Jalkapuu on väkevä kuva häpeästä. Kai Sadinmaa hyödynsi täysimääräisesti julkisuuden istuessaan vihkimänsä miesparin välissä Bullan kulmalla, kun hänen asiaansa käsiteltiin Helsingin tuomiokapitulissa.
Sadinmaa ei saanut kuitenkaan sitä iloa, että voisi viedä asiaansa edelleen hallinto-oikeuteen. Tuomiokapitulin hänelle antama moite ei ole kurinpitorangaistus, eikä siten valituskelpoinen. Joka tapauksessa lopputulos näyttää siltä, että kirkko on häpeäpuussa kaiken kansan katseltavana: kirkon järjestyksen vastaiset vihkimiset jatkuvat, eikä niihin ole nykyisessä ilmapiirissä helppo reagoida sanktioilla. Toisaalta vihkimisten sallimiseenkaan ei ole helppoa tietä. Miten asiasta tulisi ajatella?
– – –
Ensinnäkin on nähtävä asian mittakaava. Kirkossa on 4000 pappia ja samaa sukupuolta olevien vihkimisiä tulisi olemaan alle 100 vuodessa. Vertailun vuoksi miehen ja naisen kirkollisia avioliittoon vihkimisiä on vuodessa lähes 12 000. Julkisuus on siten painottunut, ettei heteroparien vihkimisistä puhuta samassa mittakaavassa.
Harva pappi edes pääsisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, vaikka haluaisi. Velvollisuus vihkiä vastentahtoisesti olisi lähinnä teoreettinen mahdollisuus. Vihkitavan ja avioliittokäsityksen muutoksella olisi kuitenkin suuri periaatteelinen merkitys.
Yleensä uudistukset tulevat viiveellä Ruotsista Suomeen. Suomenlahden länsipuolella ryhdyttiin 1994 rukoilemaan samaa sukupuolta olevien parien puolesta. 2009 tuli voimaan laki samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä ja omantunnon vapaus papeille olla vihkimättä. Viime kesänä Ruotsissa on ministeritaholta todettu, ettei kirkossa voi olla pappeja, jotka kieltäytyvät vihkimästä. Siksi suostumus vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tulisi olla ehtona pappisvihkimykselle.
Kirkko vastustaa tätä muutosta, mutta yhteiskunta painaa päälle. Onko siis homoparien vihkimisestä tulossa tunnustuskysymys? Aiemmin pappisvihkimyksen ehtona oli sitoutuminen kirkon tunnustukseen, jatkossa joku muu ehto?
_ _ _
Omantunnon vapaus on vaikea kysymys. Ei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan. Samalla omantunnon tulisi sitoutua kirkon yhteiseen uskoon ja yhteiseen raamatuntulkintaan (vrt. con sciense).
Nyt kuitenkin omantunnon mukaan toimiminen liittyy usein omaan ajatteluun. Tämä on linjassa postmodernin moniarvoisuuden ja eksistentialistisen ajattelun kanssa. Jokainen luo omat arvonsa ja oman totuutensa. Siksi kaikki on mahdollista sille, joka … vetoaa omaantuntoon. Näin omatunto on astunut uskon tilalle.
Esimerkiksi siviilipalvelus on asevelvollisuuslain mukaan mahdollinen, jos ei omantunnon syistä voi suorittaa asepalvelusta. Nyt kuitenkin 2/3 siviilipalvelusmiehistä on valinnut sen käytännön syistä (dos. Valdemar Kallungin tutkimus 2015).
Entä jos papit alkavat perustella omallatunnolla kirkon järjestyksestä poikkeavia ratkaisuja muissakin
kysymyksissä kuin samaa sukupuolta olevien vihkimisessä? Kastaa lapsi ilman kirkkoon kuuluvia vanhempia, konfirmoida ilman rippikoulua, ottaa kummiksi ilman kirkon jäsenyyttä, jakaa ehtoollista muiden uskontojen jäsenille tai siunata heidät kristillisesti haudan lepoon, piilotella maasta poistettavia? Tämä kaikki tuntuu avaralta ja sallivalta, mutta ei ole yhteisesti päätetyn järjestyksen mukaista.
_ _ _
Professori Eila Helander luovutti piispainkokoukselle sen tilaaman selvityksen Vihkioikeudesta ja samalla vihkikysymyksestä laajemmin. Helander päätyi selvityksen lopuksi esitykseen vihkikysymyksen ratkaisemisesta. Näin hän otti aloitteen käsiinsä.
