Luin Kotimaa24:stä Vantaalla järjestettävästä ”sovintotapahtumasta”. Huomioni kiinnitti kohta ”Seppo Kalliokoski kertoo, että hän on saanut tapahtumalle taustatukea myös kolmelta piispalta”.
Näistä piispoista vähintään kaksi, ellei kolmekin, on hiippakuntamme ulkopuolelta. Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana kummeksun sitä, että muiden hiippakuntien piispat haluavat käyttää tämän tästä työaikaansa Vantaan seurakuntien johtamiseen. Luottamustoimessani en ole havainnut Helsingin hiippakunnassa minkäänlaista johtamisvajetta, jonka hoitamiseen tarvittaisiin muiden hiippakuntien piispojen työpanosta. Vantaan seurakuntia, kuten koko hiippakuntaa, johdetaan hyvin ja ammattitaitoisesti.
Kommentoin nyt asiaa, koska kyseessä ei ole ensimmäinen kerta. Aiemmin piispat Jolkkonen ja Peura ovat pyrkineet vaikuttamaan Vantaan seurakuntien lähetysbudjettien kohdennukseen. Piispa Seppo Häkkinen on pyrkinyt vaikuttamaan Helsingin seurakuntayhtymän kansainvälisiin määrärahoihin.
Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana pyydän muiden hiippakuntien piispoilta työrauhaa hiippakunnallemme ja sen seurakunnille. Muun Suomen piispat voivat ilmaista mielipiteitään myös Vantaan asioista samoin kuin muutkin kirkon jäsenet, mutta hiippakunnan ja seurakuntien toiminnan suunnittelun he voivat huoletta jättää Helsingin hiippakunnan omien toimijoiden vastuulle.
Vantaalla 6.1.2014
Johanna Korhonen
Helsingin hpk-valtuuston puheenjohtaja
JOHANNA KORHONEN TÄYDENTÄÄ 10.1.:
Korhonen kiittää lisätiedoista
Kiitän Vantaan Korson kirkkoherraa Pirkko Yrjölää lisätiedoista, jotka koskivat Korson seurakuntaan 9. helmikuuta suunniteltua ”sovintotilaisuutta”. Voin siis vapautua huolestani, että Helsingin hiippakunnan ulkopuoliset piispat olisivat pyrkineet vaikuttamaan seurakuntatyön suunnitteluun tai toteutukseen tässä nimenomaisessa tapauksessa.
Huoleni syy oli alkuperäisen uutisen virke ”Seppo Kalliokoski kertoo, että hän on saanut tapahtumalle taustatukea myös kolmelta piispalta”. Uutisesta ei käynyt ilmi, että kyseessä eivät olekaan viranhaltijat, vaan eläkkeellä olevat eli entiset piispat. Näiden kysyminen puhujiksi on toki hieman eri asia kuin se, että virassa olevat piispat pyrkisivät aktiivisesti tarjoamaan ”taustatukea” toisessa hiippakunnassa järjestettävään, kiistanalaisiin aihepiireihin liittyvään tilaisuuteen. Tällainen menettely olisi erikoista, mutta tästä ei nyt siis onneksi ollutkaan kyse.
Meillä Vantaalla on valitettavasti kokemusta ulkopuolisista, kohtuullisen voimakkaista vaikuttamisyrityksistä nimenomaan lähetystyön rahoitukseen liittyvissä asioissa. Olemme joutuneet muistuttamaan eräitä hiippakuntamme ulkopuolisia piispoja siitä, että seurakuntien budjeteista päättäminen ei laisinkaan kuulu piispojen toimivaltaan. Piispojen ei esimerkiksi kuulu neuvoa luottamushenkilöitä siinä, miten näiden tulee lähetysrahaäänestyksissä toimia. Sen, mille järjestöille seurakunnat tai seurakuntayhtymät myöntävät rahoitusta, päättävät seurakuntalaisia edustavat luottamushenkilöt. Olemme joutuneet käymään eräiden piispojen ja kirkkohallituksen virkamiesten kanssa keskustelua myös siitä, että luottamushenkilöille nimenomaan kuuluu myös eettinen harkinta lähetystyön rahoituksessa.
Kirkon vallankäytön rakenteissa on epäselviä piirteitä, joiden selvittäminen auttaa kirkkoa eteenpäin entistä vahvempana. Hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana pidän tärkeänä, että piispat, muut viran- ja toimenhaltijat ja luottamushenkilöt kukin tuntevat omat tehtävänsä, velvollisuutensa ja oikeutensa, mutta myös valtuuksiensa rajat. Tarvittaessa rajanylityksistä on asiallisesti huomautettava.
Vallankäyttö ilman kontrollia johtaa aina huonoihin seurauksiin. Koska piispat käyttävät kirkossa valtaa, heidän vallankäyttönsä kontrollointi on tärkeää ja myös heidän oman etunsa mukaista. Luottamushenkilöiden vallankäyttöä puolestaan kontrolloi etenkin julkisuus: toimintamme tulee olla kaikkien arvioitavissa. Usein kontrolliksi riittää pelkkä avoimuus, astuminen kulissien takaa nähtäville. Kirkossa ei ole salaisuuksia, kun ydinsanomammekin on julkisista julkisin. (Tällä en luonnollisesti tarkoita esim. lailla salassa pidettäviksi säädettyjä henkilötietoja yms.) Kirkon kaiken toiminnan tulee kestää läpivalaisu kirkkaalla valolla. Avoimuuden ja julkisuuden ei pitäisi olla kirkossa ongelma kenellekään.
Yksi käytännöllinen ja helppo avoimuuden muoto on nimien mainitseminen aina ja kaikkialla. Jos Korson tilaisuudesta viestittäessä olisi nimeltä mainiten kerrottu, että tilaisuuden järjestämiseen ovat myönteisesti suhtautuneet (eivätkä siis aktiivisesti ohjailleet) ”emerituspiispat Virtanen, Lahtinen ja Nieminen”, tämänkertaiselta piispojen vallankäyttöön liittyvältä huolelta olisi vältytty.
Johanna Korhonen
Helsingin hpk-valtuuston puheenjohtaja
Johanna Korhonen kirjoittaa 10.1. kirjoittamassaan täydennyksessä seuraavaa:
”Kirkon vallankäytön rakenteissa on epäselviä piirteitä, joiden selvittäminen auttaa kirkkoa eteenpäin entistä vahvempana. Hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana pidän tärkeänä, että piispat, muut viran- ja toimenhaltijat ja luottamushenkilöt kukin tuntevat omat tehtävänsä, velvollisuutensa ja oikeutensa, mutta myös valtuuksiensa rajat. Tarvittaessa rajanylityksistä on asiallisesti huomautettava.”
Mihin asti ulottuvat hiippakuntavaltuuston puheenjohtajan valtuuksien rajat esim. yksittäisen hiippakunnan alueella olevan seurakunnan tapahtumien järjestämisen kohdalla? Täytyykö seurakuntien kysyä lupa hiippakuntavaltuuston puheenjohtajalta joka kerta kun jossakin seurakunnassa suunnitellaan jotakin tapahtumaa? Täytyykö seurakunnan hyväksyttää tapahtumien puhujat hiippakuntavaltuuston puheenjohtajalla vai voidaanko luottaa siihen, että seurakunnissa kirkkoherrat yhdessä viranhaltijoiden, luottamushenkilöiden ja seurakunnan jäsenten kanssa omaavat tarpeeksi viisautta ja arvostelukykyä päättää itsenäisesti omassa seurakunnassaan järjestettävistä tapahtumista ja niiden puhujista sekä tapahtuman tukijoista?
Korhonen jatkaa: ”Luottamushenkilöiden vallankäyttöä puolestaan kontrolloi etenkin julkisuus: toimintamme tulee olla kaikkien arvioitavissa.”
Tässä kommenttiketjussa on arvioitu yhden luottamushenkilön, Johanna Korhosen, toimintaa liittyen blogin aiheeseen. Kommenttien perusteella voitaneen todeta, että tässä ko. asiassa toiminta on julkisuudessa havaittu ainakin alussa köykäiseksi/harhaan johtavaksi. Täydennyskirjoitus oikaisee tilanteen kulkua ja rivien välistä on luettavissa jonkinlainen anteeksipyyntö.
Tyhjää parempi sekin.
