Kuulaana syyspäivänä olimme Napapiirin retkeilyalueella kiertämässä luontopolkua, joka esittelee erilaisia suotyyppejä. Yli puolet yhdeksän kilometrin reitistä kulkee tukevista lankuista rakennetuilla pitkospuilla. Suolla kun ollaan, maasto on tasaista. Pitkoksilla kulkeminen on helppoa ja kevyttä, vaikka ylitetään vetisiäkin paikkoja. Kävellessään voi rauhassa ihailla suon värejä ja elämää. Matkan varrella on laavu, jonka suojiin voi pysähtyä syömään eväitä.
Vaikka pitkokset ovat tukevat, kohtaamistilanteissa on toisen siirryttävä ainakin osittain syrjään. Vastaantulijoita oli jonkin verran, kaikki meitä nuorempia, ja he siirtyivät hyvissä ajoin varvikkoon antamaan tietä. Eräälle nuorelle miehelle totesinkin, että iästä ilmeisesti on etua, kun kaikki niin kohteliaasti meitä väistävät.
”Jokainen väistää vuorollaan”, hän totesi ystävällisesti hymyillen. Olipa viisaasti sanottu! Ymmärsin sanat niin, että nyt oli hänen vuoronsa väistää vanhempaa kulkijaa ja joskus tulevaisuudessa nuoremmat puolestaan väistävät häntä.
Ja iäkkäämpi voi yhtä hyvin väistää itseään nuorempaa, joka kulkee vaikkapa lastenvaunujen tai isojen kauppakassien kanssa. Kukin vuorollaan, kuhunkin tilanteeseen sopivalla tavalla.
Kunpa tämän hyvän neuvon muistaisi sekä liikenteessä että muissa elämän tilanteissa. Jokaisella on vuoronsa edetä, jokainen väistää vuorollaan. Jokaisen kannattaa joskus voittaa kärsimättömyytensä, tehdä tietä, antaa periksi, ottaa toiset huomioon.
Jokainen väistää vuorollaan.
Nämä kysymykset eivät ole uusia kansanopistojen kohdalla. 42-vuotisesta nyt päättyneestä työurastani tein 10 ensimmäistä vuotta kristillisessä kansanopistotyössä. Samat ongelmat olivat jo silloin olemassa. Ilman valtion tukea eivät opistot edelleenkään pysty toimimaan. Pienelle paikkakunnalle, kuten esimerkiksi Karstulalle, jossa olin aikoinaan kansanopiston rehtorina, on opisto monella tavalla hyvin merkittävä asia: kulttuurisesti, henkisesti, hengellisesti ja myös taloudellisesti. Läksin sieltä 1982 loppuvuodesta. Opisto elää ja toimii vireästi nykyäänkin, suuri kiitos siitä kuuluu myös pitkäaikaiselle rehtorille, seuraajalleni siinä hommassa. Uskon ja toivon, että opistotyö tuo oman panoksensa vapaalle sivistystyölle omalla paikkakunnallaan ja koko Suomessa edelleenkin. Ajattelen, että valtio ei saa ottaa tukea pois vapaalta sivistystyöltä. Siinä menetettäisiin hyvin paljon. Hyvä, että Kotimaan päätoimittaja kiinnitti huomiota tähän asiaan.
Olen seurannut kristillisten kansanopistojen toimintaa yli 30 vuotta, osin hyvinkin läheltä. Hämmästyttävä on ollut niiden muuntautumis- ja sopeutumiskyky toistuvien muutosvaatimusten keskellä. Mikään ei ole maailmassa muuttumatonta ja epäilemättä opistolaitoksetkin joutuvat edelleen muuttumaan, mutta ilmiselvästi aateperintö ja sivistysnäky kaikesta huolimatta kantaa väkevämmin kuin mikään päivänkohtainen aate ja viritys. Tämä on myös kaikkien hyvää tahtovien ihmisten ja kirkon etu.
Pirjo
Kiitos tekstistäsi jossa on elämän makua