Hyväksyykö kirkon väki vl-liikkeen hoitokokoukset?

Taas on vl-liikkeessä pidetty hoitokokous eräällä rauhanyhdistyksellä, ihan tällä viikolla. Siellä on muutama ihminen ”köytetty” eli sidottu ”synteihinsä”, kun ”henki ei ole ollut heillä oikea”. Henkiopit eivät siis ole jääneet 70-luvulle.

Joskus kun olen kirjoitellut hoitokokouksista ja muista vastaavista tilanteista, joissa liikkeen omia tai pois lähteviä/lähteneitä jäseniä puhutellaan, yritetään saada samanmieliseksi usein kyseenalaisia keinoja käyttäen, kirkon ihmisiä on tullut puolustelemaan toimintaa. Ihmettelen tätä suuresti. Minusta tämä asia pitäisi nyt viimeistään puhua selväksi kirkon sisällä. Miten kauan se sallii tuollaista toimintaa kristillisen yhteisönsä sisällä? Vai onko se ihan peräti ok alusta loppuun asti? Saako kirkossa toimia niin, kuten vl-liikkeen sisällä toimitaan?

Noh, saadaanahn näistä ainakin aiheita graduihin ja jauhoja myllyihin, mutta turha syyttää mustamaalaamisesta kun itse hankitaan maalit ja pensselit yleiseen jakoon.

 

  1. Hyväksyykö kirkon väki vl-liikkeen hoitokokoukset?

    Eipä niitä varmaan kukaan hyväksy siinä muodossa kuin ne tapahtuivat 1970- luvulla. Kun ei ole tietoa, että mitä ja missä tapahtuun tapahtuun, niin vaikea on ottaa enempi kantaa.
    Tulee mieleen, että onhan vanhillislestadiolaisuudessa puheenjohtaja, jolla on itselläänkin kielteisiä kokemuksia hoitokokouksista. Asiaan voisi saada tolkkua ottamalla yhteyttä Vilho Juntuseen. Vieläkö hän hyväksyy hoitokokouskäytännön? Muuten kannattaa ottaa tämmöisetkin asiat ihan rauhallisesti.

    • Rauhallista ja asiallista kannanottoa Vuokko Ilola taitaa kirkolta perätäkin. Sormien välistä katsominen tuskin rauhoittaa tilannetta.

    • Toivoisin selkokielistä kannanottoa ja tietty tiukkaa vastalausetta henkistä väkivaltaa kohtaan. Kun ei Suomen laki suojele kansalaisiaan henkiseltä väkivallalta uskonnollisissa yhteisöissä, niin toivoisi edes kirkon ottavan kantaa asiaan.

    • Leo Tihinen varmaan luki Kimmo Pikkuahon kirjoituksen eli hoitokokoukset kukoistavat edelleen ja ovat jatkuneet siis kohta 50 vuotta. Kyllä kirkkomme todella on ottanut asian ja näköjään edelleen ottaa ylen rauhallisesti, koska ei niihin ole paneutunut saadakseen ne loppumaan.

      Eli ei itse rakentamaansa raskassoutuista kirkkoamme tässä asiassa sen enempää kuin missään muussakaan ainakaan voi hötkyilystä moittia.

  2. Muun muassa minulla on hallussani tallenne, joka osoittaa, että 1970-luvun hoitokokousmetodeista ei ole liikkeessä luovuttu.

    Tallenteessa ”hoitaja” käyttää mm. seuraavia strategioita ”hoidettavan” mielipiteen muuttamiseksi: väheksyminen, mielipiteen ohittaminen, vaientaminen, pelottelu, vähättely, hengellistäminen, uhkailu sosiaalisella eristämisellä, ”hoidettavan” mielenterveyden kyseenalaistaminen, jne.

    1970-lukuun on eroa vain äänenkäytössä ja siinä, ettei sanoja ”väärä henki” käytetty. Ei muuta.

    Kysessä on keskeinen SRK-vaikuttaja ja tapahtumapaikka on eräs SRK-lestadiolaisuuden sydänalueen rauhanyhdistys. ”Hoitaja” on evankelisluterilaisen kirkon pappi.

    Tämä kaikki ”hoidettavan” ”väärän” mielipiteen vuoksi! 2013 Suomessa ja Suomen kirkon sisällä!

    On ihan turhaa väittää, että 1970-luku olisi ”ohi”. Ei ole.