Varmaankin uskonnolliset yhteisöt ovat nykyään huolissaan siitä, että ihmisten uskonnolliset identiteetit (kristittyinä, evankelisluterilaisina, ortodokseina, hinduina, muslimeina, juutalaisina jne.) katoavat tai sekoittuvat. Ihmisten kuuluminen omiin uskonnollisiin yhteisöihinsä ja uskonnollisiin erilliskulttuureihinsa ohenee. Uskonnolliset yhteisöt ovat varmastikin huolissaan siitä, että ne eivät enää tavoita etenkään uusia sukupolvia. Lapset ja nuoret eivät itse ehkä vapaaehtoisesti tule kirkkoihin eivätkä heidän sekularisoituneet vanhempansa enää tuo heitä sinne, ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Kodeissa ei enää entiseen tapaan välitetä lapsille uskonnollisia traditioita.
Sen sijaan perusopetus ja koululaitos tavoittaa kaikki lapset. Vastuuta kasvavien sukupolvien uskonnollisesta kasvatuksesta, ja uskonnollisten erilliskulttuurien säilymisestä elinvoimaisina, ollaan (ehkä, näin luulen) mielellään siirtämässä valtion kouluille. Koska kodit ja kirkot eivät enää kykene tekemään uskonnosta ”omaa uskontoa ja omaa uskonnollista kulttuuria” niin tämä tehtävä katsotaan kuuluvaksi valtion kouluille.
Uskonnollisten yhteisöjen huoli on aivan ymmärrettävä ja aivan oikeutettu. Mutta onko uskonnollisten (tai ylipäätään maailmankatsomuksellisten, poliittisten jne.) identiteettien vahvistaminen tai siirtäminen uusille sukupolville perusopetuksen ja valtion koulujen tehtävä? Pitäisikö valtion olla huolissaan ihmisten sekularisoitumisesta ja siitä, että ihmiset eivät enää identifioi itseään (ainakaan siinä määrin kuin ennen) joihinkin määrättyihin uskonnollisiin kulttuureihin kuuluviksi? Onko yhteiskunta vastuussa määrättyjen, perinteisten uskonnollisten identiteettien vahvistamisesta ja määrättyihin uskonnollisiin kulttuureihin identifioitumisesta? Eikö se, että uskonnosta tehdään ”minun oma uskontoni” ole kuitenkin uskonnollisten yhteisöjen ja kotien tehtävä?
Uskonnonopetusta ja uskontotietoa tarvitaan mielestäni ehdottomasti, myös perusopetuksessa.
Mielestäni valtion koulujen yhteiskunnallinen tehtävä ei kuitenkaan ensisijaisesti nouse ”oppilaan oma uskonto” – ajatuksen pohjalta. Minusta se paikka jossa uskonnon suhteen ohjaudutaan ”minun oma uskontoni”-periaatteella, on koti ja oma uskonnollinen yhteisö.
Sari Roman-Lagerspetz: ”Mielestäni valtion koulujen yhteiskunnallinen tehtävä ei kuitenkaan ensisijaisesti nouse “oppilaan oma uskonto” – ajatuksen pohjalta. Minusta se paikka jossa uskonnon suhteen ohjaudutaan “minun oma uskontoni”-periaatteella, on koti ja oma uskonnollinen yhteisö.”
Juuri näin. Eipä tarvitse paljon lisäystä. Jos lasten vanhemmilla ei ole mitään opetettavaa lapsilleen uskonnon suhteen, voidaanko tällöin enään näiden kohdalla puhua ”meidän uskonnosta”? Koulun ja yhteiskunnan ”meidän uskonnon” opetusta lisäksi tuskin on mahdollista saada täysin sen muotoiseksi, että se tyydyttäisi kaikkien näkemystä siitä.
Sariin on helppo yhtyä. Yhtä hyvin kuin ’oman uskonnon’ voitaisiin vaatia ’oman politiikan’ eli kulloinkin suurimman poliittisen aatteen tai ismin erillistä vuosikautista opetusta.
Sarilta mielenkiintoinen puheenvuoro.
Jään miettimään suomalaisen kodin roolia oman uskonnon ja arvopohjan tukijana lapselle.
Kuinkahan moni perhe nykytilanteessa yltää tähän vaatimukseen?
