Ns. juustohöylä on ehdottomasti älyvapain keino hallinnon ja toiminnan kulujen sopeuttamiseen missä tahansa organisaatiossa. Kirkko ja seurakunta eivät tee tässä suhteessa poikkeusta. Tasainen kaikesta leikkaaminen on tietysti hallintoelinten jäsenille helpoin ja vähinten sitoutumista ja älyllistä ponnistelua vaativa menetelmä. Ja vastuunkin saa sillä siirretty muiden harteille. Mitä vähemmän päättäjä asioita tuntee ja mitä vähemmän hän on toiminnan menestymiseen sitoutunut, sitä käyttökelpoisemmalta juustohöylä tuntuu.
Juustohöylän käyttö demoralisoi työntekijät ja talousvastuullisten yksiköiden johtajat. Se palkitsee ne, jotka ovat onnistuneet tavalla taikka toisella säilyttämään määrärahoissaan väljyyttä tai ovat jättäneet toimintatavat ja toiminnan painopisteet päivittämättä ja kustannukset karsimatta. Se rankaisee niitä, jotka ovat toimineet säästäväisesti, kustannuksia kaikessa minimoiden ja jotka ovat panostaneet tehokkaaseen ja sisällöllisesti tuottavaan toimintaan. Se opettaa kantapään kautta käsittämään, ettei yhdestäkään määrärahaerästä kannata eikä pidä luopua yhteiseksi hyväksi kuin äärimmäisessä pakossa ja muita vastuuyksiköitä kampittaen, koska seuraavassa leikkauksessa lähdetään aina silloisesta status quo’sta.
Ei ole vähäisintäkään järkeä kuvitella, että sama toiminnan kokonaisuus voidaan hoitaa, jos henkilöresurssit mitoitetaan niin, ettei työtä voida loppupeleissä hoitaa. Siinä palavat loppuun työntekijät, siinä toiminta lamaantuu ja siinä saadaan työyhteisössä synnytettyä kaikkien sota kaikkia vastaan.
Priorisoimiselle ei ole olemassa järkevää vaihtoehtoa. Se vaatii paljon enemmän työtä kuin kaavamainen juustohöylän heiluttaminen. Se vaatii luottamuksen rakentamista ja luottamuksen ylläpitämistä. Se vaatii kokonaisuuksien hahmottamista. Ja se vaatii hallinnolta ja johdolta rehellistä asioihin paneutumista ja henkilöstöstä huolehtimista. Vain siten voidaan saada aikaan ilmapiiri, jossa kaikki – niin hallinto, esimiesporras kuin henkilöstökin – saadaan sitoutumaan välttämättä edessä oleviin muutoksiin ja antamaan luova panoksensa ja kaikki osaamisensa yhteisön kehittämistyöhön. Ja säästöjä syntyy – usein odotettuakin enemmän – toiminnan kärsimättä ja jopa sitä kehittäen.
Juustohöylään turvautuva hallinto aikaansaa vain tuhoa.
Pappeja on nykyään seurakuntien työntekijöistä vain 10 %. He tekevät seurakuntien perustyötä. Missään muussa maailman maassa ei kirkon työntekijäkunnasta ole yhtä vähän pappeja kuin Suomessa. En kannata juustohöylää. Papit jääkööt jäljelle, kun muut irtisanotaan. Voin ihan ilman oman voiton pyyntiä sanoa, kun olen jäämässä eläkkeelle papin virasta. Kuka sulkee kirkon ovet, kun loppu tulee. Pappi.
Juustohöylä on käyttökelpoinen, jos sen käyttöön yhdistyy tuloksellisuuden mittaus. Sen avulla paljastuu organisaation suhteellinen tehottomuus; jos tulokset heikkenevät suorassa suhteessa resurssien pienentämiseen, toiminta on optimaalista. Jos tulos säilyy juustohöylästä huolimatta, organisaation toimintaa on tehostettu.
