Olen taas kerran plarannut kirkon toimintasuunitelmia ja strategioita viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta. Olen tehnyt sitä yrittäessäni ymmärtää niiden merkitystä. Uskon että ne saivat vuosituhannen alussa aikaan monissa seurakunnissa parempaa strategista suunnittelua. Siitä huolimatta tulee mieleen ajatus, että kirkon elämä ja toiminta on lohkutunut useisiin kupliin, jotka eivät kosketa toisiaan. Yksi on keskushallinnon elämä ja työ kolmiossa kirkkohallitus, piispainkokous ja kirkolliskokous. Toinen on seurakuntien elämä ja toiminta siellä jossain, selviytymistä budjettivuodesta toiseen niukkenevien verotulojen varassa – tai myös oman toiminnan trimmaamista ilman taloushuolia. Kolmas kupla on se mitä tämä blogifoorumi hyvin ilmentää; mielenkiintoisia ja tärkeitä ilmiöitä, asioita ja kiistakysymyksiä joista aktiiviset keskustelijat eivät väsy puhumaan, aivan kuin Paavalin aikaiset ateenalaiset Areiopagilla. Ei voi moittia kun olen itsekin mukana. Se voi olla samaa kuplaa niiden muutamien kirkon kohtalonkysymysten kanssa, jotka pinnan alla muhivat ja välillä kuplivat esille printtimediaankin; mitä kuuluu ja mitä tapahtuu kirkon avioliittoasiassa? Milloin SE tapahtuu – kirkon lopullinen jakaantuminen tai ei-jakaantuminen? Vai onko tämä oma iso kuplansa, joka odottaa puhkeamista tai tyhjenemistä, ja kaikki muu pääsee vasta sen jälkeen liikkeelle – tai ei pääse sittenkään?

Oikeasti ajatellen olen mielestäni löytänyt muutamia selityksiä sille miksi kirkon ns. strategiatyöskentely tuntuu polkevan paikallaan. Yksi silmiinpistävä asia on, että ne ovat keskenään yllättävän erilaisia. Vaikka jatkuvuutta haetaan ja edellistä strategiaa mainitaan, näyttää siltä että kukin mietintö on vähän kuin kirjoittajan/-ien näköinen ja että se liittyy kulloiseenkin meneillään olevaan tilanteeseen. Tämä on luonnollista, enkä tiedä onko asialla mitään tekemistä sen vaikutelman syntymisessä, että työskentely vaikuttaa jossakin määrin todellisuudesta (tarkoitan seurakuntatodellisuudesta) irtautuneelta.

Ensimmäinen strategia, Läsnäolon kirkko, valmistui 2002 ja se ilmaisee kirkon mission, vision ja strategian vuoteen 2010. Hanke toteutui kansliapäällikko Risto Junttilan aikana, ja muistan miten koko ajatukseen kirkon strategiasta suhtauduttiin epäillen. Ei kai kirkkohallituksessa voida määritellä strategiaa koko kirkolle, siis seurakuntiin asti? Siksi mietinnön kansitekstiin tuli lisäys ”Kirkon keskusrahaston rahoittaman toiminnan painopisteet”. Tämä on hyvä esimerkki tietystä epävarmuudesta ja arkuudesta, joka on leimannut työskentelyä jatkossakin. Tietty ansio tällä on siinä että se oli ensimmäinen laatuaan ja jatkoi sitä kirkon toiminnan kokonaisuunnittelua, joka oli näkynyt Kirkko 2000 prosessissa (jota on vieläkin vähän ikävä).

Lievä epävarmuus näkyy myös toisessa, vuoteen 2015 yltävässä strategiassa Meidän kirkko, osallisuuden yhteisö. Toisaalta se on tähänastisista laajin (46 sivua) ja sisältää luvussa Kirkko muuttuvassa toimintaympäristössä 34 sivun verran hyödyllistä taustatietoa. Toisaalta se varsinaisessa strategia-osassa eli toimenpiteinä asetetun vision (tavoitetilan) saavuttamiseksi vaatimattomasti piirtää vain toiminnan keskeiset suuntaviivat vuoteen 2015. Ymmärrettävänä syynä sanotaan, että ”toiminnan suuntaviivat on konkretisoitava toiminnallisiksi tavoitteiksi kirkon eri tasoilla: seurakunnissa, hiippakunnissa, kirkon keskushallinnon yksiköissä ja kirkollisissa järjestöissä”. Samassa yhteydessä kirkkohallitus julkaisi perusteellisen suunnitteluoppaan seurakuntien käyttöön, josta uskon olleen paljon hyötyä.

Kolmas strategia Kohtaamisen kirkko ulottui vuoteen 2020, ja se jatkoi strategioiden paradoksaalista perinettä siinä että se ei ollut kirkollinen kokonaisstrategia vaan toiminallinen suunta, varsinaiset strategiat laaditaan seurakunnissa. Kansliapäällikkönä oli Jukka Keskitalo, jonka kädenjälki näkyy ainakin yhdessä Lesslie Newbigin ajatuksessa: ”evankeliumi on julkinen totuus, ei erillisen uskonnollisen elämänalueen totuus.” (Newbigin on Keskitalon vätöskirjan aihe). Se on mielestäni toistaiseksi paras strategiamietintö pääasiassa siitä syystä että siinä pyritään kaikkein johdonmukaisimmin palvelemaan seurakuntia. Eri lukujen jälkeen on hyvä joukko keskusteluvirikkeitä ja kysymyksiä seurakuntien käyttöön. Jäsenyyden merkitys nousee jo hyvin esille: ”Kirkon tehtävä on jokaisen kirkon jäsenen tehtävä. Sakramenttien jakaminen ja päävastuu saarnaamisesta kuuluvat virkaan vihittyjen pappien tehtäviin. Kaikki muu on pohjimmiltaan yhteistä työtä, vaikka kirkko on vuosisatojen aikana organisoitunut niin, että palkattujen työntekijöiden asema on korostunut.” Mietintö osaa huolehtia siitäkin, ”ettei vapaaehtoistoimintaa lähestytä vähenevien henkilöstöresurssien aiheuttaman työvoimapulan paikkaajana. Jäsenten osallisuus kuuluu seurakunnan olemukseen aina ja kaikkialla.

Tietyn epävarmuuden tai arkuuden lisäksi yksi näiden mietintöjen vaikutusta heikentävä piirre on etäännyttävä kaunopuheisuus, jonka luulen vieraannuttavan keskivertoseurakuntalaista lukijaa, jollaisia varsinkin Kohtaamisen kirkko toivoo lukijoikseen: ”Kristittyjen vastuu ja palvelu nousevat siitä mysteeristä, jota sana ja sakramentit välittävät. Kirkko on haastettu löytämään yhä uudelleen yhteys arkisesta todellisuudesta sanaan ja sakramentteihin ja päinvastoin... Kirkko on kutsuttu yhteiseen rukoukseen ja huutamaan avuksi Pyhää Henkeä.” Vaikuttaa vähän mysteeriseltä, pitää varmaan huutaa apua. Jostakin kumman syystä erityisesti juuri hengellisten asioiden ilmaisemisessa korkeasti oppineilla teologeilla tuntuu tulevan vaikeuksia päästä selkokieliseen ilmaisuun.

Neljäs strategia onkin sitten viime syksynä julkaistu Ovet auki, kirkon strategia vuoteen 2026, kansliapällikkönä nyt Pekka Huokuna. Siitä tässä yhteydessä ei enempää, koska julkaisin siitä hiljattain oman blogin https://www.kotimaa.fi/blogit/ovat-auki-ainakin-raollaan/. Sen sijaan kun nyt katson blogille antamaani otsikkoa huomaan, että tästä tulee liian pitkä. Siksi lisään otsikkoon yhden sanan, ja muuten lopetan tähän. Herrojen haaveet (vai oliko se huavveet) ovat niitä visioita, joista jatkan lähitylevaisuudessa. Siitäkin huolimatta että niitä on usein väheksytty ja vähän ivattu tarpeettomana hienosteluna. Näky on tärkeä asia.