Tuomiokapitulit ovat tuntuneet ottaneen sen käytännön, että lähetyshiippakunnassa toimiminen johtaa evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeuksien peruuttamiseen. Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin kommentin perusteella homoparin siunaaminen katsotaan rikkeeksi, joka ei johda pappisoikeuden peruuttamiseen.

Tässä mielessä teot eivät siis osu täsmälleen samoihin koreihin vaan kyse on mielestäni vähintään siitä, että toista teoista pidetään suurempana rikkomuksena ja siitä on ankarampi seuraus.

Olen käyttänyt tätä esimerkkiä ennenkin, mutta mielestäni se sopii tähän kohtaan erinomaisen hyvin.

Suomessa oli vuoteen 1999 asti rikoslaissa kielto kehottaa homoseksuaalisuuteen. Homoseksuaalinen kanssakäyminen 16-vuotta vanhemman henkilön kanssa oli sallittua, mutta julkisesti tällaisiin suhteisiin ei saanut ketään kehottaa. Rikoslaki määräsi tämän kiellon rikkomisesta rangaistuksen (oletettavasti sakkoja). On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin yhteydessä dekriminalisointia vastustaneet vanhoilliset halusivat lakiin tämän kehoituskiellon.

Joukko ihmisiä rikkoi tätä kieltoa tietoisesti ja tahallaan. He kehottivat ihmisiä julkisesti homoseksuaalisiin suhteisiin. Lisäksi he omatoimisesti tekivät itsestään rikosilmoituksen poliisille. Tilanne oli poliisille kiusallinen. Yhtäältä poliisilla on lakiin perustuva velvollisuus valvoa, etteivät ihmiset syyllisty rikoksiin. Homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli lain mukaan rikos. Toisaalta poliisin tehtävä ei ole kyseenalaista lainsäätäjän tahtoa, joten vanhoillisen lainsäätäjän tahto on yhtä pätevä kuin liberaalin lainsäätäjän tahto.

Lopputulos oli se, että poliisi kieltäytyi ottamasta näitä tapauksia tutkinnan alle. Julkisen vallan uskottavuuden kannalta se on tietysti takaisku, jos viranomainen kieltäytyy puolustamasta laillista lainsäädäntöä. Hallitus ei kuitenkaan alkanut nuhdella poliisia vaan asia ratkesi sillä, että lainsäädäntöä muutettiin ja kehotuskielto poistettiin rikoslaista.

Tarinan opetus on mielestäni se, että varkaus ja homoseksuaalisuuteen kehottaminen eivät olleet samassa korissa vaikka kumpikin oli rikoslain mukaan rikos ja niitä kumpaakin olisi viranomaisen toimesta pitänyt käsitellä samalla tavalla.

Tarinan toinen opetus on se, että epäkelpoon tai arvottomaan normiin vetoaminen on turhaa vaikka normi kuinka olisi lainvoimaisesti säädetty.

Tarinan kolmas opetus tai ainakin pohdinta on se, että jos kaikki 80% homoparien siunausta kannattavista Helsingin papeista alkaisi siunata kyseisiä parisuhteita, piispa Askola esikuntineen tuskin aloittaisi hiippakunnassaan joukkoirtisanomisia.

Näen jonkinlaisen aste-eron siinä, että lain noudattamista ei valvota resurssien pulan tai valvonnan hankaluuden takia verrattuna siihen että lain rikkomiseen ei puututa vaikka henkilö itse ilmoittautuisi poliisille.

Myös minä pidän nuorten tupakointia, kuten myös aikuisten tupakointia, valitettavana ilmiönä.

Jukka Kivimäki: ”pitäisi kyllä olla jonkinlainen ennakkotieto nuoren henkilön suuntautumista ennen homoeroottisia “iskuyrityksiä”. Tarkoitan siis yli 16 vuotiaita.”

Minun mielestäni nuorilla, tai kenelläkään ihmisellä, ei tarvitse olla otsassa liimattuna lappua, joka kertoo seksuaalisen suuntautumisen mahdollisen iskuyrityksen varalta.

Jos ajatellaan epäonnistunutta iskuyritystä, tässä on mielestäni neljä kombinaatiota:

(1) heteroseksuaali tyttö yrittää iskeä heteroseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut juuri tästä nimenomaisesta tytöstä (tai on jo varattu).

(2) homoseksuaali poika yrittää iskeä heteroaseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut toisista pojista.