Matti Pulkkinen :”Juustohöylä on käyttökelpoinen, jos sen käyttöön yhdistyy tuloksellisuuden mittaus.”
Kuinka tuloksellisuutta mitataan seurakuntatyössä, joka on työtä ihmiseltä ihmiselle ja siis myös lapsille ja vanhuksille? Lasketaanko seurakuntienkin työntekijöille tehokkuuden parantamiseksi ”tavoiteajat” kuten entinen kunnan palveluksessa ollut lähihoitaja kertoi. Hänen tehokas tavoiteaikansa oli kolme minuuttia asiakasta kohti.
Kun yrityksissä oli jo ainakin suurin piirtein opittu se, että ihmistä ei voi samaistaa koneisiin, eikä heihin tule soveltaa teollisuuden tuotantoprosesseista tuttua input-output –mallia tai koneille säädettäviä ”läpimenoaikoja” optimaalisen suoritemäärän ja sitä kautta suurimman mahdollisen tehokkuuden ja taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi, joku konsulttifirma onnistui lanseeraamaan tulosjohtamisen julkiselle sektorille. Julkisen sektorin tehtäviin kuului aiemmin mm. ”pyrkimys tasoittaa taloudellisia vastakohtia ja hillitä etuyhteisöjen taistelua, jakaen näiden kesken oikeutta”.
Mie toivon sielustain, että kirkko, jonka vakaumuksesta kertoo sekin, että siellä ollaan muuta julkista sektoria pienipalkkaisempia, on tulevaisuudessakin se ”laiska pääoma”, jolla on aikaa ihmisille.
Mikä olisi vaihtoehto juustohöylälle? Jos kaikille halinnonaloille annetaan tehtäväksi määritellä oma tarpeellisuutensa ja määritellä rahoitus sen tarpeellisuuden mukaan, niin arvailkaa tuloksia? Vanhana valtion virkamiehenä veikkaisin, että jokainen vastaaja määrittelisi oman hallinnonalansa kaikkein tärkeimmäksi ja tarvitsevansa vähän ainakin lisää rahaa.
Heräsi kysymyksiä: Mikä se ”uskovien konsensus” on, jonka äänen vastaisesti ei saa olla eri mieltä? Ja ketä kuuluu siihen ”uskovaan kirkkokansaan”, jonka hyväksyntä tarvitaan. Kuuluvatko siihen kaikki kirkon jäsenet, vai vain jotenkin erityisellä tavalla ”uskovaiset”? Ovatko esimerkiksi herätysliikkeisiin lukeutumattomat henkilöt tuon ”uskovan kirkkokansan” ulkopuolella? Ovatko seurakunnan jäsenet jollain tavalla eriarvoisia? Jakautuvatko he ”uskovaan kirkkokansaan” ja vaikkapa ”uskomattomaan kirkkokansaan”? Ei taida tulla vastausta, koska kukaan yksilö ei kai sellaista voi antaa, mutta kysynpä nyt tyhmä kuitenkin.
Osmo Kauppisen pitää lukea tuo uutisen viimeinen kappale, joka alkaa sanalla ”kolmanneksi”. Siinähän määritellään aika hyvin.
Tässähän dogmit ja dogmatiikka ovat tärkeitä vaikka niitä yritetään väistelläkin.
Teemu. Siinähän kolmannessa artiklassa puhutaan jostain ”yhteisestä mielipiteestä”? Onko sellaista edes olemassa jossain asiassa?
Kirkon ”äänen” käyttäjä on siis edelleen hakusessa. Eihän se millään voi olla noin epämääräinen ihmisjoukko kuin Häkkisen esitelmästä käy ilmi?
”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.* – 2. Mooses 20:7
Jokainen kristittynä esiintyvä käyttää Kristuksen nimeä, minäkin tässä nyt, ja joudumme itse kukin aikanaan vastaamaan kuinka olemme tätä nimeä käyttänyt. Tämä pitäisi olla ensimmäisenä mielessä jokaisella.