Olen samaa mieltä Helanderin kanssa, että kirkon on syytä pitää kiinni vihkioikeudesta, samoin siitä, että vihkikysymys olisi saatava ratkaistua. Avioliittokysymykseen kiinni jääminen haittaa kirkkoa sen perustehtävän hoitamisessa, evankeliumin julistamisessa.
Imagohaitta kirkolle pahenee samalla kun yleinen mielipide kääntyy yhä voimakkaammin samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalle. Nuorten suomalaisten parissa (alle 24 vuotiaat) 60% on samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalla. Vanhemmista (yli 64 vuotiaat) 37%. Toisaalta nuorista huomattavasti harvemmat ovat sitoutuneet kirkon uskoon ja elämään kuin iäkkäämmistä suomalaisista.
_ _ _
Helanderin ratkaisuehdotus on käytännöllinen samoin kuin edellä esitetyt perusteet. Hän esittää, että kirkko pysyy nykyisessä käytännössään vihkiä miehen ja naisen avioliittoon, mutta tunnustaa samalla, että on lisäksi teologisesti perusteltu mahdollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.
Helanderin neljä ratkaisuvaihtoehtoa ovat variaatioita tästä yhdestä perusmallista ja ne eroavat toisistaan siinä, kuinka vahvasti ratkaisumalli on hallinnollisesti dokumentoitu – pelkästään piispainkokouksessa ja pöytäkirjauksena, jolloin ei tarvitse tehdä muutoksia kirkkokäsikirjan vihkikaavaan – vai lopulta kirkolliskokouksessa, jolloin myös käsikirjaan tulisi toinen, vaihtoehtoinen vihkikaava.
Helanderin esityksen vahvuus on sen ratkaisukeskeisyys ja käytännöllisyys. Samalla nämä ovat esityksen heikkouksia. Herää nimittäin kysymys, mikä olisi kirkon avioliittokäsitys, jos nykyisen vihkikäytännön ja siis avioliittokäsityksen rinnalla olisi toinen? Löytyisikö tälle toiselle avioliittokäsitykselle kestävä teologinen perustelu, joka ei törmää ensimmäisen avioliittokäsityksen perusteluun?
Entä johtaisiko kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen välinen hankaus jatkossa vaatimuksiin yhdestä avioliittokäsityksestä, jolloin muodostuu seuraavan kaltainen paine: ”kirkko on suvaitsematon niin kauan kuin löytyy yksikin homojen vihkimisestä kieltäytyvä pappi.” Ruotsissa alkaa olla tämän kaltainen tilanne.
Pelkkä piispainkokouksen päätös ja ohje asiassa ei riittäisi, kun alusta asti on korostettu, että asia ratkaistaan kirkolliskokouksessa. Siellä taas asia juuttuu helposti määräenemmistösäädöksiin.
– – –
Keskustelun jatkuessa haasteena on koota kirkon laitoja yhteen ja löytää yhteisen uskon yhdistävä voima. Asia ratkeaa aikanaan johonkin suuntaan. Siihen saakka media huolehtii siitä, että kirkko jököttää jalkapuussa: ”Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa.”
Kiitos hyvästä pohdinnasta Pekka Särkiö.
Nythän oli niin, että Sadinmaa tuomitsi itse itsensä jalkapuuhun. Tuomiokpituli ei ollut vielä asiaa käsitellyt kun Sadinmaa jo istui omaehtoisesti jalkapuussa. Mistä se kertoo?
Se kertoo hyvästä draamantajusta. Sillä sitähän kirkolliset menot ovat jo vuosisadat paljolti muutenkin olleet, enemmän tai vähemmän hyvää draamataidetta.
Voi kertoa draamantajustakin. Voi kertoa myös siitä, että Sadinmaa toivoi rangaistusta, koska itse jo etukäteen rankaisi itseään. Hänhän kertoi jo etukäteen, että aikoo valittaa ”tuomiostaan”.
Rakkaudella ja oikeudenmukaisuudella asiaa perustelevat haluavat viedä muutoksen väkisin läpi, mahdollisesti vaiheittain hivuttamalla: ensin toisena vaihtohtona, joka takaa omantunnon vapauden niille, jotka vihkivät vain miehen ja naisen avioliittoon.
