Kotimaassa julkaistiin 22.4. artikkeli, joka pohjautui saman päivän Radio Dein ja Kotimaan yhteiseen Piispan kyselytuntiin, jossa vieraana oli arkkipiispa Tapio Luoma. Kyselytunnilla haettiin muun muassa arkkipiispan näkemyksiä siitä, miten voitaisiin löytää ratkaisu tulehtuneeseen ja ongelmalliseen tilanteeseen naisten pappeuteen eri tavalla suhtautuvien tahojen välillä kirkon sisällä. Kysymys on vaikea ja akuutti, joten keskustelua on syytä jatkaa. Kirkkomme historia on täynnä esimerkkejä kiistoista ja jakaantumisista eri leireihin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyse saattaa olla ihmisten syvimmistä tunnoista ja elämän perimmäisistä kysymyksistä. Toisaalta uskovien keskinäinen yhteys on kristillisen uskon ydintä. Rajankäynti on siis usein haastavaa, mutta ykseys uskon todellisessa ytimessä, Kristuksessa, ei katoa mihinkään, ja kehällisemmät kysymykset, sikäli kuin ne eivät loukkaa itse ydintä, ovat soviteltavissa, siinä määrin kuin molempien näkökulmien edustajilla on aito halu ymmärtää toista osapuolta ja joustavuutta käytännön ratkaisuissa.
Arkkipiispan kannanotot eivät mielestäni, sellaisena kuin kokonaisuus kirjoituksesta välittyi, valitettavasti johtane kovin pitkälle näkökulman yksipuolisuuden takia. Esimerkiksi: ”Minusta tällä hetkellä ei ole oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä sellaisia päätöksiä, jotka selvästi alleviivaavat sitä, että papiksi vihitty nainen on oikea pappi.” Tämä on varmasti tärkeä ja hyvä asia kirkkomme naispuolisten pappien identiteetin ja työn kannalta, mutta mitä käden ojennusta arkkipiispalla olisi vastaavasti tarjota niille kirkon jäsenille, jotka ovat omantuntonsa takia pitäytyneet perinteisessä kannassa? Siltä osin hän ”myöntää oman neuvottomuutensa”, mutta sanoo kernaasti ottavansa vastaan vinkkejä, mikä on sinänsä positiivinen asenne.
Keskustelussa käsiteltiin myös toista hiertävää aihetta kirkossamme, eli avioliittokäsitystä. Tässä yhteydessä arkkipiispa toteaa, että ”meitä yhdistää kristittyinä Kristus, ei käsitys avioliitosta”. Erilaiset tulkinnat siis sallitaan siinä kysymyksessä, mutta voidaan kysyä vastaavasti: Yhdistääkö meitä käsitys pappeudesta vai Kristus? Yleinen pappeus Kristuksen pyhittäminä yhdistää meitä kristittyjä, mutta ei varmastikaan pappisvirka missään muodossaan.
Tulisi nähdäkseni etsiä tietä, jossa puolin ja toisin tunnustetaan vastakkaisen osapuolen ”olemassaolo” ja tulkinta, vaikkei sitä itse pidetäkään oikeana. Paasikiven tunnettua lausumaa lainaten: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Tämä voisi osin toteutua esimerkiksi siten, että naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuvat papiksi vihittävät osoittavat arvostusta naispuolisille papiksi vihittäville ja heidän työlleen osallistumalla yhteiseen vihkimykseen, vaikka eivät pidäkään heidän tehtäväänsä varsinaisena pappistehtävänä. Vaikka näkemys pappisvirasta eroaakin, on paljon yhteistä, tärkeää evankeliumin työtä, mitä kukaan ei voine kieltää. Ei kai toisen mukanaolo voi tehdä tyhjäksi oman kutsumuksen ja vihkimyksen aitoutta? Ehkä tässä voidaan viitata myös siihen, että pappisvihkimys, sen enempää luin avioliittoon vihkiminenkään ei ole kirkossamme sakramentti. Eikä sakramentinkaan toimittamisen pätevyys ole sen toimittajan pyhyyden varassa. Joka tapauksessa kummankin kannan omaavat haluavat olla nimenomaan Suomen ev.lut. kirkon pappeja.
