Kenen kirkkoherra? Olen ollut siinä käsityksessä, että seurakuntalaiset valitsevat itselleen (=seurakunnalle) kirkkoherran. Nyt on käynyt ilmi, että myös hiippakunnan tuomiokapituli haluaa vaaliin roolin.
Aihe nousi voimakkaammin esiin, kun Helsinkiin valittiin uutta tuomiorovastia eli tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherraa. Seurakunta halusi käyttää välillistä vaalia eli että valinnan tekisi seurakuntaneuvosto. Kapituli oli välittömän vaalin kannalla ja piispa Teemu Laajasalo oli voimakkaasti sillä kannalla. Välitön vaali tuli valituksi.
Välitön eli jäsenvaali on ensisijainen vaalitapa, mutta seurakunta voi esittää välillistä vaalia. Kapituli päättää eli sillä on viimeinen sana tässä asiassa.
Espoon piispa Kaisamari Hintikka asettui uusimmassa Hiipassa (Espoon hiippakunnan tiedote) Laajasalon kannalle ja puolusti tuomiokapitulin oikeutta ottaa kantaa valintatapaan.
Kirkkoherran vaalitapa oli keväällä esillä myös kirkolliskokouksessa, jossa käsiteltiin aloitetta, että vaalitavat olisivat samanarvoisia.
Piispa Hintikka kirjoittaa Hiipassa: ”Aloitteen tavoitteena on, että kirkkoherran välillinen ja välitön vaalitapa olisivat jatkossa keskenään tasavertaisessa asemassa. Tällä hetkellä välitön vaali on ensisijainen vaalitapa. Tuomiokapituli voi kuitenkin kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston pyynnöstä päättää, että kirkkoherra valitaan välillisellä vaalilla. Vaalitavasta säädetään sekä kirkkolaissa että kirkkojärjestyksessä.”
Hän jatkoi: ”Keskustelun kärki ei niinkään kohdistunut vaalitapaan, vaan tuomiokapitulin rooliin sen valinnassa. Onko siis oikein, että tuomiokapituli puuttuu asiaan vai pitäisikö seurakuntien saada päättää kirkkoherran vaalitavasta itsenäisesti?”
Piispa Hintikka vastasi, että ”On oikein, ja ei pitäisi”.
Hän perustelee tätä sillä, että kirkkoherran valinta ei ole pelkästään seurakunnan itsehallintoa koskeva asia. ”Kirkkoherrakandidaatit on vihitty kirkon virkaan, eikä pappisvirkaa vihkimysvirkana ja kirkkoherran virkaa julkisoikeudellisena palvelussuhteena voi erottaa toisistaan. Ne ovat molemmat kytköksissä myös tuomiokapitulin ja piispan toimivaltaan, siis kaitsennan ja valvontatehtävän piiriin.”
”Siksi kirkkoherran valinta koskee samanaikaisesti sekä paikallisen seurakunnan itsehallintoa että kirkon ja hiippakunnan kokonaisetua.”
Hän vielä korostaa, että tuomiokapituli ja seurakunta valmistelevat kirkkoherranvaalia tiiviisti yhdessä tavoitteena paras lopputulos
Tuomiokapitulissa ylin valta on täysistunnolla, jonka kokoonpano määräytyy sen verran monen mutkan kautta, että vallan lähde on hämärän peitossa.
Tämä kuvaa havainnollisesti yhtä kirkon demokratian solmukohtaa, jossa vaikutetaan päätökseen kahdesta suunnasta, ”vedetään ja työnnetään” samanaikaisesti.
Kirkkoherra on siis toisaalta piispan ja kapitulin edustaja seurakunnassa ja toisaalta seurakuntalaisten valitsema seurakunnan johtaja. Piispalle hän on johtamisen väline seurakuntaan päin. Samalla hänen tulisi toteuttaa seurakuntalaisten tarpeita ja toiveita.
Lyhyesti: mahdoton tehtävä.
Käytännössä piispan vaikutusvalta kirkkoherraan on paljon seurakuntalaisten valtaa vahvempi. Piispalla ja kapitulilla on valta ojentaa kirkkoherraa, jopa laittaa viralta. Seurakuntalaisilla ei tällaista valtaa ole.
Usein ajatellaan, että kirkko rakentuu ylhäältä alas. Maallisessa mielessä ylimpänä ovat piispat ja muut kirjanoppineet, alimpana seurakuntalaiset. Valtaa käytetään ylhäältä alas.
Sen voisi ajatella myös toisinpäin. Kirkko rakentuisikin alhaalta, seurakuntalaisista ylöspäin.
Kulmakivenä olisi seurakuntalainen ja hänen jumalasuhteensa.
Kirkon demokratia ja hallinto kipuilevat tämän ristiriidan kanssa. Valta ja vastuu peitttyvät hämärään.
Onpa hyvää pohdiskelua, kiitos siitä.