Onko kirkon avioliittokäsitys seuraavassa vaiheessa ilman vaihtoehtoa sukupuolineutraali? Entä onko tämän käsityksen omaksuminen kolmannessa vaiheessa edellytys pappisvihkimykselle, jolloin vanhalla kannalla ei olisi omantunnon suojaa? Tätä jokut varmasti uumoilevat Ruotsin kehitystä seurattuaan.
Luulen, että asian edetessä kirkossa nähdään repeämiä.Joillekin riittää vetäytyminen jumalanpalvelusyhteisöihin kirkon sisällä. Toiset taas etsivät hengellistä yhteyttä kirkon ulkopuolelta. Itse toivon sitä, ettei Ruotsin kirkon tie olisi Suomen ev.lut. kirkon tie.
Piispalta rehellistä pohdintaa, kiitos siitä. Avioliiton uudelleen määrityksellä on syvälliset ja kauaskantoiset vaikutukset. Homoseksuaalien ”avioliitto”on yhtieskunnassa hyvin marginaalinen ilmiö joka on saanut valtavat mittasuhteet maailmanlaajuisesti. Miksi näin? Onko pakanuus ja Jumalan sanasta luopuminen siinä takana?
Asian ratkaisu on hyvin yksinkertainen. Kirkko oppinsa mukaisesti pyytää poika jumalan, Jeesuksen , kertomaan miten homma hoidetaan. Hän voisi samalla ruumiillaan kertoa , miten homma hoidetaan. En usko , että hän valitsijoidensa jälkeläisille kieltäytyisi tulemasta. Siis yksi julkinen tilaisuus ja käsitys jumalalta olisi kaikkien tiedossa.
Jumala on jo kertonut tämänkin asian Raamatussa. Suomessa kaikki osaavat lukea.
Saöme !
Miksi siitä sitten kiistellään. Ratkaisu olisi todella jumalan pojan meidän ihmisten valitseman jumalkan Jeesuksen tuoma vahvistus henkilökohtaisesti meidän ihmisten keskelle. Sinun jumalasi mies, ihminen, voisi kertoa käsityksensä tänä päivänä.
Reino,
nyt minulla meni sormi suuhun. En ymmärrä kommenttiasi, mutta ei se haittaa.
Piispa Pekka kirjoittaa taas hyvin. Kirkon papin tulisi sulkeistaa oma omatunto, kehottaa se milloin vihkimään vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä, milloin välttämään toista sukupuolta olevia pappeja alttarilla.
Kirkossa on 4000 pappia ja 4000 – jälkimodernille ajalle ominaisesti – toinen toistaan omilletunnolloilleen sensitiivisempää pappia. Lenita Airisto kysyi joskus silloin, kun meistä melkein kukaan ei ollut syntynyt tai potkuhousuissa pelasi palloa, professori Teinoselta hiukan ivallisesti, että millainen se Sepon usko nyt sitten oikein on? Teinonen pyysi Lenitaa lukemaan tunnustuskirjat.
On myös meitä jotka emme ole kirkosta eroamassa, mutta otamme siihen selkeästi etäisyyttä. Kirkko ei ole enää hengellinen koti. Sellainen on etsittävä nyt muualta.
Pekka: Minua kiinnostaisi tietää, millä tavalla spn-avioliittojen mahdollinen vihkiminen etäännyttää sinut kirkosta? Mikä on se seikka, joka nyt panee etsimään hengellistä kotia muualta? Etkö kotikirkossasi voi osallistua jumalanpalvelukseen ja ehtoollisen viettoon kuten tähänkin asti? Vai mikä hiertää?
Jos – niin kuin sanot – olet ottamassa etäisyyttä kirkkoon, ymmärrät varmaan hyvin meitä seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kristittyjä, joita on katsottu kirkossa alta lipan vuosikymmeniä, tai oikeammin -satoja. Monet meistä ovat joutuneet ottamaan etäisyyttä kirkkoon, monet ovat sen jättäneetkin, mikä on surullista. Mutta uskon myös, että nyt monet haluavat palata takaisin.
Oma harras toiveeni on, että kirkko voisi pysyä mahdollisimman monille ja myös eri tavoin ajatteleville rakkaana hengellisenä kotina. Toki nykyinen näkökulmien moneus vetää kirkkoa moneen suuntaan. Siksi kirkolla olisi oltava vahva oma identiteetti, ettei erilaisia identiteettejä omaksuta jatkuvasti muualta yhteiskunnasta.
