Kappalaisen karjahdus: Naisvaltainen kirkko!

Naisten kirkko?

 

Toimiessani niin pappisasessorina kuin kappalaisena seurakunnassa olen tehnyt viime vuosilta yhtenäisen havainnon: kirkon työntekijät ovat yhä useammin naisia ja samoin moni toiminta on suunnattu naisille. Kun esimerkiksi olen kuuden vuoden ajan haastatellut ja perehdyttänyt uusia pappeja tuomiokapitulissa, on heistä arviolta noin 90% ollut naisia. Naisvaltaisuus näkyy myös laajemmin työntekijäkunnassa. Esimerkiksi Tapiolan seurakunnassa meitä miespuolisia työntekijöitä on arviolta vain noin 10–15%. Myös seurakuntalaisissa naiset ovat erityisen aktiivisia. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa Espoon seurakuntien tavoittamista ihmisistä on 75% naisia.

Luvut ovat samansuuntaisia myös valtakunnallisesti. Kirkon työntekijöistä nimittäin Suomessa on noin 70% naisia. Toki pappeina on edelleen paljon miehiä ja toki esimerkiksi piispakunta on Suomessa vielä miesvaltainen. Usein julkisessa keskustelussa (myös somessa) huomio kiinnittyykin siihen, että miksi esimerkiksi piispakunta on miesvaltainen. Sen sijaan vähemmän puhutaan siitä, että kirkko alkaa pikkuhiljaa tavoittamaan enenevässä määrin vain toisen sukupuolen edustajia mm. seurakuntatasolla.

Stereotypiosta

Mitä tästä tulisi sitten ajatella? Ensinnäkin on alkuun tärkeää huomioida naisten arvokas panos kirkon hyväksi. Jo varhaisessa kirkossa naiset omalla panoksellaan kannattelivat kirkkoa, kun kristinusko levisi Välimeren alueella. On myös hienoa, että tälläkin hetkellä moni nainen antaa kirkolle ison panoksen niin työntekijänä kuin maallikkona.

Kirkossa näyttää toisin sanoen olevan jotain, joka vetää puoleensa enemmän naisia kuin miehiä. Hyvä ja vaikea kysymys on kuitenkin se, että mikä on tuo asia, miksi kirkko näyttää olevan naisille tärkeämpi. Tietääkseni aiheesta ei ainakaan lähiaikoina ole tehty tutkimusta. Siksi tämäkin blogikirjoitus on lähinnä spekulaatiota.

Toiseksi aiheella spekulointi on tosin vaarallista etenkin nykyisin, koska spekulaatio helposti tulee ilmentämään jonkinlaista stereotyyppistä ajattelua, josta joku lähes varmasti hermostuu tai ainakin huomauttaa. Toisaalta stereotypioihin liittyvän tunnelatauksen takia niistä on juuri nimenomaan kiehtovaa keskustella. Lisäksi on mielestäni tärkeää, että mikään aihe ei nouse sellaiseksi tabuksi, että siitä ei voisi puhua. Silloin voisi hyvin kysyä, elämmekö oikeasti vapaassa yhteiskunnassa.

Kun puhutaan stereotypioista, naiseuteen on perinteisesti liitetty mm. sellaisia pehmeitä arvoja kuin hoivaaminen ja yhteisöllisyyden varjelu. Vaikka niin miesten kuin naistenkin joukossa on runsaasti yksilöllistä vaihtelua, en itse ajattele, että tällaiset naiseuteen liittyvät stereotypiat ovat vailla todellisuuspohjaa. Naisten vahvempi hoivaamisvietti on helppoa ymmärtää mm. vauvaikäisten lasten kasvatuksen näkökulmasta. Vastasyntyneet lapset ovat kautta historian olleet riippuvaisia nimenomaan äidistään – jopa ravinnonsaannin näkökulmasta.

Äitiyttä on käytetty myös yhtenä selityksenä sille, että naiset ovat persoonallisuustestin (ns. big five) mukaan keskimäärin psyykkisesti joustavampia (engl. agreeable) kuin miehet. Tämä johtuu siitä, että miesten jyrkempi suhtautuminen (engl. disagreeable) asioihin etenkin spektrin ääripäässä voi olla pienelle lapselle vaaraksi. Suurin osa miehistä toki osaa hienosti hoitaa vauvaikäisiä lapsia, mutta toisaalta kaikkein joustamattomimmat yksilöt ovat usein miehiä, eivätkä siten välttämättä kaikkein soveliaimpia pienten lasten hoitajia. Toisaalta miesten usein tarjoamaa jämäkkyyttä kuitenkin tarvitaan olennaisesti etenkin lasten kasvaessa – tästä on itsellänikin kasvattajana kokemusta.

Kirkko on joustava ja feminiininen eettisissä asioissa

Kirkon toimintaa ja olemusta voidaan tarkastella mm. etiikan ja opin näkökulmasta. Juuri etiikkaan ja oppiin liittyy mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joiden pohjalta voidaan spekuloida, edustaako kirkko enemmän feminiinistä vai maskuliinista näkökulmaa – jos siis feminiinisyyteen liitetään mm. edellä mainittu joustavuuden käsite ja maskuliinisuuteen joustamattomuuden käsite.

Tämä on tietysti hyvin rajattu ja puutteellinen tapa tarkastella aihetta. Nimittäin esimerkiksi mies voi olla myös persoonaltaan joustava ja nainen joustamaton. Kysehän on joustavuuden sukupuoliroolittamisessa ennen kaikkea keskiarvoista. Jostain on kuitenkin aloitettava, joten jatkossa joustavuus määritellään tässä yhteydessä ennen kaikkea feminiiniseksi ja joustamattomuus maskuliiniseksi ominaisuudeksi – samalla tunnustaen sen, että kyse on äärimmäisen karrikoidusta ja epätarkasta jaosta.

Otetaan ensiksi käsittelyyn etiikka. Yksi hyvä kysymys onkin se, onko kirkko tai kristinusko jollain tapaa joustavaa verrattuna esimerkiksi muihin uskontoihin? Ainakaan kaikkiin kristinuskon muotoihin tämä ei näytä sopivan. Monessa kristinuskon suuntauksessa on hyvin tarkka ohjeistus eettisesti hyvästä toiminnasta. Kaikkein äärimmäiset esimerkit löytyvät kristillisyyden parissa lahkoista, joissa ihmisten elämää voidaan kontrolloida äärimmäisen tarkasti. Tällaisissa liikkeissä kristillisyys näyttäytyy hyvin joustamattomalta ja tulee siten lähemmäksi maskuliinista luokitusta.

Luterilaisuus kuitenkin näyttää olevan tälle jonkinlainen ääripää. Luterilaisuus nimittäin asettaa ison vastuun ihmisen omalle harkintakyvylle eettisissä asioissa. Sen vuoksi luterilaisuudessa ei ole esimerkiksi äärimmäisen tarkkaa ja yksityiskohtaista eettistä koodistoa, vaikkakin joitain asioita selkeästi pidetään syntinä (mm. perusteeton toisen ihmisen vahingoittaminen). Sen sijaan luterilaisuudessa korostuu uskomus, että jokaisella kristityllä on myös harkintakykyä, mikä missäkin tilanteessa toimii Jumalan kunniaksi ja ihmisten pelastukseksi.

Luterilaisuus lähtee siitä, että koska eettisesti vaikeissa tilanteissa on usein monia eri värisävyjä ja näkökulmia, on lähes mahdotonta tehdä äärimmäisen tarkkoja ohjeita eri tilanteisiin. Rakkauden kaksoiskäsky ja kymmenen käskyä riittää usein luterilaisesta näkökulmasta ohjaamaan ihmisen eettisesti oikeaan suuntaan. Toki tämä on karrikoidusti sanottu, koska esimerkiksi kirkkohallitus ja piispat tekevät kyllä eettisiä kannanottoja. Kyse on kuitenkin ennemmin suuntaa antavista ja pohdiskelevista lausunnoista kuin tiukoista määräyksistä tai opinkappaleista. Tämä näkyy hyvin mm. Piispojen kirjassa Rakkauden lahja.