(3) heteroseksuaali tyttö yrittää iskeä homoseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut tytöistä.

(4) homoseksuaali poika yrittää iskeä homoseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut juuri tästä nimenomaisesta pojasta (tai on jo varattu).

Mielestäni mikään näistä iskuyrityksistä ei ole kenellekään osapuolelle vahingollinen enkä näe niissä mitään periaatteellista eroa, mikä perustelisi sitä, että niille pitäisi asettaa jotain rajoitteita lainsäädännössä. Mielestäni missään näistä neljästä tapauksesta iskuyrityksen tekijällä ei ole velvollisuutta tietää etukäteen, onnistuuko yritys.

Jos ihmiset suhtautuvat luontevasti siihen, että jotkut tykkää tytöistä ja toiset tykkää pojista, kiinnostuksen osoittaminen ei ole mikään järkytys vaan pikemminkin imartelevaa. Nähdäkseni nuoret ovat tässä asiassa sekä valistuneempia että suvaitsevaisempia.

Ja nyt en tietenkään tarkoita mitään aggressiivista vonkaamista ja toisen ihmisen koskemattomuuden loukkaamista, mikä on mielestäni ei-toivottua käyttäytymistä ihan miltä tahansa seksuaaleilta tai sukupuolilta, vaan tarkoitan ihan normaalia ihastuksen osoittamista ja toisen osapuolen vastavuoroisen kiinnostuksen tiedustelua.

Mielestäni ehdotuksesi on hieman samaa luokkaa kuin, että vaadittaisiin tummaihoisia ihmisiä selvittämään etukäteen, suvaitseeko potentiaalinen kiinnostuksen kohde tummaihoisia ihmisiä, ennen kuin lähestyy iskuyrityksen merkeissä, jotta vältetään järkyttämästä valkoihoista punaniskaa.

Jos joku naispuolinen henkilö pitää minua miellyttävänä ihmisenä ja/tai hyvännäköisenä ja olisi kiinnostunut seurustelemaan kanssani, en minä siitä pahastu tai järkyty, vaikka en koekaan romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ainakin minun mielestäni toisen ihmisen vilpittömän ihastuksen kohteeksi joutuminen on imartelevaa.

Jos joku ihminen vilpittömästi pitää minusta, se tuntuu minusta mukavalta. Enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään itserakkaasti.

En ole naisista missään määrin kiinnostunut romanttisessa mielessä, eli olen kaiketi umpihomo, mutta en millään tavalla pahastu siitä, jos joku nainen kysyy minulta, olisinko kiinnostunut seurustelemaan hänen kanssaan. Miten hän voisi etukäteen tietää, olenko hänestä kiinnostunut? Ja miksi hänen osoittama kiinnostuksensa minua loukkaisi tai järkyttäisi?

Kyllä mä pystyn ymmärtämään, jos joku mieshenkilö, varsinkin vähän iäkkäämpi, kokisi tilanteen epämiellyttävänä. Minun mielestäni tällöin taustalla on jonkinverran sitä, että homoseksuaalisuus ylipäätään koetaan vastenmielisenä tai negatiivisena asiana.

Olettaisin, että tässä asiassa saattaa olla jotain sukupolvien välistä eroa, mahdollisesti myös maantieteellistä eroa.

Väitän, että keskimääräiselle helsinkiläiselle parikymppiselle nuorelle miehelle ei ole mikään ongelma mennä viettämään iltaa homobaariin (kaveripohjalta) homoseksuaalin ystävänsä kanssa ihan siinä missä nuoret viettävät aikaansa baareissa muutenkin.

Ja väitän, että jos tätä samaista parikymppistä nuorta miestä joku homo lähestyy seuranhakumielessä, se ei ole mikään maailman suurin järkytys. Mielestäni tämän päivän helsinkiläiset nuoret elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin 1960-luvun nuoret Pohjanmaan lakeuksilla.

Minä uskon, että moni ihminen suhtautuu homoseksuaaleihin ystäviinsä täydellä hyväksynnällä pitäen näitä samanarvoisina ja ilman pienintäkään inhoreaktioita näiden edustamaan seksuaalista suuntautumista kohtaan. Näin olen kokenut omien ystävieni toimivan.

En usko, että kyse on pelkästään siitä, että ihminen turtuu, oppii sietämään tai kyllästyy inhoamaan. Tämä on tietysti vain minun kokemukseni ja perustuu minun samanikäiseen ystäväpiiriini.