Nykyisessä kirkollisessa keskustelussa olen huomannut yhden jännän piirteen: Jeesus ja Raamattu asetetaan usein toistensa vastakohdiksi. “Jeesus on armollinen, Raamattu julma”, voidaan sanoa. Kehotetaan jopa “hylkäämään Raamattu ja uskomaan Jeesukseen”.
Ajatuksena on ilmeisesti se, että käsitys Pyhien Kirjoitusten jumalallisesta inspiraatiosta olisi kristinuskossa jotain irrallista, ylimääräistä ja epäolennaista. Sen voi hylätä, kunhan ydin, usko Jeesukseen, säilyy.
Ainakaan Uuden testamentin evankeliumeista ei näytä kuitenkaan löytyvän tukea tällaiselle vastakkainasettelulle. Päinvastoin: Evankeliumit esittävät Jeesuksen nimenomaan Pyhien Kirjoitusten ennustusten täyttymyksenä. Evankeliumien valossa tämä näyttää olleen myös Jeesuksen itseymmärrys.
Ihan vain muutama sitaatti esimerkiksi:
“Daavid itse on Pyhän Hengen innoittama sanonut: — ‘Herra sanoi minun herralleni: Istu oikealle puolelleni…’” (Mark. 12:36; Jeesus viittaa siis psalmeihin ja toteaa ne samalla Jumalan Hengen inspiroimiksi kirjoituksiksi).
“Jeesus vastasi heille: ‘Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.’” (Matt. 22:29)
“Jeesus sanoi heille: “Te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: ‘Minä lyön paimenen maahan, ja lampaat joutuvat hajalle.’” (Mark. 14:27)
“Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ‘Minun on jano.’” (Joh. 19:28)
Vastaavanlaisia kohtia löytyy evankeliumeista kymmeniä ja kymmeniä. ”Kirjoitettu on”, näyttää olleen Jeesukselle tyypillisin tapa argumentoida. Tämä kertoo hänen raamattukäsityksestään: Hän tunsi selvästi syvää kunnioitusta Pyhien Kirjoitusten jumalallista arvovaltaa kohtaan. Ne eivät olleet hänelle vain ihmisten pohdiskelua Jumalasta vaan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyttä Jumalan ilmoitusta ihmisille. Jeesus itse ei siis näytä laisinkaan tukevan ajatusta ”hylkää Raamattu ja usko Jeesukseen”. Kaikkea muuta.
Kristinuskon ytimeen, Uuden testamentin neljään evankeliumiin, on siis sisäänrakennettu oppi pyhien kirjoitusten jumalallisesta arvovallasta. Sitä ei voi millään pitää pelkkänä irrallisena, epäolennaisena lisänä kristillisessä teologiassa. Se kuuluu uskon perustaan.
Sama pätee apostolien kirjeisiin. Evankeliumien tavoin erityisesti Paavali näyttää käyttävän kymmeniä kertoja ”on kirjoitettu”-argumenttia. Erinomaiseksi esimerkiksi käy tunnettu 1. Kor. 15:3-8:
”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: – Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu,
hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,
ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista.
Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois.
Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille.
Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt.”
1.Kor. 15:3-8 on ilmeisesti varhaisin meille säilynyt kirjallinen todistuspuheenvuoro Jeesuksen ylösnousemuksesta, ainakin sen historiallis-kriittisen eksegetiikan valossa, jota minulle on opetettu. Se on todennäköisesti kirjoitettu noin 56-57 jKr. eli vain pari-kolmekymmentä vuotta Jerusalemin tapahtumien jälkeen.
Jos näin, on huomionarvoista, että jo tämä ”kristinuskon vanhin uskonsääntö” liittää implisiittisesti yhteen kaikkein tärkeimmän eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sekä Pyhien Kirjoitusten arvovallan. Kirjoitusten täytyy olla Jumalan ilmoitusta, hänen yliluonnollisella tavalla inspiroimiaan, koska ne pystyvät etukäteen ennustamaan Messiaan kuoleman ja ylösnousemuksen.