Näyttää siis siltä, että kirkkomme edustaa jossain määrin joustavaa suhtautumista mm. eettisiin asioihin. Tällä tavoin se voidaan nähdä ns. big five -kategorisoinnin näkökulmasta enemmän feminiinisenä kuin maskuliisena. Toisin sanoen luterilainen kirkko on historiassa ollut esimerkiksi enemmän agreeable kuin disagreeable suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Toisin sanoen luterilaiset kirkot ovat halunneet ymmärtää hyvinkin erilaisia eettisiä kantoja ja olla sillä tavoin joustavia myös oman etiikkansa uudelleen arvioimiselle.

Nähdäkseni tietyssä joustavuudessa ja yksilön harkintaa korostavassa kristillisyydessä on toki haittapuolia, mutta ennen kaikkea hyviä puolia. Hyviä puolia on mm. se, että se harvemmin johtaa kaksinaismoralismiin tai hengelliseen väkivaltaan. Sen sijaan haittapuoli voi olla se, että ihminen on luonnostaan erehtyväinen. Luterilaisenkin sisäinen moraalikompassi voi olla hyvinkin väärässä omaan harkintaan liittyen.

Liian joustavaa suhtautumista voi myös kritisoida selkärangattomuudesta tai vaikkapa ”hällä väliä” -asenteesta. Pahimmillaan liian läheinen sulautuminen yhteiskuntaan voi johtaa kirkon osalta Natsi-Saksan tapaisiin äärimmäisiin virheisiin. Silloin ns. Saksalaiset kristityt kannattivat natsiaatetta, kun taas toisenlaista ja terveempää luterilaista lähestymistapaa edusti natsiaatetta vastustava Tunnustuskirkko. Joustavalla eettisyydellä voi siis olla myös varjopuolensa. Feminiininen joustavuus voi siten johtaa myös eettisesti harhaan.

Kirkko on joustamaton ja maskuliininen opillisissa asioissa

Jos luterilaiset kirkot ovat profiloituneet joustaviksi eettisissä kysymyksissä, asia on lähes päinvastoin opillisissa asioissa. Jos esimerkiksi tarkkaan lukee luterilaista pappislupausta, se ei puhu mitään etiikasta. Sen sijaan luterilaisen pastorin ainoa tehtävä näyttää olevan oikean opin varjeleminen ja sen julistaminen. Etenkin 1500-luvulla pienimmätkin teologiset erot estivät luterilaisia rakentamasta kirkkoliittoja tai -yhteisöjä muiden protestanttien kanssa.

Syynä tiukkoihin opillisiin kantoihin oli ennen kaikkea se, että opillisen joustavuuden pelättiin tuhoavan evankeliumin (hengellisestä väkivallasta) vapauttavan sanoman. Luterilainen ihmisiä pelastava ja Jumalalle kunnian antava armonoppi oli varjeltava hinnalla millä hyvänsä. Käytännössä tuo armonoppi tarkoitti sitä, että vain ja ainoastaan Jumalaa tuli pitää ihmisen pelastuksen suvereenina lähteenä. Toisin sanoen ihminen ei saanut ottaa mitään meriittiä omasta hengellisestä pelastumisestaan. Tällä tavoin haluttiin myös kunnioittaa Jumalaa ja osoittaa kiitollisuutta Häntä kohtaan.

Koska kyse oli opissa oikeastaan koko kirkon olemuksesta, ei siitä voitu tinkiä etenkään pelastusta koskevissa kysymyksissä. Opillisesta näkökulmasta käsin luterilaisten kirkkojen olemukseen on siten kuulunut perinteisesti äärimmäinen joustamattomuus ja siten maskuliinisuus.

Samoin kuin luterilaiseen joustavaan eettisyyteen kuuluu omat varjonsa, sama koskee toki myös tiukkaa opillisuutta. Pahimmillaan oikeaoppisuuden vaatimuksesta tulee sellainen kahle tai dogma, jota ei voi missään tapauksessa kyseenalaistaa – samoin kuin perhettä tyrannin tavoin johtavaa isää. Pahimmillaan oikeaoppisuuden vaatimus voi siis johtaa tietynlaiseen fanatismiin, jossa ei suostuta tarkastelemaan kriittisesti oman maailmankatsomuksen heikkouksia tai virheitä. Terveeseen opillisuuteen ja uskoon kuuluu nimittäin myös terve avoimuus uudelle tiedolle, kritiikille ja ylipäänsä elämälle.

Pitäisikö opillisuus tuoda entistä enemmän keskiöön?