Vastaavasti perinteisellä kannalla oleville annettaisiin mahdollisuus omiin jumalanpalvelusyhteisöihin ja messuihin kirkkomme sisällä ja pappisvihkimyksien saamiseen niissä toimiville. Toki nämä jumalanpalvelusyhteisöt olisivat kaikille avoimia, niin kuin nykyäänkin ovat. Tämä olisi aitoa kotipaikkaoikeuden antamista – v. 1986 tehtyyn päätökseen liitetyn ponnen mukaisesti. Kotipaikkaoikeus ei voine merkitä muuta, kuin että annetaan perinteisen kannan omaaville, sekä maalikoille että papeille, mahdollisuus tässä kodissa myös harjoittaa uskoaan ja tehdä palvelutyötään – myös sakramenttien osalta.
Merkitseekö tämän salliminen kuitenkin sitä, että naispuolisten pappien arvo tulisi loukatuksi? Jos lähdetään taas tosiasioiden tunnustamisesta, niin tämä kotipaikkaoikeuden myöntäminen ei muuta vallitsevia käsityksiä pappeudesta millään tavalla, mutta edesauttaa saman kirkon sisällä toimimista erilaisesta näkemyksestä huolimatta. Jos aidosti kuunnellaan toista osapuolta, niin tunnustetaan, että on kyse lähtökohtaisesti omantunnonkysymyksestä, ei taistelusta miesten ja naisten tasa-arvoa vastaan. On myös huomattava, että perinteisen näkemyksen kannalla olevien joukossa yhtä lailla niin naisia kuin miehiäkin. Rohkaistakoon siis erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen muodostumista, ja annetaan kirkon jäsenille vapaus valita. Myös yhteistyölle voidaan varmasti luoda uusia mahdollisuuksia eri tasoilla. Uskon, että nykyisen juovan kaventuminen olisi omiaan tuomaan hedelmällistä kasvua kirkkoomme.
”Tosiasioiden tunnustaminen” ei toki voi merkitä sitä, että kaikki mahdollinen hyväksyttäisiin. Virkakysymys on kuitenkin sellainen omantunnon kysymys, jossa nähdäkseni voidaan vilpittömästi päätyä Raamatun pohjalta eri näkemyksiin. Kumpaakaan kantaa ei kirkossamme ole käsitetty harhaopiksi, joka olisi Raamatun ja tunnustuksemme vastainen, joten hyvällä tahdolla olisi varmasti löydettävissä käytännön ratkaisut kaikkien kirkon jäsenten parhaaksi, ja ennen kaikkea evankeliumin eteenpäin menemiseksi.
Tässä olen tuonut esiin ajatuksiani keskusteluun pappeuskysymyksestä, mutta mielestäni se on vähäisempi skisma kuin avioliittokysymykseen liittyvä, missä mennään kristillisen etiikan juuriin. Alkuseurakunnassa oli palvelutehtävissä sekä miehiä että naisia, kuten UT:sta voimme lukea, mutta avioliittoetiikka oli seurakunnassa ehdoton. Jos nyt ei löydetä sellaista yhteiseloa, jossa virkakysymyksen molempien kantojen edustajille löytyy elintilaa, niin miten voidaan välttää entistä suuremmat ongelmat lähitulevaisuudessa?
Jarmo Harno
TkT, riviseurakuntalainen, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta
Jo nyt seurakuntapapeista yli puolet on naisia. Samansuuntainen kehitys jatkuu ja miespappien määrä vähenee vuosi vuodelta. Luettelo teologian maistereiksi valmistuneista kertoo aika karua kieltä, niille joiden mielestä vain mies voi olla papina. On vaikea nähdä mitään kirkon kokonaisratkaisua, joka loisi kompromissin osapuolien välille. Sellainen ratkaisu voisi olla toimiva vain suurissa seurakunnissa. Niissä joissa on runsaasti tarvetta vanhan virkakäsityksen mukaiseen toimintaan. Muu Suomi jäisi ilman. Piispojen on tehtävä päätökisiä koko maata ajatellen. Joten en oikein usko että kirkon johdolla on oikeasti edes halua etsiä yhteistä säveltä. Asioista voidaan tietysti keskustella, mutta johtaako se mihinkään on toinen juttu.
Niin. Kynnyskysymykset ovat perinteisen virkakäsityksen edustajien kannalta juurikin olleet pappisvihkimys ja toimivat väistämisjärjestelyt. Ja kun kumpaakaan ei ole saatu, ratkaisuksi on jäänyt pappisvihkimyksen ”nouto” sieltä mistä saa sekä vetäytyminen pois paikallisseurakunnista. Nähtäväksi jää, tuleeko ”Kirkkokansa” lähtemään Lähetyshiippakunnan tielle.