Kaisamari Hintikka kirjoittaa, että ”kirkkoherran valinta koskee samanaikaisesti sekä paikallisen seurakunnan itsehallintoa että kirkon ja hiippakunnan kokonaisetua”. Ristiriidan ydin tulee ilmi tässä lausumassa.
Tuomiokapituli pitää kirkkoherran vaalissa huolta kirkon ja hiippakunnan kokonaisedusta antamalla lausunnon tehtävää hakeneista ja ohjaa näin seurakunnassa tapahtuvaa valintaa. Lausunnollaan se karsii pois tehtävään vähemmän pätevät ja tyystin ”mahdottomat”.
Näin tuomiokapituli tosiasiassa rajoittaa seurakunnan itsehallinntoa. Kysymys kuuluu, onko perusteltua, että se voi vaalitapaan puuttumalla mennä vielä pidemmälle seurakunnan itsehallinnon rajoittamisessa?
Seurakunnan päättäjät kyllä osaavat kirkkoherraa valitessaan ajatella asiaa myös kirkon ja hiippakunnan kannalta. Olin seurakuntaneuvoston ja valintaa valmistelevan työryhmän jäsenenä vaikuttamassa nyt eläkkeelle jääneen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran valintaan. Ymmärsimme, että emme ole valitsemassa vain oman seurakunnan kirkkoherraa, vaan myös tuomiokapitulin varapuheenjohtajaa. Tämä oli yhtenä perusteena sille, että päädyimme valinnan suorittamiseen seurakuntaneuvostossa.
Hyvää pohdintaa. Selkeä perussääntö olisi, että piispa (ja tuomiokapituli) ehdottavat paimenta seurakunnalle ja seurakunnalla on valta valita, ottaa tai jättää. Jännite on helposti juurikin siinä, onko kirkkoherra enemmän seurakuntansa paimen ja sen erilaisten toiveiden edustaja suhteessa piispaan ja tuomiokapituliin vaiko enemmän piispan ja tuomiokapitulin edustaja suhteessa seurakuntaan. Yhtälö on vaikea, jos seurakunnan ja piispan/tuomiokapitulin linjat ovat vastakkaiset jossakin keskeisessä asiassa. Yhtälö on mahdoton, jos seurakunnan luottamushenkilöt ovat lisäksi vahvasti jakautuneita vastakkaisiin leireihin.
Tulkitsenko oikein, että piispakunnassa on pyrkimystä oman valtansa ja asemansa vahvistamiseen suhteessa paikallisseurakuntaan?
Marko S. Kyllä ainakin äskeisessä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran valinnassa oli vallan vahvistamisesta viitteitä. Mahdotonta sanoa, oliko kysymys vain yksittäistapauksesta. Tuomiokapituli käveli seurakuntaneuvoston yli ja määräsi välittömän vaalin – jossa piispalla vaikutti olleen mieluisa ehdokas. Ei tullut valituksi.
Jari Haukka on periaatteessa aivan oikeilla linjoilla korostaessaan piispan asemaa. Uuden testamentin mukaan apostolit asettivat vanhimmat perustamiinsa seurakuntiin. Toisaalta meidän on syytä muistaa, että Suomessa oli jo keskiajalla tapa, jonka mukaan seurakuntalaiset saattoivat myös torjua heille lähetetyn papin. Myös UT:n pastoraalikirjeiden ohjeet antavat minusta seurakunnalle sananvaltaa paimentensa valinnassa. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan seurakunnilla on oikeus ja velvollisuus jopa ilman piispoja vihkiä virkaan paimenia sananjulistusta ja sakramenttien hoitamista varten. Edellytyksenä toki, että piispat ovat muuttuneet evankeliumin vihollisiksi. Muutoin piispuutta pidetään tietenkin kunniassa.
Minusta nykyinen tilanne kansankirkossa johtuu muistakin tekijöistä kuin piispanviran teologiasta ja historiasta. Piispat ja tuomiokapitulit ovat jo menneinä aikoina pyrkineet edistämään esimerkiksi entisten virkamiestensä kirkollista uraa ja harjoittaneet myös vaalisijoille sijoittamista, jonka perusteita on sitten saatu selvitellä. Epävirallisesta ”junailusta” puhumattakaan.
Kuka viime kädessä voikaan ratkaista, kuka ja minkä lainen kirkkoherra sopii seurakunnalle parhaiten? (Ollessani kesäteologina Helsingissä tuli ajanjohtaiseksi papinvaali eräässä seurakunnassa. Sain vastata kansliassa puheluun, jossa asian erityisen vakavasti ottava seurakuntalainen tiukkasi vastausta kysymykseen: onko ehdokas NN varmasti uudestisyntynyt?)
Valitettavasti meillä näyttää eri puolilla Suomea vallitsevan tilanne, että paikallisseurakunta ja hiippakunta arvioivat seurakunnan etua täysin vastakkaisilla tavoilla…