Jalkapuu on väkevä kuva häpeästä. Kai Sadinmaa hyödynsi täysimääräisesti julkisuuden istuessaan vihkimänsä miesparin välissä Bullan kulmalla, kun hänen asiaansa käsiteltiin Helsingin tuomiokapitulissa.

Sadinmaa ei saanut kuitenkaan sitä iloa, että voisi viedä asiaansa edelleen hallinto-oikeuteen. Tuomiokapitulin hänelle antama moite ei ole kurinpitorangaistus, eikä siten valituskelpoinen. Joka tapauksessa lopputulos näyttää siltä, että kirkko on häpeäpuussa kaiken kansan katseltavana: kirkon järjestyksen vastaiset vihkimiset jatkuvat, eikä niihin ole nykyisessä ilmapiirissä helppo reagoida sanktioilla. Toisaalta vihkimisten sallimiseenkaan ei ole helppoa tietä. Miten asiasta tulisi ajatella?
- - -
Ensinnäkin on nähtävä asian mittakaava. Kirkossa on 4000 pappia ja samaa sukupuolta olevien vihkimisiä tulisi olemaan alle 100 vuodessa. Vertailun vuoksi miehen ja naisen kirkollisia avioliittoon vihkimisiä on vuodessa lähes 12 000. Julkisuus on siten painottunut, ettei heteroparien vihkimisistä puhuta samassa mittakaavassa.

Harva pappi edes pääsisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, vaikka haluaisi. Velvollisuus vihkiä vastentahtoisesti olisi lähinnä teoreettinen mahdollisuus. Vihkitavan ja avioliittokäsityksen muutoksella olisi kuitenkin suuri periaatteelinen merkitys.

Yleensä uudistukset tulevat viiveellä Ruotsista Suomeen. Suomenlahden länsipuolella ryhdyttiin 1994 rukoilemaan samaa sukupuolta olevien parien puolesta. 2009 tuli voimaan laki samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä ja omantunnon vapaus papeille olla vihkimättä. Viime kesänä Ruotsissa on ministeritaholta todettu, ettei kirkossa voi olla pappeja, jotka kieltäytyvät vihkimästä. Siksi suostumus vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tulisi olla ehtona pappisvihkimykselle.

Kirkko vastustaa tätä muutosta, mutta yhteiskunta painaa päälle. Onko siis homoparien vihkimisestä tulossa tunnustuskysymys? Aiemmin pappisvihkimyksen ehtona oli sitoutuminen kirkon tunnustukseen, jatkossa joku muu ehto?
_ _ _
Omantunnon vapaus on vaikea kysymys. Ei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan. Samalla omantunnon tulisi sitoutua kirkon yhteiseen uskoon ja yhteiseen raamatuntulkintaan (vrt. con sciense).

Nyt kuitenkin omantunnon mukaan toimiminen liittyy usein omaan ajatteluun. Tämä on linjassa postmodernin moniarvoisuuden ja eksistentialistisen ajattelun kanssa. Jokainen luo omat arvonsa ja oman totuutensa. Siksi kaikki on mahdollista sille, joka ... vetoaa omaantuntoon. Näin omatunto on astunut uskon tilalle.

Esimerkiksi siviilipalvelus on asevelvollisuuslain mukaan mahdollinen, jos ei omantunnon syistä voi suorittaa asepalvelusta. Nyt kuitenkin 2/3 siviilipalvelusmiehistä on valinnut sen käytännön syistä (dos. Valdemar Kallungin tutkimus 2015).

Entä jos papit alkavat perustella omallatunnolla kirkon järjestyksestä poikkeavia ratkaisuja muissakin
kysymyksissä kuin samaa sukupuolta olevien vihkimisessä? Kastaa lapsi ilman kirkkoon kuuluvia vanhempia, konfirmoida ilman rippikoulua, ottaa kummiksi ilman kirkon jäsenyyttä, jakaa ehtoollista muiden uskontojen jäsenille tai siunata heidät kristillisesti haudan lepoon, piilotella maasta poistettavia? Tämä kaikki tuntuu avaralta ja sallivalta, mutta ei ole yhteisesti päätetyn järjestyksen mukaista.
_ _ _
Professori Eila Helander luovutti piispainkokoukselle sen tilaaman selvityksen Vihkioikeudesta ja samalla vihkikysymyksestä laajemmin. Helander päätyi selvityksen lopuksi esitykseen vihkikysymyksen ratkaisemisesta. Näin hän otti aloitteen käsiinsä.

Olen samaa mieltä Helanderin kanssa, että kirkon on syytä pitää kiinni vihkioikeudesta, samoin siitä, että vihkikysymys olisi saatava ratkaistua. Avioliittokysymykseen kiinni jääminen haittaa kirkkoa sen perustehtävän hoitamisessa, evankeliumin julistamisessa.

Imagohaitta kirkolle pahenee samalla kun yleinen mielipide kääntyy yhä voimakkaammin samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalle. Nuorten suomalaisten parissa (alle 24 vuotiaat) 60% on samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalla. Vanhemmista (yli 64 vuotiaat) 37%. Toisaalta nuorista huomattavasti harvemmat ovat sitoutuneet kirkon uskoon ja elämään kuin iäkkäämmistä suomalaisista.
_ _ _
Helanderin ratkaisuehdotus on käytännöllinen samoin kuin edellä esitetyt perusteet. Hän esittää, että kirkko pysyy nykyisessä käytännössään vihkiä miehen ja naisen avioliittoon, mutta tunnustaa samalla, että on lisäksi teologisesti perusteltu mahdollisuus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Helanderin neljä ratkaisuvaihtoehtoa ovat variaatioita tästä yhdestä perusmallista ja ne eroavat toisistaan siinä, kuinka vahvasti ratkaisumalli on hallinnollisesti dokumentoitu - pelkästään piispainkokouksessa ja pöytäkirjauksena, jolloin ei tarvitse tehdä muutoksia kirkkokäsikirjan vihkikaavaan - vai lopulta kirkolliskokouksessa, jolloin myös käsikirjaan tulisi toinen, vaihtoehtoinen vihkikaava.

Helanderin esityksen vahvuus on sen ratkaisukeskeisyys ja käytännöllisyys. Samalla nämä ovat esityksen heikkouksia. Herää nimittäin kysymys, mikä olisi kirkon avioliittokäsitys, jos nykyisen vihkikäytännön ja siis avioliittokäsityksen rinnalla olisi toinen? Löytyisikö tälle toiselle avioliittokäsitykselle kestävä teologinen perustelu, joka ei törmää ensimmäisen avioliittokäsityksen perusteluun?

Entä johtaisiko kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen välinen hankaus jatkossa vaatimuksiin yhdestä avioliittokäsityksestä, jolloin muodostuu seuraavan kaltainen paine: "kirkko on suvaitsematon niin kauan kuin löytyy yksikin homojen vihkimisestä kieltäytyvä pappi." Ruotsissa alkaa olla tämän kaltainen tilanne.

Pelkkä piispainkokouksen päätös ja ohje asiassa ei riittäisi, kun alusta asti on korostettu, että asia ratkaistaan kirkolliskokouksessa. Siellä taas asia juuttuu helposti määräenemmistösäädöksiin.
- - -
Keskustelun jatkuessa haasteena on koota kirkon laitoja yhteen ja löytää yhteisen uskon yhdistävä voima. Asia ratkeaa aikanaan johonkin suuntaan. Siihen saakka media huolehtii siitä, että kirkko jököttää jalkapuussa: "Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa."