkinlaiselta näyttelemiseltä. Minusta tuntui oudolta pukeutua albaan ja pokkuroida kirkkokansan edessä. Toisin sanoen, kirkon hiearkia tuntui hankalalta. En myöskään olisi voinut sitoutua luterilaiseen oppiin, koska se tuntui minusta samalta kuin kiellettäisiin ajattelemasta. Oppi on perinnettä ja tulkintaa, ei ehdoton totuus. Pelkäsin sitä, ettei pappina saa enää koskaan sanoa rehellisesti, mitä ajattelee kristinuskosta, Jumalasta, maailmasta tai mistään. Jonkinlaiselta älylliseltä ja hengelliseltä itsemurhalta. Oletin myös, että ihmiset odottavat papilta vastauksia, ikään kuin hänen tulisi tietää asioita, joita ei voi tietää. Tunsin, että minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Päätin jättää papin työt niille, keille Jumala on antanut aidon kutsumuksen. Kunnioitin kyllä sitä. Kiinnostuin itse pappeudesta lähinnä siksi, että kesäteologina riparit olivat tuntuneet niin merkityksellisiltä. Nuoren elämän siunaaminen ja keskustelut nuorten kanssa. Teologiseen hain aikanaan lähinnä sen yleissivistävän vaikutuksen vuoksi, mitään ammattia minulla ei ollut tähtäimessä. Pääaineena luin uskonnonfilosofiaa lähinnä oman uskon ja järjen kipuiluni tähden. Opiskelin ohessa kirjallisuuden kandiksi.

      Enää en ajattele pappeudesta siten, kuten nuorena. Olen oppinut tuntemaan liian monta oikeaa pappia ja kai ylipäänsä vähän fiksuuntunut 🙂

      Tämä nyt yksi esimerkki, mitä voi pappisvihittömän naisteologin päässä liikkua. Mutta kuten sanoin, syitä on todella monia erilaisia eri ihmisillä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Hyvää pohdintaa tässäkin kommenttiketjussa ja saman huomion tein itsekin opiskeluaikoina kuin MIka. Tosin niin kovin paljon en STI:llä pyörinyt – lähinnä kävin tutustumassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Olisiko tilanne ehkä toinen jos Jeesus olisi ollutkin Jessa ja Jumalan ainoa Tytär?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kuulin Lutherin sanoneen; ” Tuoppi olutta Perkeleen pilkaksi. Kun minä kuolen, minä vien madoille lihavan tohtorin. ” Taivaallista kutittelua, varmaankin.

    Odotellaan nyt, josko tytötkin joskus yltävät näin yleviin sfääreihin, ja henkisiin ulottuvuuksiin saarnoissaan ja varsinkin vapaa-ajallaan voivat istuskella syntisten kanssa syömässä ja juomassa, kuten Jeesus.

    Rohkenen kyllä epäillä, että naiset eivät kiitosta saisi, vaan ainoastaan paheksuntaa ja juorumyllyn jauhantaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pellervo Kokkonen sanoo:

    Niin… Menestyäkseen instituution/organisaation pitäisi olla jotenkin merkityksellinen ihmisille. Ilmeisesti kirkko onnistuu olemaan jollain lailla merkityksellinen varsinkin keski-ikäisille naisille ja tarjoamaan naisten merkitykseksi kokemia työmahdollisuuksia. En tiedä onko tätä tutkittu, mikä erityisesti naisiin vetoaa. Nuorille rippikoulu tarjoaa varmaan ryhmäytymistä ja ikäkauteen liittyviä merkityksellisiä kokemuksia – kuitenkin ilman seurakuntayhteyden jatkuvuutta rippikoulun/isokesien jälkeen. Käsitykseni mukaan seurakuntien nuorisotyön muu tavoittavuus on ehkä jopa romahtanut. Perheitä ja työikäisiä onkin sitten silmiinpistävän vähän liikkeellä. Mikä olisi sellainen merkityksellinen kokemus, joka heitä vetäisi kirkkoon? Kysymys on fiksuista maailmaa, yhteiskuntaa ja omaa elämäänsä pohtivista ihmisistä. Oma oletukseni on että puolivillainen, ketään loukkaamattomaksi pyöristelty, valmiiksipureskeltu ”julistus” ei erityisemmin vetoa. Olen havainnut kiinnostusta avoimeen elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun ja toisaalta retriittityyppisen toimintaan. Retriitit kuitenkin kohdistuvat pienelle aktiiviselle kohderyhmälle, joka kokoontuu tutuissa piireissä hifistelemään. Joku stressaantunut insinöörimies ehkä ei tuntisi olevansa kotonaan niissä ympyröissä, vaikka olisi muuten kiinnostunut hiljentymisestä? Jeesus kysyi ihmiseltä ensimmäiseksi: ”Mitä tahdot minun sinulle tekevän?” ja kuunteli vastauksen. Kannattaisiko kirkossa kokeilla samaa reseptiä, jos kiinnostaa tavoittaa kadonneet lampaat?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Monissa vanhoissa uskonnoissa papittarilla oli huomattava asema. Synkretismi tuntuu olevan muodissa, kuulemma ainakin yksi tuore piispa suosii hindulaisuuden harjoittamista eli joogaa jne. Ehkä ev.lut. yhteisö on palaamassa esikristilliseen aikaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Yksi syy kirkon naisistumiseen voi olla juuri rippikoulun isostoiminnassa. Riparille yleensä pääsee vain parhaat ja ne on usein niitä kympin tyttöjä. Siinä tehtävässä tytöt pääsevät näkemään seurakuntatyön mielekkäänä uravalintana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Misku Välimäki sanoo:

      Kyllä isostoimintaan tahdotaan niin monta poikaa kuin vain saadaan. 10 riparia kesäteologina vetäneenä v. 2001-2007 voin sanoa, että 50-50 % oli jako. Joskus oli leirejä, että poikia oli vähemmän, koska poikahakijoita ei ollut riittävästi. Nykytilannetta en tunne, mutta luulen, että tavoite on 50-50, sillä leirillä tarvitaan molempia sukupuolia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Juu, pojista on kyllä minunkin vinkkelistä pula – pois heitä ei tietääkseni ajeta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jussi Koivisto

    Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, pappisasessori, tiedemies (TT), fitnessvalmentaja ja -urheilija. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen."