Jos muistuttaa liioittelun vaarasta, sanotaan vastaan: kannatatko vähättelyä. Ja jos muistuttaa vähättelyn vaarasta, huudetaan vastaan: ai sinusta liioittelu on hyvä juttu. Ehkäpä keskustelussa herätysliikkeestä voisi löytää muitakin värisävyjä kuin mustan ja valkoisen. Jos etsii keskustelulle uusia uomia, se ei tarkoita että vaientaisi keskustelua.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei liene enää pitkään aikaan ollut kysymys siitä, ettei epäkohdista saisi ja olisikin jo puhuttu. Siitä kai tässä Vuokko Ilolan blogipalsta on yhtenä esimerkkinä. On myös muita asialle omistettuja nettiryhmiä. Enää ei vain vaieta ja hymistellä, vaan nostetaan kissoja pöydälle. Vastaavaa on käyty muissakin uskonnollisissa liikkeissä ja laajemmin koko aatteellisessa kentässä. Kukaan ei kiistä avoimen keskustelun merkitystä; tästä ei mielestäni tarvitsisi enää piikitellä.

Jossain vaiheessa pitääkin kysyä, mikä on seuraava askel. Miten uskonnollinen liike auttaa itseään tervehtymään?

Kun olen maininnut liikkeessä olevista hyvistä ihmisistä ja hyvistä puolista, en ole tarkoittanut vain pinnallisesti, että on siellä joukossa mukaviakin heppuja. En myöskään ole tarkoittanut kiillotettua ulkokuorta. Olen tarkoittanut positiivisia merkkejä juuri näiden vaikeimpien asioiden suhteen. Hyviä ja pahoja ihmisiä tulee aina olemaan. Hyviä ja pahoja ilmiöitä, rakenteita ja tapauksia tulee aina olemaan. Olennaista on ymmärtääkseni se, kuinka koko yhteisö voi ja tervehtyy. Siihen prosessiin en usko meidän ulkopuolisten paljonkaan voivan vaikuttaa, vaikka tervaisimme ja kierittäisimme höyhenissä kaikki hengellisen väkivallan harjoittajat, suosijat ja mahdollistajat. Muutos lähtee ihmisistä itsestään, tosin sitä pitää joskus vähän potkiskella esiin.

Sen sijaan uskon positiivisen pedagogiikan keinoihin. Vanha mentaliteetti merkitsi virheet paksulla punakynällä ja rankaisi huonoista tavoista. Uusi positiivinen pedagogiikka kannustaa oikeisiin suorituksiin ja satsaa vahvuuksiin. Sen takia tasapainoinen kirjoittelu ja vanhoillislestadiolaisuuden vahvuuksien esiin nostaminen ei merkitse epäkohdista vaikenemista, vaan hyvien käytäntöjen mallintamista. Maailma tarvitsee esikuvia ja niin myös eteenpäin pyrkivä herätysliike. Kun liike on laaja, se tarvitsee niitä erityisen paljon.

Me lestadiolaisuuden ympärillä pörräävä joukko olemme vähän kuin eräs poikalauma, joka kerääntyi pällistelemään ojaan ajanutta autoa. Kukin vuorollaan sanoi, mistä kohdasta auto oli ojaan joutunut ja kuinka törppö kuski sitä oli ajanut. Kukaan ei omistanut ajatusta sille, miten auto pääsee takaisin tielle saati olisi liikauttanut eväänsä sen hyväksi.

Uskonnolliset liikkeet ovat aina alttiita muutokselle, joskus tosin hitaasti, mutta kuitenkin. Se vähä, mitä tutkijana olen niistä oppinut, on sukupolvien merkitys. Liikkeet ovat muuttuneet, kun uudet sukupolvet ovat siirtäneet isänsä ja äitinsä syrjään. Joskus siirretään vahingossa syrjään hyviäkin arvoja, mutta yleensä sukupolvenvaihdos tervehdyttää rakenteita ja tuulettaa ilmapiiriä. Kaikkein pahinta taas on vääränlainen jumiutuminen historiaan, jota esimerkiksi äärioikeistolaiset ja nationalistiset liikkeet tekevät. Kun pitäisi ottaa vastuuta omasta hetkestä ja katsoa tulevaisuuteen, aletaankin käydä sisällissotaa ja talvisotaa ja kylmää sotaa yhä uudelleen. Sama koskee herätysliikkeen traumoja. Ne pitää tunnistaa ja terapoida, mutta niissä märehtimisestä ei pidä tehdä itselleen uutta uskontoa ja elämän korviketta.

Netissä isoilla kirjaimilla kirjoittaminen merkitsee huutamista. Minulle saa toki huutaakin, mutta aivan normaalia viestittelyä on miellyttävämpi lukea.

Puhuessani toistaitoisista reppanoista en tarkoittanut lahjakkuutta elämän eri alueilla, vaan tässä nimenomaisessa asiassa, eli herätysliikkeen ongelmien hoitamisessa. En myöskään tarkoittanut juuri Vuokko Ilolan blogia, vaan lestadiolaiskeskustelua viime vuosien ajalta yleisemmin. Ehkä jopa koko herätyskristillisyyttä koskien kauttaaltaan ja pitkältä ajalta. Vuokko Ilolalla on varmaan asenne kohdallaan, mutta yleisessä keskustelussa meistä ulkopuolisista paistaa usein alentuva asenne. Lestadiolaisuutta koskevana tämä näkyy ainakin puolentoista vuosisadan ajalta, muuta herätyskristillisyyttä koskien vielä paljon kauempaakin.

Blogisti toteaa aivan oikein, etteivät seurakuntakuria (Kristuksen kirkkolaki) toteuta pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset hyvää hyvyyttään. Jonkinlaiseksi pahaksi kuitenkin hyväkin tarkoitus muuttui, kun siitä pääsi syntymään hengellistä väkivaltaa. Varsinaisesti kyse ei kuitenkaan liene sen enempää hyvyydestä kuin pahuudestakaan, vaan ryhmädynamiikasta.

Voimakkaassa yhteisöllisyydessä on kääntöpuolensa. Yhteisö ja jotkut sen jäsenet kaipaavat samanmielisyyttä ja vahvaa tunnetta ryhmään kuulumisesta ja ryhmän säännöistä. Samanmielisyys luo turvallisuuden tunnetta, ja alkaa sementoitua yhteiseksi alakulttuuriksi. Tulee yhteinen kieli ja tavat, ja ryhmä kokee erilaisuuden uhkaksi. Erilaisuutta aletaan pitää syntinä, (jota se voi tietenkin joskus ollakin).

Toiselle ryhmästä muodostuu pakkopaita. Ryhmä ei silloin vahvista, vaan ahdistaa. Yhteisölle se on osaamiskysymys: osaako se tarjota samanaikaisesti toisille jäsenilleen turvallisuutta ja toisille vapautta? Jos se vahvistaa turvallisuutta, alkavat toiset hauta siitä ulos, eikä sellainen ryhmä osaa antaa lisää vapautta, vaan päinvastoin kiristyy entistä ahdistavammaksi.

Silloin huomio kiinnitetään yleensä toisarvoisiin asioihin, kuten ryhmän ulkoisiin tuntomerkkeihin, esimerkiksi tapakulttuuriin. Toisessa äärilaidassa on ahdistava pikkuasioiden kyttääminen ja niistä ripittäminen, toisessa taas täydellinen välinpitämättömyys lähimmäisen elämästä. Herätysliikkeissä olen nähnyt molempia, ja sanoisin että kylmää on kyyti kummassakin päässä.