Samaa latua seuraa myös kristillisistä uskontunnustuksista laajimmin käytetty ja hyväksytty, Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus. Myös se sisältää implisiittisenä opin Pyhien Kirjoitusten jumalallisesta inspiraatiosta ja arvovallasta. Kuten Paavali, myös se liittää yhteen Kirjoitukset sekä kaikkein tärkeimmän, Kristuksen ylösnousemuksen:
”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka – – nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu…” (lat. resurréxit tértia die, secúndum Scriptúras)
Oppi Pyhien Kirjoitusten yliluonnollisesta, jumalallisesta inspiraatiosta ei siis vaikuta olevan kristinuskossa mikään epäolennainen, irrallinen lisä. Se on sisäänrakennettu aivan kristillisen teologian olennaisimpaan ytimeen: Jeesuksen itseymmärrykseen, Uuden testamentin evankeliumeihin, apostolien kirjeisiin ja Nikea-Konstantinopolin uskontunnustukseen. Tämä on asia, joka jokaisen kristityksi itsensä identifioivan on minusta hyvä tiedostaa. On pahasti ristiriitaista kutsua itseään Jeesuksen seuraajaksi ja väittää samalla Raamattua ”huonoksi kirjaksi”, ”paperipaaviksi” tai ainoastaan ihmisten aikasidonnaiseksi puheeksi jumalakokemuksistaan.
Sitä ei tietenkään voi kiistää, että Raamattua on usein vaikea ymmärtää. Kuka voisi kylmiä väreitä tuntematta lukea vaikkapa kertomusta Akanin teloituksesta (Joos. 7: 1-26) tai Jeftan uhrista (Tuom. 11:29-40)? Se tarkoittaa kuitenkin vain sitä, että tarvitsemme entistä vahvempaa, syvällisempää ja tarkempaa raamattuteologiaa. Sellaista, joka ottaa ongelmat rehellisesti huomioon mutta säilyttää samalla nöyryyden, kunnioituksen ja kuuliaisuuden Jumalan ilmoituksen edessä. ”Hylkää Raamattu ja usko Jeesukseen” -tapaiset löysät formulat eivät ole oikea ratkaisu.
Elävän seurakunnan tulee elää jatkuvassa uskonpuhdistuksessa, harjoittaa jatkuvaa hengellistä ja moraalista itsekritiikkiä. Tämän itsekritiikin tulisi olla jatkuvaa paluuta uskon ytimeen, siis ennen kaikkea Pyhiin Kirjoituksiin eli Raamattuun, joka on kristillisen tradition olennaisin ydin, apostolien ja profeettojen todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Mikäli seurakunnan harjoittama itsekritiikki tapahtuu sen sijaan jonkin sekulaarin ideologian pohjalta, on vaarana, että se ei rakenna vaan tuhoaa vain entistä pahemmin hengellisen yhteisön hengellistä ydintä.
Tässä tärkein syy, miksi identifioin itseni konservatiiviseksi vanhoillislestadiolaiseksi. Liikkeemme ”uudistajat” (tai miksi heitä nyt kutsuisi) ovat viime vuosina olleet näkyvässä roolissa täällä K24:ssä. He ovat esittäneet oikeaa ja perusteltuakin kritiikkiä. Ikävää, että kritiikissä on usein ollut lopulta kuitenkin hallitsevammassa roolissa esimerkiksi feministinen tasa-arvoideologia kuin Raamattu ja siitä nousevat teologiset argumentit. Pelkään, ettei tältä pohjalta tapahtuva uudistuminen johtaisi pitemmän päälle muuhun kuin vanhoillislestadiolaisuuden kuihtumiseen yhdeksi löyhäksi kirkolliseksi perinneliikkeeksi muiden joukossa. Siksi olen iloinen siitä, että myös uudistajien esittämään kritiikkiin on suhtauduttu hengellisessä kodissani kriittisesti, Raamatun pohjalta.
No, tällaista tällä kertaa. Lopuksi musiikkivinkkinä Siionin laulu 63.
>>Joonan viimeisimpään kommenttiin on pakko lisätä, että jos Laestadius oli patakonservatiivisena demokratian, kansanvallan ja ihmisoikeuksien vastustajana oli myös Ranskan suuren vallankumouksen elähdyttämiä, myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen kirjoitettuja periaatteita vastaan>>>>> Kari-Matti L.
Laestadiuksen profiili on laveampi kuin tuo.
Itse asiassa Pajalan rovastilla oli erittäin vahva sosiaalinen omatunto, hän
ajoi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asiaa valtiopäiville lähettämissään kirjeissä ja polemisoimalla sanomalehdissä aktiivisesti.
Erikseen on vielä mainittava hänen toimintansa saamelaisen vähemmistön
puolesta, mihin ryhmään hän osittain itsekin kuului.
LLL oli myöskin ensimmäinen, joka ymmärsi Kautokeinon murhien sosiaaliset syyt ja taustalla vaikuttavat seikat. Ei liene sopimatonta sanoa, että virallinen Norja ei ole sitä ymmärtänyt vieläkään.