Eri herätysliikkeillä on toki ollut erilaisia näkemyksiä käytännön tasolla.
Pekalle vain se huomio, että Helsingistä, Åbosta ja Joensuusta valmistuneiden teologien luettelo ei ole kaikenkattava. Ainakin täällä päin hakeudutaan nykyään suoraan opiskelemaan teologiaa Göteborgiin. Sen lisäksi, että teologiaa opiskelemaan päässeet miehet ovat joko jatkaneet jossakin muussa ammatissa valmistumisensa jälkeen tai keskeyttäneet teologian opintonsa. Syynä on, että luottamus kansankirkon hengelliseen tulevaisuuteen on menetetty. Jos papiksi lähdetään, pappeus toteutuu luterilaisessa vapaakirkossa. Tietenkään tässä ei ole kysymys mistään valtakunnallisesti suuresta joukosta. Mutta pitää muistaa, että kyse ei enää vuosikausiin ole ollut vain naispappeudesta vaan myös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja ylipäänsä perinteisen kristinuskon sisällöistä.
”Pitää muistaa, että kyse ei enää vuosikausiin ole ollut vain naispappeudesta, vaan myös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja ylipäänsä perinteisen kristinuskon sisällöistä.” Mikä sitten on kristinuskon sisältö? Kuuluvatko virkakäsitykset ja avioliittoon vihkimiset lainkaan siihen? Onko kristinusko uskoa synteihin vai uskoa Jumalan avaraan armoon ja Kristuksen lunastustyöhön?
Martti P. Lyhyesti: kristinuskon sisällössä on tietenkin keskeisiä ja kehällisempiä elementtejä. Mutta sekä naispappeus että spn-vihkimiset ovat liberaaliprotestantismin hedelmää. Eivätkä yhteensopivia klassisen kristinuskon kanssa. Joskus meidänkin kannattaisi seurata ortodoksisten ja katolisten uskonveljiemme sekä vanhojen luterilaisten askeleita.
Odotamme näiden raamattudinosaurusten poistuvan sinne, missä naisia ei ole. Saavat leikkiä keskenään. Onneksi sukupuutto (DNABIBLE-extinction) hoitaa ongelman. Me muut nautimme kaikkien sukupuolien värikkäästä kirjosta. He ovat jumalan lahja ihmiskunnalle. Vain terve järki käsittää tämän. Samalla annamme heille anteeksi rajoittuneensa. Armo voittaa synnin.
Kysymys ei ole edes niistä kahdesta asiasta, vaan evankeliumin dynaamisesta vaikutuksesta. Elävästä sanasta joka muuttaa ihmisen uudeksi luomukseksi. Evankelumi toimii vain tietyin ehdoin ja elementein. Jollei ne kaikki ole oikeassa järjestyksessä niin ei evankeliumi kykene antamaan sitä mitä lupaa. Se että Jumala saa määritellä mikä on syntiä on olennaista. Jos emme ole aidosti Jumalan kasvojen edessä syntisinä ja syntiemme kanssa, niin jumalanpalveluksemme on turhaa puuhastelua. Jos otamme yhden elementin evankeliumista pois, niin evankeliumi ei enää pole dynaaminen voima, vaan ihan jotain muuta. Joten me emme voi määritellä sitä mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää. Jos emme anna Jumalan itse määritellä sitä, niin mitätöimme samalla koko kristinuskon perustan.
”Se että Jumala saa määritellä mikä, on syntiä, on olennaista.” Synti on eroa Jumalasta. Niin yksinkertaista se on. Synnistä seuraavat sitten synnilliset ajatukset, sanat ja teot. Niidenkin määritteleminen synneiksi on perustaltaan selvää. Synti on vastoin Jumalan lakia: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Ja Jumalan sana selventää sekä täydentää, mikä on rakkauden kaksoiskäskyn mukaista ja mikä ei.
Rakkautta on omasta luopumista toisten hyväksi: Mitä täsmentämistä siinä enää tarvitaan? ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:12,13).”
Occamin raamattuperiaate kuitenkin on, että kenenkään ei tarvitse uskoa mitään mitä ei ole Raamatussa ja mitä ei voida siitä ´välttämättömästi ja ilmeisesti dedusoida.` Mutta uskomisen kohteena on myös se, mitä Raamatusta voidaan välttämättömästi loogisesti johtaa. Mutta kun Raamatun sana ei kerro mitään mistään muusta liitosta kuin siitä, jonka hän on sanallaan vahvistanut, niin silloin Occamin logiikan mukaan terveen järjenkin pitäisi se käsittää.
Kristillisellä uskolla on aivan selkeä perustus ja se on katekismuksessa jo ihan hyvin selostettu. Joten kenenkään ei pitäisi olla epätietoinen siitä mistä tässä on kyse.
Kirkon kannalta suurin ongelma on siinä, että se voi jatkaa toimintaansa aivan niinkuin mitään ratkaisevaa ei olisi tapahtunut, vaikka perustus ei ole enää sama. Näin on kirkon kohdalla ja myös jokaisen meidänkin kohdallamme. Saatamme omasta ja muidenkin mielestä yhä olla oikein mallikelpoisia kristittyjä. Emmekä huomaa siinä mitään uhkaa, tai vaaraa. Kovin helposti jokainen meistä voi aivan huomaamatta kulkeutua Jumalan armon ulkopuolelle.
Terve järki kyllä sanoo erehtymättömän varmasti, että 5+6=11, vaikka se ei tiedä miksi näin on, mutta ei voi väittää, että se olisi väärin. Järki ei voi kuitenkaan ymmärtää sitä, että 1=3. Ja kun 3=1 niin Kristus kyllä tietää mitä hän on alussa asettanut. Siihen riittää kahden todistus juutalaisen lainkin mukaan. (Mat19).
Terve järki osaa ottaa huomioon sen, mitä on viisi tai kuusi. Jos vaikka on viisi savolaista ja kuusi autonkuljettajaa, lopputulos riippuu siitä, kuinka moni kuskeista on savolaisia. Yksi taas voi olla kolme, jos kyseinen ihminen on samalla äitinsä poika, vaimonsa mies ja tyttärensä isä. Meitä on moneksi. – – – Usein puhutaan Kolminaisuuden persoonista. Sana ’persoona’ tarkoitti alkujaan näyttelijän roolinaamiota ja siitä sitten johdettuna hänen esittämäänsä hahmoa.
Se taas riippuu täysin savolaisten ontologis-antropologisista ehdoista, vaikka ei se lopputulosta muuta terveen järjen mukaan
Onko rekkakortti sinulle ontologis-antropologinen ehto?
Jaa, meinaakko, että yksi voi ajaa äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä rekkakortilla, ilman ehtoa omasta? :))
Keskustelemme kahdesta eri lausekkeesta. Toinen on 5+6 ja toinen on 1=3. Älä sotke näitä toisiinsa, Kosti Vasumäki. Äitinsä poika, vaimonsa mies ja tyttärensä isä ei välttämättä ole savolainen eikä autoilija. Missä on oma terve järkesi?
> Alkuseurakunnassa oli palvelutehtävissä sekä miehiä että naisia, kuten UT:sta voimme lukea, mutta avioliittoetiikka oli seurakunnassa ehdoton.
Varhaisissa kristillisissä seurakunnissa avioliittoa ei aluksi pidetty erityisesti ”kristillisenä instituutiona” siinä mielessä kuin myöhemmin alettiin ajatella. Ensimmäiset kristityt elivät roomalaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitto oli ennen kaikkea perheen ja valtion tunnustama siviilijärjestely.
Ensimmäisellä vuosisadalla kristityt yleensä menivät naimisiin samalla tavalla kuin muutkin ympäröivän yhteiskunnan ihmiset. Seurakunta ei vihkinyt pareja eikä ollut erityistä kristillistä avioliittoseremoniaa.
Apostoli Paavali opetti, että avioliitto on hyvä ja sallittu elämäntapa, mutta hän piti naimattomuutta hengellisesti parempana niille, jotka siihen kykenevät (1. Kor. 7). Taustalla oli osittain odotus Kristuksen pian tapahtuvasta paluusta.
Toisella ja kolmannella vuosisadalla monet kirkon opettajat korostivat neitsyyttä ja selibaattia erittäin korkeina hengellisinä ihanteina. Esimerkiksi Tertullianus, Origenes ja myöhemmin Hieronymus pitivät pidättyvyyttä usein avioliittoa korkeampana kutsumuksena. Silti avioliittoa ei pidetty syntisenä tai vääränä.
Vasta noin 1100–1200-luvuilla lännen kirkko alkoi opettaa, että avioliitto on sakramentti.
Kirkko kristillisti avioliiton ja teki siitä sakramentin keskiajalla vakiinnuttaakseen moraalista ja yhteiskunnallista valtaansa. Prosessiin liittyi vahvasti valtapolitiikka: kirkko halusi siirtää avioliiton ja perhe-elämän sääntelyn pakanallisilta suvuilta omalle vastuulleen. Kristinuskossa avioliitto sai uuden merkityksen, kun sitä alettiin verrata Kristuksen ja kirkon väliseen liittoon.
Aiemmin avioliitot olivat olleet pääosin sukujen välisiä maallisia kauppoja ja sopimuksia. Keskiajalla kirkko pyrki saamaan yksinoikeuden määrätä siitä, ketkä saivat mennä naimisiin ja mitkä liitot olivat laillisia. Avioliittojen ja perintöjen sääntely toi kirkolle merkittävää taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kirkko määräsi esimerkiksi avioeroista ja aviorikoksista, ja näiden rikkomusten kautta kirkko saattoi määrätä rangaistuksia tai vaatia hyvityksiä.
Samaa vallankäyttöä tavoiteellaan tuhat vuotta myöhemminkin. Nyt emme kohdista sitä pakanallisiin sukuihin vaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Homo homini lupus.
Eli jos haluamme hakea mallia ja vertausta alkuseurakunnan jäseniltä, avioliitot solmitaan maallisen järjestyksen mukaan ja avioliittoa pidetään hyvänä ja sallittuna elämäntapana. Koska yhteiskuntamme tunnustaa sekä erisukupuolta että samaa sukupuolta olevat avioliitot, niiden solmiminen ja niissä eläminen on mitä suurimmassa määrin alkuperäisen kristinuskon mukaista.
Olisin jopa sen verran liberaali, että voisin sivuuttaa Paavalin ajatuksen siitä, että naimattomuus on hengellisesti avioliittoa parempi vaihtoehto. Lisäksi joustaisin siinä, että avioliittoon vihkiminen kristillisenä toimituksena on kulttuurihistoriallisesti hieno tapa enkä sitä paheksu vaikka puhdasoppisesti kyseessä onkin alkuperäisen kristinuskon päälle liimattu ratkaisu.
Toki tämäkin synnyttää sen kuppikunnan, joka tulkitsee Raamattua ja Paavalia kirjaimellisesti ja vaatii ”oikeilta” kristityiltä naimattomuutta.
Jeesuksen ja apostolinen opetus (UT) on selkeä ja ehdoton avioliiton rikkomattomuuden suhteen. Se oli pyhä, sillä se perustui Jumalan sanaan ja luomistyöhön. Mies ei saanut hylätä vaimoaan eikä vaimo miestään. Timoteuskirjeen vaatimus, että seurakunnan kaitsijan tulee olla ”yhden vaimon mies” liittyy vallinneeseen tilanteeseen, jossa miehellä saattoi olla ennen kristityksi tuloa useampi vaimo. Tämä ei ollut hyvä asia, mutta silloinkaan ei ollut oikeutta vaimon hylkäämiseen.
Kristillinen avioliittomoraali oli varsin poikkeavaa sen aikaisessa maailmassa ja herätti ihmetystä ulkopuolisissa, samalla tavalla kuin muut kristilliset hyveet, kuten käy ilmi senaikaisista pakanallisista kirjoituksista.
> Jeesuksen ja apostolinen opetus (UT) on selkeä ja ehdoton avioliiton rikkomattomuuden suhteen.
Sitä, mitä Jeesus opetti avioliiton rikkomattomuudesta sen aikaisen yhteiskunnan avioliittokäytäntöjen suhteen, voidaan mielestäni soveltaa varsin hyvin tämän päivän avioliittoihin. Ei samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen tarkoita avioliiton rikkomattomuuden hylkäämistä. Pikemminkin päinvastoin.
Pointtini oli se että jos otamme vertalukohdaksi alkuseurakunnan, kuten blogikirjoitettuksessa oli tehty, avioliitto olisi puhtaasti yhteiskunnallinen instituutio eikä kirkko vihkisi ketään avioliittoon.
Helposti ajattelemme, että alkuperäinen kristinusko oli sen mukainen millainen se oli Suomessa 1950-1970 luvuilla ikään kuin vasta viimeisen vuosikymmenen aikana on yritetty tuoda valtavaa muutosta siihen, millainen kristinusko oli aina aikaisemmin ollut. Väittäisin, että avioliiton tuominen kristilliseksi instituutioksi ja joidenkin kirkkojen sakramentiksi noin tuhat vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen on paljon suurempi opillinen muutos kuin se, vihitäänkö samaa sukupuolta olevia pareja.
Jos eläisimme alkukirkon aikaa, pitäisimme yhteiskunnan säätämää avioliittoa hyvänä elämäntapana, kannustaisimme yksiavioisuuteen ja elinikäiseen suhteeseen ja ihannoisimme naimattomuutta hengellisyyden korkeimpana asteena.
Kirkolle avioliiton ydin ei olekaan viranomaistyö tai lakitekninen sopimus, vaan kahden ihmisen välisen rakkauden muuttuminen matkaksi kohti Jumalan valtakuntaa. Kirkolle heterosuhde ollut aina normatiivinen, lisöksi kirkon tehtävä on pyhittää ja muuttaa olemassa oleva inhimillinen todellisuus. Tämä näkyy pyhässä liturgiassa ja monissa muissa kirkon käytänteissä. Homoseksuaalinen suhde ei mahdu tähän kuvioon. Eikä ole ikinä mahtunut.
Kuten tuossa jo toin esiin, kristillisessä avioliitossa ei vedottu yhteiskunnaliseen järjestykseen, vaan Jumalan sanaan ja luomistyöhön, ja se mitä vaadittiin poikkesi vallitsevasta moraalistandardista.
Kiitos.
Juuri näin, Jarmo H!
Heikki N:n kirjoitus Raamatun ja Paavalin – tulkinnasta kirjaimellisesti – menee asian ytimeen. Ihmisen kyky – kenen tahansa – oikeaan tulkintaan ratkeaa sen perusteella, miten ja minkälaisena hän on olemassa Jumalan edessä: onko hän synnin vallassa vai siitä vapaana.
Väitteestä yhteiskuntamme tunnustaessa kahdenlaisia avioliittoja loogisesti seuraisi, että tämä olisi alkuperäisen uskon mukaista. Tämä ei ole linjassa sen kanssa, mikä on jo VT:n alussa perustetun kirkon virallinen kanta asiaan, perustuen sen intentioon luomisesta. (Mat19).
Toki kyseessä on hieno jousto ”liberaaliin” suuntaan avioliitosta kristillisenä ja kulttuurihistoriallisena tapana, joskin se on näkyvästi liimattuna tämän ajan puhdasoppisella hengellä.
Lisäksi, vastoin Niemisen väitettä (1. Kor. 9:5), Paavali viittaa myös omaan vapauteensa kuljettaa mukanaan vaimoa samalla tavoin kuin muut apostolit ja Jeesuksen veljet tekivät, eikä vaadi naimattomuutta
Kuten kaikki asiaan perehtyneet tietävät, avioliitto ei ollut kristillinen toimitus ensimmäisten vuosisatojen aikana. Se oli maallinen ja juridinen sopimus, johon varmasti löytyy Raamatusta eettisiä ohjeita.
Piispa Pietari Lombardilainen määritteli avioliiton sakramentiksi teologian oppikirjassaan 1100-luvulla ja Firenzen kirkolliskokous 1439 ja Trenton kirkolliskokous 1563 vahvistivat avioliiton katolisen kirkon sakramenttina. Laskutavasta riippuen avioliitosta tuli kirkollinen instituutio noin 1000 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen.
Tiedämme myös, että avioliiton ”kristillistäminen” oli suuresti politiikkaa, jolla kirkko haluasi vahvistaa valtaansa yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Paavillahan oli 1100-1500 luvuilla palkkasotureista koostuva oma armeija, joiden voimin käytiin ristiretkillä Lähi-Idässä, sodittiin saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisareita vastaan sekä puolustettiin kirkkovaltion rajoja ja vaikutusvaltaa nykyisen Italian alueella.
Westfallenin rauha (1648) käynnisti Euroopassa kehityksen, joka alkoi siirtämään uskontoa pois politiikasta. Sen ansiosta olemme eläneet Euroopassa lähes 400 vuotta ilman laajoja uskonsotia. Toki uskonto on motivoinut väkivaltaisuuksia Balkanilla ja Pohjois-Irlannissa, mutta laajoja ”ristiretkiä” naapurivaltioita vastaan ei olla enää nähty.
Mehän olemme kaikki täällä väkivallalla kristityiksi käännytettyjen ihmisten jälkeläisiä.
Toki voimme sivuuttaa avioliitto-instituution roolin kirkon valtapolitiikassa ja verenvuodatuksessa. Voimme pitää avioliittoa puhtaasti kristillistä alkuperää olevana instituutiona, jonka Jumala on asettanut. Ja voimme kirjoittaa kuinka kaikki on aina ollut hienoa ja kaunista kunnes nyt sitten homot tulivat ja pilasivat kaiken. Mutta eikös tämä samalla tarkoita sitä, että perustamme vakaumuksemme puhtaasti valehtelulle ja itsepetokselle?
Ja jos jatkan vielä suomalaisessa kontekstissa, Uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla Martti Luther hylkäsi ajatuksen avioliitosta sakramenttina. Luther totesi nimenomaan, että avioliitto on ”maallinen asia” (ein weltlich Ding), joka kuuluu maallisen esivallan ja lakien piiriin, ei kirkon pelastusjärjestelmään.
Joku voisi sanoa, että Luther halusi palata alkukirkon avioliittokäsitykseen. Valitettavasti taustalla on jälleen valtapolitiikka. Luterilaisuus halusi alistaa kirkon maalliselle vallalle ja luoda valtionkirkkojärjestelmän, koska sen varjolla kuninkaat pystyivät takavarikoimaan katolisen kirkon valtavat omaisuudet.
Keskiajalla katolinen kirkko oli ottanut avioliitolainsäädännön täysin omiin käsiinsä (niin sanottu kanoninen oikeus). Koska kyseessä oli pyhä sakramentti, vain kirkko sai päättää esimerkiksi siitä, kuka sai mennä naimisiin, kenen kanssa ja millä ehdoilla.
Luther näki tämän katolisen kirkon keinona kiristää rahaa ja valtaa. Kirkko määritteli esimerkiksi monimutkaisia sukulaisuussuhteita, jotka estivät avioliitot, mutta myi kalliita ”erivapauksia” niistä eroon pääsemiseksi. Sanomalla, että avioliitto on ”maallinen asia”, Luther riisui katoliselta kirkolta tämän valtavan juridisen ja taloudellisen vallan ja siirsi sen maallisille tuomioistuimille ja hallitsijoille.
Kun Luther totesi avioliiton olevan maallinen asia, hän tuli samalla luoneeksi pohjan sille, miksi meillä Suomessa avioliitto on nykyäänkin lakiteknisesti siviilioikeudellinen sopimus, jota säätelee eduskunnan säätämä avioliittolaki – ei kirkkolaki.
Tämä luterilainen perintö näkyy suoraan nykyisessä repivässä keskustelussa samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Kirkon konservatiivit vetoavat Lutheriin ja Raamatun luomisjärjestykseen: avioliiton on oltava miehen ja naisen välinen, koska Jumala niin kuulemma päätti.
Mutta konservatiivit unohtavat oman oppi-isänsä tärkeimmän pointin. Sanomalla avioliittoa maalliseksi asiaksi, Luther nimenomaan antoi maalliselle yhteiskunnalle vallan määritellä avioliiton ehdot. Kun eduskunta vuonna 2017 päätti, että avioliitto kuuluu kaikille, luterilaisen kirkon pitäisi oman teologiansa valossa vain nöyrästi hyväksyä esivallan päätös ja alkaa vihkiä ihmisiä.
Se, että kirkko edelleen kiistelee asiasta ja kieltäytyy virallisesti vihkimästä sateenkaaripareja, on paradoksaalisesti paluuta juuri siihen katoliseen valtapolitiikkaan, josta Luther halusi pyristellä eroon: kirkko yrittää jälleen asettua valtion lakien yläpuolelle ja sanella, kuka saa rakastaa ja kenen kanssa.
Heikki Nieminen nostaa esille tärkeitä ja historiallisesti sinänsä paikkansa pitäviä kysymyksiä avioliitto-instituution juridisesta ja poliittisesta historiasta Länsi-Euroopassa. Heikki lähestyy asiaa vahvasti läntisen historian, roomalaiskatolisen kirkon ja yhteiskuntapoliittisen kehityksen kautta. Tämä lukijan on hyvä tiedostaa ja tämö on tärkeä tiedostaa. 🙂