  3. Kirkolla ei ole käytettävissään sanktioita kokousten estämiseksi. Ainoa mitä voitanee tehdä on kieltää kirkon viranhaltijoiden osallistuminen ko. kokouksiin. Nykylainsäädännöstä puuttuu kokonaan maallikoihin kohdistuva kirkkokuri, mikä tekee kirkosta jokseenkin hampaattoman suhteessa niihin jäseniin, jotka eivät ole sanan voimalla ohjattavissa oikeaan suuntaan. Tästä johtuvat niin vl-liikkeen kuin ”lähetyshiippakunnan”omavaltaisuudet, jatkossa näemme ehkä omavaltaisia otteita myös vastakkaisella suunnalla uuden avioliittolain myötä.

  4. Kuten Vuokko Ilola en minäkään voi käsittää miksi tätä vl-liikkeen toimintaa kirkon sisällä sallitaan. Kysehän on järkyttävästä henkisestä väkivallasta näissä hoitokokouksissa. Jos ei muuhun eväät riitä niin ainakin voisivat piispat ja papit ne kuuluvasti ja julkisesti tuomita. Vaan eipähän tapahdu.

    Jäseniinsä kohdistuvan henkisen väkivallan lisäksi vl-liike aivan yskimättä jakaa tuomioita kadotukseen liikkeeseen kuulumattomille. Siienkään ei kirkkomme puutu. Aivan karmeata.

    • Eikö piispojen ja pappien pitäisi kuuluvasti ja julkisesti tuomita myös koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen ja rautatieasemakiusaaminen. Ja laittaa niiden lopettaminen kirkon vastuulle. Vai onko nämä yhtä paljon kirkonvallassa kuin hoitokokouskiusaaminen?
      Ja pitäisikö kirkossakin kieltää työpaikkakokoukset ja työntekijöiden ja seurakuntalaisten puhuttelut? Jokuhan voi niissäkin pahoittaa mielensä.

    • Kyseessä on kirkon jäsenistä koostuvan liikkeen hengellinen vallankäyttö. Se kuuluu kirkolle eri tavalla kuin mikään mainituista kiusaamisista.

    • Kyllä kirkon kirkon jäsenistä koostuvan työpaikan kiusaaminen kuuluu ihan yhtä paljon kirkolle.

    • Ei samalla lailla, ellei kiusaaminen ole hengellistä, uskon aitoutta ja pelastusta kyseenalaistavaa.

    • Werneri: ”Eikö piispojen ja pappien pitäisi kuuluvasti ja julkisesti tuomita myös koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen ja rautatieasemakiusaaminen.”

      Se, että on olemassa mainitsemaasi kiusaamista ei anna oikeutta hengelliselle väkivallalle. Ja kirkolla on ensisijainen velvollisuus estää se. Siksi toiseksi piispat ja papit monissa seurakunnissa ovat julkisesti tuominneet koulu- ja työpaikkakiusaamisen, mutta hoitokokousten kaltaiseen – enempää kuin minkään muunlaiseen – hengelliseen väkivaltaan en ole havainnut ikinä kirkonmiesten liiemmin puuttuneen.

  5. Tarja Aarniolle.
    Luin Kimmo Pikkuahon kirjoituksen. En kuitenkaan usko, että hoitokokoukset kukoistaisivat edelleen 1970-luvun tyyliin. Nyt kyseessä oleva juttu on käsitykseni mukaan yksittäistapaus, joita varmaan siellä täällä aina tapahtuu.

    Oulun hiippakunnasta on tullut selkeä viesti, etteivät ainakaan kirkon työntekijät, kuten papit voi olla mukana hoitokokouksissa. Tulee mieleen, että onko Kimmo Pikkuahon tallenteessa kyse tapauksesta, josta ”hoitaja”, evankelisluterilaisen kirkon pappi sai kirjallisen varoituksen toimimisesta vastoin pappisviran velvollisuutta sekä papille sopimattomasta käytöksestä?

    En hyväksy hengellistä väkivaltaa missään muodossa, mutta omalta kohdaltani se loppui kun siirryin ”rivistä ns. takavasemmalle”, ennen kuin tilanne kärjistyi ”synteihini sitomiseen”. Tähänkin ratkaisuun sisältyy kipua ja kärsimystä, mutta siitä huolimatta voin sitä suositella.

    • Olet oikeassa Leo Tihinen, hoitokokoukset eivät kukoista 70-luvun tyyliin ja vielä harvinaisempaa on, että niissä syytettäisiin ketään väärästä hengestä. Mutta, 70-luku hoitopippaloineen ja ankarine uskonkäsityisineen on edelleenkin pohja monelle pahuudelle liikkeen sisällä.

      Ensinnäkin se jätti monen sydämeen pelon A) siitä, että milloin tahansa saattaa joutua seurakunnan eteen hoidettavaksi=nöyryytettäväksi ja kyykytettäväksi ja B) siitä, että oma usko voi milloin tahansa mennä vikaan tai jopa hävitä kokonaan, jos ei ole kuuliainen liikkeen kulloinkin vallalla oleville opetuksille ja mahdollisille puhutteluille ja jos ei valvo omaa uskoa kaiken aikaa. Tämän voisi kiteyttää termillä yksimielisyyden trauma. Sinun pitää joka hetki omata uskovaisen ihmisen tunnusmerkit, jotta et joudu hoidattavaksi ja sinun pitää myös vartioida veljeäsi, että myös hänessä näkyvät nämä samaiset tunnusmerkit.

      Liikkeen opetukseen liittyy vahvasti ajatus samanmielisestä seurakunnasta, siitä, että se on yksimielinen opissa, elämässä ja kärsimyksissä. ”Pyhä henki ei opeta uskovaisia eri tavalla asioista.” Usein nämä ”asiat” eivät ole ollenkaan uskon peruskysymyksiä, vaan ihan tavalliset käytännönasiat muuttuvat sopivan tilaisuuden tullen uskonasioiksi. Joskus pohjalla on kateus veljeä tai sisarta kohtaan ja kun saadaan jonkin asian varjolla hänet hoitopiinapenkkiin, niin ollaan tyytyväisiä ja puristetaan kaikki ”omahyväisyys” puristimella irti hänestä, jotta hän on taas tasapäinen laumassa ja siten taivaskelpoinen. Hehe.

      Näitä tämantapaisia ”yksittäistapauksia” plus monia muita variaatioita, on ollut varmasti ihan satamäärin 70-luvun jälkeenkin liikkeessä, osa lievempiä ja osa rankempia ja useita ihan tosi rankkojakin.

      Voisi ehkä sanoa, että lievimmillään tällainen hoitokokous ilmenee jo lähtötilanteessa, ihan ajatuksentasolla, kun itseä ja veljeä pitää alati kontrolloida. Heti kun ajatus alkaa näkyä toimintana, joko ahdistuksena, puheena, kehonkielenä tai esimerkiksi syrjäytymisenä tai syrjäyttämisenä, puhumattakaan pelotteluna, nöyryyttämisenä ja alistamisena, tilanne pahenee ja henkinen/hengellinen väkivalta astuu mukaan kuvioihin.

      Vl-ihminenhän selittää näitä loukkaamisia YLILYÖNTINÄ tai sitten TAITAMATTOMUUTENA. Ja niitähän ei tarvitse pyytää koskaan anteeksi, koska niillä on perimmiltään takana hyvä tarkoitus; saattaa läheinen takaisin taivastielle. Kärjistettynä ”kirveellä taivaaseen” ei ole ajatuksena huono ollenkaan vl-uskovaisen mielestä, vaikka siinä unohtuukin uskon lahjaluontoisuus.

      Esimerkkinä sellainen tilanne, kun eräs nuoripari, joilla oli muutama lapsi, halusi jättää liikkeen ja kun läheiset saivat kuulla siitä, nuorenparin vanhemmista yksi laittoi tekstiviestin: ”inhottavaa kuulla, että olet kuollut”. Tämän jälkeen nuoripari hyljättiin, heitä ei oltu enää tuntevinaan sukujuhlissa, eikä mitään yhteyttä enää pidetty. Tämä on minusta jäänteitä 70-luvun hoitokokouksista ja on olemassaan myös hoitokokous. Ja näitä tällaisia hoitokokouksia, ”TAITAMATTOMUUKSIA”, on liikkeessä vielä paljonkin, koska 70-lukua ei ole liikkeessä kunnolla selvitetty, käsitelty ja purettu. Tietenkään läheskään kaikki liikkeen ihmiset eivät ajattele ja toimi kertomani mukaisesti, todella kurjasti, mutta osa toimii ja siksi liikkeessä pitäisi nämä asiat keskustella.