Suomalainen ihminen ei tyypillisesti kovin helposti puhu uskonnollisesta vakaumuksestaan verrattuna moneen muuhun kulttuuriin. Luonteva uskonnosta ja uskosta puhuminen ei varmaan ole itsestäänselvyys perheiden sisällä. Arvot tosin siirtyvät myös mallioppimisen kautta.
Ev.lut kirkkoon kuuluu n. 75% väestöstä. Aika monien seurakuntayhteys on väljä ja kirkkossa käydään harvoin. Kovin selkeästi ei tietous oman perheen tai suvun uskonnosta varmaan jälkipolville siirry.
Vielä jos ajattelee monien perheiden ongelmia ja pahoinvointia, nousee esiin epäilys lapsen identiteettiä tukevan uskonnollisen kasvatuksen puutteesta.
Onneksi koulun kautta voidaan turvata lasten tasa-arvo myös uskonnon suhteen.
USKOT-foorumi on oikeilla jäljillä.
Samoin Tuire Kajasvirta todetessaan ”Onneksi koulun kautta voidaan turvata lasten tasa-arvo myös uskonnon suhteen.”
suurin osa ihmisistä kuuluu kirkkoon vain siksi että heidät on siihen väkisin liitetty. Mitä tulee perheiden ongelmiin ja pahoinvointiin (mielenterveys ongelmat, perheväkivalta, päihde ongelmat jne) ei ole mitään näyttöä että ne johtuisivat uskonnon puutteesta. tuskinpa ne ovat uskovaisissa perheissä sen harvinaisempia asia sattaa olla päinvastoin.
Uutinen tämän keskusteluketjun alussa antaa sinänsä oikean mutta myös vaillinaisen kuvan USKOT-foorumin lausunnon sisällöstä. Alkuperäisessä lausunnossa http://www.uskot-resa.fi/kannanotot/uskot-foorumi_ottaa_kantaa_oman_uskonnon_opetuksen_puolesta USKOT-foorumi korostaa nimenomaisesti kouluilla olevan pedagogisen ja didaktisen osaamisen tärkeyttä. Se tuo opetukseen myös objektiivisen otteen. Lausunnossa ei haluta koulun vastaavan uskonnon periytymisestä oppilaille vaan koulun vahvistavan lasten ja nuorten itsearvostusta. Tämä tapahtuu mm. arvostamalla oppilaiden kulttuuritaustaa, johon oppilaan oma uskonto oleellisesti vaikuttaa.
Samalla logiikalla jolla lakkautettaisiin oman uskonnon pohjalta lähtevä uskonnon opetus, ei koulun tarvitsisi puuttua oppilaan äidinkielenkään opetukseen, tuleehan sekin kotoa (tähänkin lausunnossa viitataan). Suurin osa suomalaislapsista voitaisiin sulkea suomen kielen opetuksen ulkopuolelle. Oman uskonnon opetus ei ole saavutettu etu vaan järkevin pedagoginen lähtökohta.
Suomi on maa, jossa uskonnoilla on yhtäläiset oikeudet. Kansainvälisen Pew Research Centerin vuonna 2013 tekemän tutkimuksen mukaan niissä valtioissa, joissa uskonnot ja muut katsomukset ovat keskenään tasavertaisia, toteutuvat kaikki ihmisoikeudet oikeasti paremmin. Suomessa tämä aito tasavertaisuus näkyy mm. siinä, miten kolmen monoteistisen uskonnon edustajat tekevät toisiaan ja muita katsomuksia kunnioittavaa yhteistyötä keskenään kyeten ottamaan kantaa tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Olipa lapsellinen kirjoitus ja vielä lapsellisempi ”täydennys”.
Noista Salme Kaikusalon ja Kimmo Jaatilan puheenvuoroista saan vielä vuosien jälkeenkin ilmavaivoja.
Juurikin näin. Sillä on paljon mahdollista että ns. harhaoppitaisteluissa ’ väärä puoli voitti’ kuten sanoi asia paljon tutkinut John Allegro.
Asiasa kannttaa lukea Barbara Thieringiä, John Allegroa, Robert Eisenmania, Johannes Lehmania ja Timothy Frekeä ja Peter Candya ja paria Knigth ja Lomas + etenkin Laurence Cardnerin teosta Maria Magdalenan arvoitus.