Kirkossa pitäisi kyetä pitämään myös kuria, niin että ne papit (ja muut äänessä olevat) saisivat rangaistuksen jotka eivät pysy Jumalan sanassa ja tunnustuskirjoissa. Nyt rangaistuksen saa ainostaan, jos niissä pysyy ja sattuu mainitsemaan, että synti elämä johtaa ikuiseen kadotukseen.
Muutoin piispa tuntuu olevan asiasta perillä yllättävänkin hyvin, mutta toivottavasti tämä näkyisi myös toimissa.
Oletteko kuulleet jonkun piispan Suomessa tämän avioliittokeskustelun aikana sanovan asian yhtä selkeästi kuin Raamatussa se on kirjoitettu? Päivi Räsänen sen sanoi ja sai aikamoisen ryöpytyksen siitä kun vain kertoi suurelle yleisölle sen totuuden, että homous on syntiä. Epäilen, että piispat eivät uskalla sanoa tai sitten eivät usko Raamatun sanaan. Onko se pelkuruutta? Jos luterilaisessa kirkossa alettaisiin pitämään kuria, niin ensimmäisenä pitäisi saada potkut virastaan Askola, joka opettaa täysin vastoin Raamattua ja kirkonkin näkemystä tästä asiasta.
No tulihan se sieltä. Mattilahan se käyttää kirkon ääntä. Tuliko selväksi myös piispoille?
Mikäli on vaikea sanoa, kuka käyttää kirkon ääntä, sen me ainakin tiedämme, kuka ei puhu kirkon äänellä. Sehän on Päivi Räsänen. Jopa arkkipiispa on televisiossa todennut, että Räsänen ei käytä kirkon ääntä.
Taisipa arkkipiispa todeta samassa yhteydessä, ettei hänkään sitä kirkon ääntä käytä.. Arkkipiispa oli viime syksynä kirkon viestintäpäivillä sitä mieltä, että luterilaisuuteen sopii paremmin orkesteri kuin yksi, vaikkapa arkkipiispan ääni.
Piispa Häkkisen mukaan kuitenkin sekä Räsänen (kirkon rivijäsenenä) että Mäkinen (erityisen apostolisen saarnaviran haltijana) käyttävät kirkon ääntä..
Käyttääkö siis Räsänen kirkon ääntä niiin, ettei sitä ap tunnista / tunnusta kirkon ääneksi – ja toisaalta käyttääkö ap kirkon ääntä huomaamattaan tai peräti vastentahtoisesti vai pelkkää vaatimattomuuttaanko ei tunnusta itse käyttävänsä..?
Räsänen sanoi Raamatun kannan asiaa; homous on syntiä. Eipä taida olla Arkkipiispa sitä uskaltanut sanoa. Kirkon ääni pitäisi kaiken loogisuuden mukaan olla juuri Raamatun ääni. Eikä siinä äänessä ole sivusointuja tai tulkinnan varaa koska niin selkeä se on.
Voisiko tässä asiassa olla myös kysymys demokratian ja byrokratian ongelmasta. Minusta on ongelmallista, että kun haluaa puhua uskontomme sisällöstä, ei siihen keskusteluun helposti lähdetä. On helpompi julistaa absoluuttista totuutta kuin etsiä sitä. Nythän tarvii jo kohta oppaan, että tietää mitä nimenomaisia Lutherin ajatuksia ei ole tarkoituskaan ottaa huomioon. Kun Hänen ensimmäinen teesinsä kehotti Ihmistä alituisesti katumaan, miten katumuksen ymmärtäminen jäi sitten pois Hänen Rippikäsityksestään. Kyllähän moraalilla täytyy olla jotain tekemistä uskontomme sisällön kanssa. Itse edelleen uskon Jumalan luoneen Ihmisen moraaliseksi olennoksi. Käytänkö nyt kirkon ääntä uskovien yhteisen konseksuksen vastaisesti?