      Ajatukseni on lähinnä se, että JOIDENKIN liikkeen ihmisten elämän todellisuuksissa 70-luku elää edelleenkin vahvasti mukana ja jälki on myös sen mukaista. Eli jos moni liikkeen vanhempi esimerkiksi suhtautuu rakkaudellisesti lapseensa hänen jättäessä liikkeen, kärjistettynä jossakin toisessa perheessä se saattaa näkyä huoritteluna ja hylkäämisenä. Siksi hyvät ihmiset, puhukaa näistä asioista ry:llä ja keskenänne.

  6. Vuokko Ilola, Kiitos kommentistasi.

    Kaikki mitä siinä kirjoitit on minunkin mielestä totta. Voisin allekirjoittaa sen sellaisenaan. On hyvä että sinulla ja monilla muillakin on rohkeutta ja voimaa tuoda esille lestadiolaisuudessa tapahtuneita/tapahtuvia epäkohtia. Tuskinpa herätysliikkeen johto olisi vieläkään myöntänyt 1970-luvun virheitään, ellei niitä olisi ulkopuolelta tuotu sitkeästi esille.

    Kuten hyvin tiedät, niin mitallilla on myös toinenkin puoli – vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuu myös hyvää ja kaunista. Se lieventää, ainakin allekirjoittaneelta, sitä pahinta ”tuomiohenkeä”. Mikä minä olen tuomitsemaan kenenkään elämäntapaa, jos he itse ovat siihen tyytyväisiä.

    Aikanaan valitsin ”pienemmän riesan tien” kun jätin herätysliikkeen. Silloin ei myötätuntoa eikä tukea mistään saanut ja siksi en asiasta vuosiin myös mitään puhunut. Työelämässäni opin, että organisaatiokulttuuria on vaikea, jopa mahdoton muuttaa. Siksi yksilön on ”nöyrryttävä” tai lähdettävä, jos joutuu ristiriitaan tämän kultturin kanssa. Toteutin tätä ”viisaampi väistyy” ratkaisua ja en ole sitä katunut.

    • Tapahtuu vl-liikkeessä paljon hyvää ja kaunista, mutta siksi se kykeneekin satuttamaan niin kovin silloin kun satuttaa. Näin Aini Linjakummun ajatuksia mukaellen. ”Jotta liike pystyy satuttamaan, siinä on oltava jotain hyvääkin.” Jotenkin noin. Ei kukaan siellä olisi, jos siellä ei olisi mukavakin olla, vaikka
      mukavuudelle onkin paljon reunaehtoja.

      Tuo liikkeestä lähteminen silloin kun se ei enää jostain syystä palvele tai miellytä, on kimurantti juttu. Lähteminen on tehty hirmuisen vaikeaksi ja edelleen eniten niille, joille liike on ollut erityisen läheinen, rakas ja tärkeä. Ensinnäkin moni lähtöä miettivä pelkää satuttavansa lähdöllään läheisiään ja niin siinä tapahtuukin. Kuka nyt sitten haluaa ketään satuttaa? Aika harva. Toinen juttu on sitten ne mahdolliset monet käännytysyritykset, puhuttelut, joissa sitten tapahtuu niitä surullisen kuuluisia ylilyöntjä ja taitamattomuuksia. Vain niiden kohteeksi joutunut tietää, mistä siinä on todellisesti kyse. Kolmanneksi moni lähtevä pelkää läheisten hylkäämistä ja joutumista ihmissuhteissa lähes tyhjän päälle, jos suhteita liikkeen ulkopuolisiin on vähän tai ei jopa ollenkaan.

      Liikkeestä lähteminen on useimmille myös niin kova identiteettikriisi ja tuskallinen kokemus, että siihen tarvitsisi paljon apua ja tukea. Ja se siihenastinen tukiverkko ei voi auttaa siinä tilanteessa, koska se tukee ja auttaa vain takaisin liikkeen pariin. Eli mistä lähtijä saa tukea elämänsä luultavasti isoimpaan kriisiin, kun ystävät ja läheiset eivät voi mitenkään auttaa?

      UUT, eli Uskontojen uhrien tuki ry on hyvä auttamaan ja tukemaan, mutta ainakin vl-ihmisten on vaikea ottaa vastaan apua sellaiselta taholta, kun se on demonisoitu liikkeen sisällä pahimmaksi sarvipääfirmaksi ikinä, vaikka se ei ole edes olemassaan uskonnon vastainen yhdistys.

      Noh, mutta lähde sitten vaan liikkeestä, kun se on tuollaista. Saaroissa vielä murhehehkutellaan sillä, kuinka kamalaa se on kun läheinen ”kieltää uskonsa”. Sitähän sitä pelkäsi itsekin aikoinaan oman uskomassa pysymisensä lisäksi. Eli liikkeen ihmiset oikein lietsotaan murehtimaan ”epäuskoisten” läheistensä puolesta, kun enempikin pitäisi kehottaa olemaan murehtimatta liikaa ja kovin paljoa.

  7. Jonkun asian määritteleminen ”yksittäiseksi tapaukseksi” tarkoittaa usein sitä, että ”tämä asia ei kuulu meille, me emme halua puuttua siihen emmekä ottaa siitä mitään vastuuta”. Tälläistä suhtautumista hoitokokouksiin on kirkossa paljon. Eli eettistä välinpitämättömyyttä. Katsotaan vierestä kun ihmisiä kiusataan hengellisesti.

    Muistan aina Mikael Pentikäisen sanat: ”vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvien ihmisten suurimpia pelkoja on joutua sielunhoidollisen huomion kohteeksi”. Kirkossa voitaisiin tehdä paljonkin näiden pelkojen liennyttämiseksi, jos haluttaisiin. Mutta kun nämä pelot nähdään nekin ilmeisesti vain ”yksittäistapauksina”, samoin kuin nämä sielunhoidolliset sessiotkin

  8. Vuokko Ilolalle.
    Tiedän hyvin nuo herätysliikkeestä lähtemisen ongelmat. Aikanaan monelle läheiselleni ja tutulle eropäätökseni oli ikävä yllätys. Muistan monet miettivät, surulliset ilmeet ja käännytyspuheet. Lähteminen ei ole helppo ratkaisu.

    Siinä sitä on pohtimista, että mikä on oikea ratkaisu kun asiat herätysliikkeen kanssa menevät solmuun. Vuokon kommentissa tuli esille ongelman monimutkaisuus.

    Minun käsitys on edelleen, että vanhoillislestadiolainen herätysliikekin on organisaatio, jossa vallalla oleva kulttuuri ei jousta yhdenkään yksilön kohdalla. Tätä tukee myös liikkeen seurakuntaoppi – tärkeintä on kuuliaisuus ”Saara-äidin” neuvoille.
    Jos ei kykene näitä neuvoja noudattamaan, on parempi lähteä. Tamä on minun neuvo.

    • Hei Leo,

      liikkeestä pois lähteminen voi olla usein hyvä ratkaisu. Mutta mielestäni olisi hyvä kantaa vastuuta myös niistä ihmisistä jotka jäävät liikkeeseen, ja niistä pienistä ihmisistä jotka eivät käytännössä (alaikäisyydestään yms. johtuen) tällaista ratkaisua tehdä. Heidän mahdollisuuttaan tarkastella liikettään myös muista näkökulmista kuin vain ”Saara-äidin neuvoista” käsin, edesauttaisi se, että vl-liikkeeseen kuuluvat ja siihen kuuluneet, tulisivat julkisuuteen ja nostaisivat esiin myös niitä ongelmallisia puolia. Muuten ne, jotka kärsivät näistä ongelmallisista puolista, voivat jäädä hyvin yksin ajatuksineen ja ongelmineen ja pitää niitä vain omina subjektiivisina ongelminaan, ja kenties osoituksena uskonsa puutteesta jne.

  9. Hei Sari ja kiitos kommentistasi.

    Ajatuksesi vastuunkantamisesta on kannatettava. Totuus on kuitenkin se, että mitä lestadiolaisuuden sisällä tapahtuu, niin siihen me ulkopuoliset emme voi vaikuttaa. Tiedän myös sen, että monesti ”vastuunkanto” lestadiolaisuuden ongelmista on vain kovaa kritiikkiä liikettä kohtaan.

    Blogin otsikkoon, ”Hyväksyykö kirkon väki vl-liikkeen hoitokokoukset?”, olen vastannut, että en hyväksy hengellistä väkivaltaa missään muodossa. Hengellinen väkivalta on myös vaikeasti määriteltävissä käytännössä. Itse koen sitä kokeneeni aikana, jolloin koko käsitettä ei lieneen ollut olemassakaan. Aikuinen terve ihminen voi katkaista hengellisen väkivallan esim. lähtemällä yhteisöstä, jossa sitä harjoitetaan. En tiedä onko siihen muuta ratkaisua.

    Jos hengellisessä yhteisössä kohdellaan lapsia, vanhuksia tai muita epäoikeudenmukaisesti ja heihin kohdistetaan hengellistä väkivaltaa, niin siihen emme myöskään voi vaikuttaa. Se on ainoastaan yhteiskunnan tai kirkon asia.

    • Mielestäni myös ulkopuolisten olisi tärkeää kantaa vastuuta uskonnollisten, ideologisten ja maailmankatsomuksellisten yhteisöjen sisäisistä eettisistä ongelmista, ja herättää keskustelua, jota on usein mahdotonta tai vaikeaa käydä yhteisön sisällä. Ulkopuoliset voivat näin myös tarjota kriittisen arvioinnin ja ajattelun välineitä yhteisön sisällä oleville ihmisille, joka on mahdollista etenkin nykyaikana, jolloin myös vl-liikkeen jäsenet lukevat internetin keskusteluita. Muuten saattaa käydä niin, että yhteisön heikot jätetään vahvimpien/johtajien armoille.

      Kristityt eivät mielestäni saisi käytännössä soveltaa ”vahvimpien oikeus”-etiikkaa, etenkin kun he juhlapuheissaan kuitenkin kertovat pyrkivänsä pitämään huolta ” heikoimmista”.

      Usein myös unohtuu, että vl-liikkeen jäsenet ovat ev.lut.kirkon jäseniä, ja osa samaa yhteisöä kuin me muutkin kirkon jäsenet. He eivät ole ”ulkopuolisia”.

  10. Ottamatta varsinaisesti kantaa puoleen tai toiseen, niin saattaisi olla hyvä muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on varsin pitkälle edelleen ruohonjuuritason maallikkoliike – kansanliike sanan varsinaisessa merkityksessä. Toimivia rauhanyhdistyksiä on vajaat 200. Kuten jokainen ymmärtää, niin SRK:n on niitä täysin mahdoton kaikkia sekä kaikkea ”valvoa/kontrolloida.” Rauhanyhdistykset ovat hyvin itsenäisiä/-päisiä.

    Reiluinta/rehellisintä Vuokon olisi nimetä ry eikä epämääräisesti vihjailla.

    • Kokoontuvat kuitenkin kesäisin tuhatpäisenä joukkona, jolloin olisi oiva tilaisuus ohjeistaa koko itsepäistä porukkaa.

    • Martti Pentti :”Kokoontuvat kuitenkin kesäisin tuhatpäisenä joukkona, jolloin olisi oiva tilaisuus ohjeistaa koko itsepäistä porukkaa.”

      Ajatella – ihanko samalla tavalla kuin me puolueisiin sitoutumattomat voimme ohjeistaa puoluekokouksia?

    • Tuhatpäisen kansanjoukon ohjeistaminen ei vastaa minun mielikuvaani suvaitsevaisesta kulttuurikörttiläisyydestä. Ajattelin lähinnä keskusliiton johdon mahdollisuuksia pitää itsenäiset rauhanyhdistykset ruodussa.

    • Kari-Matilta:

      ”Reiluinta/rehellisintä Vuokon olisi nimetä ry eikä epämääräisesti vihjailla.”

      Ei minusta asiassa ole oleellista se, millä paikkakunnalla hoitokokous on tapahtunut. Kyllä SRK:lla se tiedetään, sen tiedän. Ei ole minun rohkeudesta tai reiluudesta paikkakunnan paljastaminen kiinni, ajattelin vaan jättää sen pois, kun sillä ei ole merkitystä.

    • Vanhoillislestadiolaisuus ei ole -tietyistä hm..mielleyhtymistä huolimatta – monoliitti. Eri rauhanyhdistykset reagoivat erilaisiin ilmiöihin jossain määrin eri tavoin. Ja jossain on saattanut jäädä sellainen 70-luku-moodi päälle.

    • Kari-Matilta:

      ”Vanhoillislestadiolaisuus ei ole -tietyistä hm..mielleyhtymistä huolimatta – monoliitti. Eri rauhanyhdistykset reagoivat erilaisiin ilmiöihin jossain määrin eri tavoin. Ja jossain on saattanut jäädä sellainen 70-luku-moodi päälle.”

      Just näin, samasta asiasta kirjoitin tuolla jo aiemmin, lueppa. Koska ihmiset ovat erilaisia joka paikassa, kuten vl-liikkeessäkin, kaikki säännöt ja opit toteutuvat perheissä eri tavoin, puhumattakaan siitä, että jos joku oppi tai käytäntö hyljätään tai hiljaisesti siitä luovutaan, niin kaikki eivät niin tee. Kuten on käynyt henkiopin kanssa, eihän äitinikään siitä luopunut, eikä hänen ystäväpiirinsä. Kuuntelin hänen viimeisinä elinvuosinaan käydessäni hänen luonaan, kuinka hän ystäviensä kanssa muiteli 70-lukua ”sekin oli niin paksussa kososlaisessa hengessä, eikä millään ymmärtänyt, miten viassa oli”. Sanoin hänelle sen olevan harhaoppia ja liikkeen johonkin olevan sitä mieltä, niin hän tarkisti joltain puhujalta, että ei se mitään harhaoppia ollut. Äitini tietämättömyys uudesta linjasta johtui varmaan siitä, että sitä ei oltu kyllin selvästi tuotu esille seuroissa ja muissa kanssapuheissa. En muista nyt miten selkokielisesti Päivämies asian ilmaisi, mutta epäilen että ei kovin hyvin ainakaan, koska henkioppi vieläkin elää hoitokokouksissa.

      Eli tuo mitä sanoit, on just tärkeä asia: vl-usko eletään todeksi hyvin monella eri tavalla eri perheissä ja eri rauhanyhdistyksillä ja siksi sitä avointa keskustelua tästä asiasta täytyisikin heidän käydä. Mutta voihan se olla niinkin, että keskustelua käydään, mutta jotkut pitäytyvät vain vanhoissa opeissa ja käytänteissä siitäkin huolimatta.

      Yksi pahimpia esimerkkejä liikkeen oppien eri käytännöistä on suhtautuminen ”uskonsa kieltäjiin” tai muuten tottelemattomiin lapsiin. Aikana, jolloin vl-liikkeessäkin ajateltiin, että ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”, joissakin perheissä lapsia suorastaan pahoinpideltiin kun eivät esimerkiksi lähteneet seuroihin ja heitä sai myös huoritella ja pelotella helvetillä oikein vihan vimmassa. Tällaisia tarinoita on. Omassa lapsuudenkodissani – piiskaa joo muutaman kerran sain, mutta aiheesta – ei tämmöinen malli olisi tullut kuuloonkaan. Enkä usko, että kovin monessa muussakaan vl-kodissa. Mutta esimerkiksi jos vanhemmilla on ollut mielenterveydellisiä ongelmia, he ovat olleet tosi tiukilla lapsikatraan kanssa kun eivät ole kyenneet edes itsestä huolehtimaan, niin heidän keinonsa selvitä arjesta ovat olleet tosi hurjia.

      Ja tämä on koko villakoiran ydin näissä keskusteluissa: minkälaisia todellisuuksia eri perheissä on eri oppien seuraamuksina? Jos lapsirakas henkisesti ja fyysisesti vahva pariskunta selviää hymyssä suin vuosikymmenien suurperheen luotsaamisesta, asia on tosi hyvä, mutta mitä sama asia merkitsee perheessä, jossa ei ole lapsirakkaat ja vahvat vanhemmat? Tämä, tämä, tämä on just se juttu! Kaikki eivät ole vahvoja ja kaikki eivät uskalla eivätkä osaa soveltaa oppeja itselle sopiviksi ja sitten on vielä niitä, jotka omantunnon herkkyykissään vievät opit vielä tiukemmiksi kuin mitä ne ovat, ihan vain varmistaakseen taivaspaikkansa. Ja siinä hommassa lähimmäisen huono kohtelu on se pieni paha.

      Vastuullisuutta ja keskustelua, sitä liike tarvitsee.

    • En missään tapauksessa kiellä, etteikö vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyisi tälläkin hetkellä ihan aitoa henkistä, ja myös jossain määrin hengellistä, väkivaltaa. Ja olen melko varma, että Vuokko puhuu blogissaan täyttä asiaa.

      Ongelma on tietysti se, että evankelilais-luterilaisen kirkon virallinen hengellisen väkivallan määritelmä – puhumattakaan hengellisellä väkivallalla bisnestä tekevistä ”tieto”kirjailijoista – on kuin kirkollisten liberaalien niksikirjasta: sen mukaan oikeastaan koko klassinen kristinusko on ”hengellistä väkivaltaa.”

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.