Englannin Anglikaanikirkko on onnistunut sisällyttämään yhteyteensä moneutta: liturgista korkeakirkollisuutta ja yhteiskunnallista matalakirkollisuutta, naispappeutta ja sen torjujia, homoseksuaalit hyväksyvää ja torjuvaa kantaa, yleensä ottaen etnistä ja kulttuurista moninaisuutta. Porvoon yhteisön kautta näitä moninaisuuden sisäänsä sulkevan mallin etuja ja haittoja on mahdollista tutkia.
Piispa Pekka Särkiöltä hyvä blogi.
Erityisesti tämä jäi askarruttamaan ”Löytyisikö tälle toiselle avioliittokäsitykselle kestävä teologinen perustelu, joka ei törmää ensimmäisen avioliittokäsityksen perusteluun.”
Taidan arvata perustelut vaan median paine on kova. Mitähän varsin pieni ev.lut. kirkkomme sanoo? Ortodoksien ja roomalaiskatolisten perustelut jo tiedämme.
Lyhyellä tarkastelulla miehen ja naisen avioliiton teologinen perustelu liittyy Jumalan säätämykseen luomisessa sekä miehen ja naisen toisiaan täydentävään tehtävään Jumalan työtovereina elämän jatkamisessa ja ylläpitämisessä, mihin liittyy Jumalan siunaus ja avioliiton pysyvyys (Gen 1).
Vastaavasti samaa sukupuolta olevien avioliittoa voidaan perustella keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja uskollisuuden näkökulmilla. Ne liittyvät yleensä ihmissuhteisiin, joten sukupuolineutraalin avioliiton konstitutiivisen perustelun pitäisi olla vielä jotain edellisiä näkökulmia enemmän. Itse en sitä ainakaan heti löydä.
Kirkollisten vihkimisten määrä ei ole yli 12 000, kuten bloggaaja kirjoitti, vaan se oli n. 11 200 vuonna 2016, jos alla olevan linkin takana olevaan juttuun on uskominen.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakaupunkiseudulla-alle-40-prosenttia-avioliitoista-solmitaan-kirkollisesti
Se mikä tuossa bloggajan kirjoituksessa jäi huomiotta, oli, että kuinka viranomaisasemassa oleva järjestö voi olla käsittelemättä ihmisiä tasapuolisesti. Jos se ei siihen pyri, tai pysty, siltä pitäisi riisua tämä asema.
Ja pitäisihän tämä aikaamme sangen huonosti istuva asema riisua joka tapauksessa. Pikaisesti.
Kiitos Henrik tarkennuksesta. Onkohan luvussa 11 200 mukana ortodoksien, roomalaiskatolisten ja nk. vapaiden kristittyjen kirkolliset vihkimiset?
Kiinnostava kysymys on vihkioikeuden alkuperä. Ev.lut kirkko on vihkinyt miehen ja naisen avioliittoon katkeamatta 1500-luvulta lähtien. Samoista ajoista lähtien kirkko on järjestänyt kansanopetuksen ja sosiaalihuollon, kunnes luovutti ne kunnille kuntalain säätämisen jälkeen 1860-luvulla. Olisiko samoin ajatellen niin, että kirkko on historian kuluessa uskonut vihkioikeuden itsensä lisäksi myös käräjälaitokselle?
Jos olisi etukäteen arvattu, että jotkut papit ryhtyvät vihkimisiin, eikä heitä voida siitä estää, niin varmaankin vihkimisestä luopuminen olisi saanut paljon enemmän kannatusta.
Jotenkin syntyy se kuva, että kirkko pyrkii, taas kerran, pääsemään asiasta mahdollisimman helpolla.
Eikä uskalla tehdä isoja ja välttämättömiä päätöksiä. Se vain johtaa siihen, että tilanne menee lopulta tosi kinkkiseksi.
Pekka: Minusta tämän palstan välityksellä syntyi sellainen kuva jo ainakin pari vuotta sitten, että osa papeista alkaa vikiä spn-avioliittoja heti kun se tuli lainvoimaiseksi. Joten yllätystä tässä ei liene. Kauan sitten luin täältä myös sen, ettei näin toimivia pappeja voida juridisesti rangaista, koska he eivät riko Suomen lakia.
Olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että piispat ja kirkolliskokous ovat ummistaneet silmänsä faktoilta ja tilanne on heidän kannaltaan mennyt aika kinkkiseksi.