 

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna alkaa hahmottua, mikä voisi mahdollisesti olla sen takana, että miehet karttavat kirkkoa. Vaikka kyseinen jaottelu joustavaan ja feminiiniseen etiikkaan sekä joustamattomaan ja maskuliiniseen oppiin on hyvin karkea ja jossain määrin stereotyyppinen, se voi kuitenkin ehkä antaa jotain näkökulmaa siihen, miksi kirkko on niin naisvaltainen.

Jos nimittäin katsoo kirkon nykyistä olemusta ja toimintaa, näyttää jopa siltä, että opista puhumista vältellään. Luterilaisen opin merkitys ei näy etenkään paikallistasolla. Seurakuntatyön arjen keskellä opin sijasta huomio on usein eettisessä toiminnassa. Opin sijaan kirkon tekemästä eettisestä toiminnasta tiedotetaan aktiivisesti (mm. diakoniatyö, ilmastonmuutokseen liittyvät teemat jne.).

Joskus myös joustavan eettinen ja joustamattoman opillinen näkökulma joutuvat keskenään ristiriitaan. Tämä näkyy hyvin mm. vaikeudessa muodostaa yhtenäistä kantaa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Oppi ja etiikka ovat tässä karrikoidusti sanottuna keskenään tukkanuottasilla, vaikka todellisuudessa asia on toki paljon moniulotteisempi.

Jos kuitenkin haluamme tavoittaa kirkkoon enemmän miehiä, tulisi mielestäni opilliset sekä niihin liittyvät teologis-filosofiset pohdinnat nostaa entistä enemmän keskiöön. Missään nimessä opillisista kysymyksistä ei tulisi vaieta – onhan ne myös osa kirkon olennaista ydintä. Opin nostaminen sille kuuluvaan kunniaan myös tekisi mielestäni kirkosta älyllisesti uskottavamman toimijan yhteiskunnassa. Toisin sanoen mielestäni luterilaisen opin korostamisella on myös oma itsearvonsa – ei vain se, että se voisi kiehtoa enemmän miehiä.

Uskon myös naisten hyötyvän siitä, että kirkon opillisesta traditiosta nostettaisiin hyviä ja hyödyllisiä periaatteita nykyistä enemmän mm. seurakuntatyön arkeen. Ainakin itse olen varhaisen luterilaisuuden tutkijana saanut äärimmäisen hyödyllisiä työvälineitä erilaisiin pastorin tehtäviin: opetustilanteisiin, toimituksiin, jumalanpalveluksiin ja sielunhoitoon. Kun on jokin opillinen ja pitkälle mietitty kompassi, on myös seurakuntatyön arjessa helpompi suunnistaa.

Kaikesta edellä sanomastani huolimatta olen myös huomannut sen, että opillisetkin asiat kiinnostavat myös monia kirkon naisia. Jostain syystä luterilaisen opin terapeuttiset aarteet (mm. käsitys toivon merkityksestä hengellisessä ahdistuksessa) ovat kuitenkin jääneet kirkossa mielestäni liikaa taka-alalle ja siten mahdollisesti vieraannuttanut etenkin miehiä kirkosta.

41 kommenttia

  • Misku Välimäki sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta. Aika lailla on niin, kuten kuvaat: miehet toimivat kirkossa päättäjinä, naiset rivityöntekijöinä. Mitä tulee kirkon jäsenyyteen, sukupuolipainotukset tasapainottuvat, mikäli nykyinen kehitys jatkuu. Tutkimukset osoittavat, että tällä hetkellä nimenomaan nuoret naiset eroavat kirkosta eniten tai eivät liity siihen ollenkaan. Koska yleensä äidit tekevät päätöksen lapsen kastamisesta (tämä ei ole kannanotto, onko se oikein vain väärin, se on vain fakta), tämä merkitsee ylipäänsä vähemmän jäseniä kirkolle. Kirkossa on siis jotakin, mikä ajaa nuoret naiset pois tai sitten heidän henkisyytensä/hengellisyytensä löytää resonointipintaa toisista uskonnoista/uushenkisyydestä.

    Naislehtoreista: mitä olen joidenkin naisteologian kanssa tästä puhunut, he vierastavat toimituksia. Asia liittyy enemmän persoonaan kuin teologisiin näkemyksiin. Otantani on kuitenkin hyvin suppea.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      ”Naislehtoreista: mitä olen joidenkin naisteologian kanssa tästä puhunut, he vierastavat toimituksia.” Olen aina ihmetellyt sitä, että keskustelu virasta liittyy yleensä toimituksiin, vaikka perusteena käytetään julistamiseen ja opettamiseen liittyviä kohtia Uudessa testamentissa. Niiden mukaan lehtorin virka lienee naisten kohdalla yhtä ’raamatunvastainen’ kuin papinkin. Se näyttäisi olevan selvää, että seurakunnallisesta vallasta on oikeastaan kysymys, vaikka sitä ei sovi sanoa ääneen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Kiitos Misku palautteesta ja anteeksi, että vastaus kesti. Hyvä huomio tuo nuorten naisten henkisyys. Itse tosin olen huomannut, että on paljon myös naisia, jotka pitävät toimitusten tekemisestä. Itse myös niistä nautin. Pääsee näkemään koko ihmiselämän kirjon ja niin monenlaisia ihmisiä tärkeissä tilanteissa. Toivon mukaan myös pystyy niissä tuomaan itse iloa ja toivoa ihmisten elämään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Antto Hautamäki sanoo:

    Minulle ei miehenä ole ongelma seurakunnan naisvaltaisuus. Ihmettelen vain sitä kirkolliskokouksessa noin pari vuotta sitten käytyä keskustelua kirkon ”patriarkkaalisuudesta”, kun minunkin oma seurakuntakuplani on aika naisvaltainen, näin faktatarkistuksena .

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Näyttelemistähän papin ”työ” on. Sen kuulee äänestä. Kun liturgioita on vetänyt useamman vuoden, se käy jo rutiinilla. Mitään syvempää tunnetta ei ole, toimitus on nopeatempoinen ja kyllästyminen kuuluu äänestä. Juhlapäivinä on samat tekstit ja samat tulkinnat (ne jotka teologisessa on oppinut).

    Naiset ovat tulkinnan ”vankeja”, niin kuin miehetkin. Miesnäkökulma on valtaa ja hallintaa, naisnäkökulma alistumista ja tekonöyryyttä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Meillä teatterissa näytelmät ja repliikit sentään vaihtelevat emmekä ehdi kyllästyä. Sääliksi käy välillä pappeja jotka vuosikymmenestä toiseen toistavat samoja läpikaluttua fraaseja ja kertomuksia ja niitäkin usein papereista ulkolukien.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Hyviä pointteja. Olen pyrkinytkin pitkään puhumaan pappien retorisen koulutuksen puolesta. Itselläni kyllä mielestäni tunne on mukana.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilpo Nurmenniemi sanoo:

    Kirkon hätätila on näkyvissä tässä kysymyksessä naispappeudeta. Kun aloitin työni kirkossa 1973 miehet olivat pappeja ja naiset lehtoreita. Silloin vain kuiskittiin naisteologien pääsystä pappisvirkaan. Kehitys päätökseen kesti vuosikymmeniä. Päätöksen tultua riitely asiasta jatkui ja miehet komennettiin yhteistyöhön naisten kanssa alttareilla. Kirkko otti jyrkän kannan ja se johti mm.Luthersäätiön syntyyn.

    Näin jälkikäteen totean, että kirkolliskokouksen päätös naisten pääsystä papinvirkaan aloitti kirkkomme alamäen. Se päätös on ollut todellakin täydellinen ”emämunaus”!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      ”Näin jälkikäteen totean, että kirkolliskokouksen päätös naisten pääsystä papinvirkaan aloitti kirkkomme alamäen.” Lisää vauhtia antoivat mäessä ne, joita päätös ei miellyttänyt. Onhan seurakuntaa varoitettu riitelemisesträ, mutta eihän sitä useinkaan kuulla: ”Muistuta tästä kaikkia ja varoita heitä vakavasti Jumalan nimessä, etteivät he riitelisi. Sellaisesta ei ole mitään hyötyä, vaan se koituu kuulijoiden turmioksi (2. Tim. 2:14).”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jussi Koivisto

    Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, pappisasessori, tiedemies (TT), fitnessvalmentaja ja -urheilija. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen."