VALOVERHO

On satanut lunta pari päivää. Lumisade on kuin valoverho ikkunan takana, maiseman himmentäjä. Nyt sade on lakannut, on tullut tuuli, joka leikki puhtaalla lumella, pyryttää lunta kaikkialle. Mäntyjen ja kuusien oksat ovat joutuneet nöyrtymään, ne osoittavat maata kohti. Tykkylunta, myös etelässä.

Pakastaa. Tuuli nousee ja tuulen mukana leijailee lunta ja harmaita pihalintuja, valkoista maisemaa vastaan erottuvia. Pian naapuritalon ikkunaan syttyy valo. Lyhyen päivän valo muuttuu siniseksi hetkeksi ja tummuu kokonaan.

1950-luvun kodinsisustukseen kuuluivat valoverhot. Harsoa ja verkkoa, joskus pitsiäkin estämässä uteliaita katseita ja auringonvaloa. Ei saanut näkyä naapuriin, mööpelit olisivat voineet haalistua. Ja tiesmitä. Opin inhoamaan valoverhoja, minulla niitä ei koskaan ole ollut. Ompelin vanhan kodin nurkista löytyneistä valoverhoista pyykinpesupusseja. Siitässaitte, mokomat himmentimet! Jotain hyötyä vihdoin teistäkin!

Valon pitää tulla ikkunoista ja maiseman pitää olla mukana elämässä, puiden ja pensaiden. Valon kaikki sävyt pitää saada nähdä. Elämää ei saa himmentää, sen pitää olla. Kaihtimet vedetään alas vasta, kun pimeä on peruuttamattomasti täällä, aamulla ne saa taas avata.

 

Kohta on koronan vuosipäivä. Toivottavasti pandemia hiipuu ja muuttuu tavalliseksi flunssaksi, toivottavasti elämä palaa uomiinsa. Kaikkialla maailmassa. Täällä ja siellä, missä olisi mukava käydä ja olla hetken aikaa.

Korona on ollut kuin valoverho elämän ja elämisen välissä. Estänyt säteiden pääsyn elämään ja himmentänyt kaiken. Koronan himmeää taustaa vastaan erottuvat sielun riippuvuudet, selvemmin kuin muuten. Toistaiseksi olen pysynyt terveenä ja taudittomana, omasta mielestäni ainakin. Ei minua ole testattukaan. Saa kai silti ruikuttaa?

 

Kuulostan kiiltävältä ja teennäiseltä naistenlehdeltä, jos sanon olevani jouluihminen. Kaikki jonkunsortin julkkikset ovat nykyään sen ja tämän ihmisiä, intohimoisia sinnesuntänne. Harrastajia ja rakastajia, mitä niitä onkaan. Mutta on minullakin riippuvuuteni.

Riippuvuuteni jouluvärssyihin koki ensimmäisen kolauksen. Joka vuosi olen riimitellyt monta pientä joulurunoa, jakanut myyjäisissä pikkukorteille tulostettuja rimpsuja ja rämpsyjä ihmisille, printannut niitä oikeisiin joulukortteihin, toivotellut joulua ja ajatellut, että jos ei muuta tule, niin hullun maine nyt vähintään.  Nyt myyjäiset peruttiin – me kaikki, jotka Joulutorin pöytien ääreen kokoonnumme, kuulemma me olemme riskiryhmää.  Ei tullut jakelua, ei runosuonta. Ei runottanut kirjoituspöydän ääressä. Teksti ei halunnut tulla.

Riippuvuuteni voidelluista vuoista ja juureksista koki kolauksen. Joka vuosi olen leiponut, laittanut – ainakin jotain. Ruokavieraiden määrän vähetessä yhä vähemmän, mutta aina sentään jotain. Yhteen perunalaatikkoon se tänä vuonna kipertyi, kaikki muu joulupöydän anti tuli tutulta leipojalta ja einestehtaan sammioista. Hyvää ruokaa ja varmasti huolella tehtyä, mutta joulunaluspäivien kuuma ja intensiivinen valmisteluvaihe jäi pois – huomasin kaipaavani sitä tunnetta. Tiedättehän, kun hikisenä lappoo laatikkoseosta kattilasta vuokiin ja uuniin, nuuhkii kypsyvien juuresmössöjen tuoksuja ja lopuksi, iltamyöhällä, nostaa tuotoksensa uunista ja tuntee itsensä voittajaksi ja ainakin joulun verran kelpo perheenemännäksi. Meillä on kuuma keittiö, jossa tuoksuu ikiaikainen perinneruoka! Jess! Minä tein sen taas, sittenkin, vielä kerran!

Pieni paluu vanhaan hyvään tapahtui, kun paistettiin oikea kinkku, viipaloitiin kinkkua aterialle, iltapalalle, taas aterialle ja lopulta hernekeittopataan luiden seuraksi.  Hetken verran perinnetuoksua koko kodissa, ei siihen edes hennompi liesituuletin pysty.

 

Riippuvuuteni joululauluihin koki kolauksen. Ei niin, että niitä ei olisi kuullut, joululaulujäljitelmät ja niiden mukaelmat ja muut epäsoinnut soivat kaikkialla ja ostoksille olisi kai pitänyt lähteä kuulonsuojaimet korvilla – maskin lisäksi. Voi mummo, kun me olemme täällä ja sinä lumikinosten takana siellä jumissa ja voi kuinka me niin kaipaamme ja toivomme ja sitten joulupukki suukon sai ja voi voi. Sävelten muotoon puettua halpaa glitteriä, kun kaipasin lapsuuden joulukuusen himmeää lamettaa.

Mutta päästä laulamaan kirkkoon, urkujen säestyksellä, kanttorin johdolla ja kynttilöiden lepattaessa, päästä laulamaan itse, omalla vitosen taidolla kaikkien muiden kanssa. Yhteinen yhteisyys ja yhdessäolo. Kirkon tunnelma, kostean villalapasen tuoksu, tutut sanat, joiden kuuleminen ja kertaaminen ei kertaakaan nolota tai raivostuta.

Valkoinen joulu ei ole itseisarvo, mutta silti lumi on lähes välttämätön joulun elementti, jota toivoo ja odottaa. Visuaalinen elämys, kuultavan kaunis, puhdas tunne koko maisemassa. Pakkaslumen laulu askelten alla, kun kuljetaan joulukirkkoon, viedään kynttilä kirkkomaalle, tupsutetaan lunta puiden oksilta. Olisi se kirkonmeno mustan maan aikanakin kelvannut, olisi se edes saanut olla. Eikö edes sitä olisi voinut järjestää?

Jatkuuko korona? Älkää minulta kysykö. Jatkuvatko riippuvuudet? Riippuvuus talvesta, lumesta, hitaasta tuhertamisesta hiihtoladulla – nyt on ainakin lunta.

Riippuvuus keväästä, valoisien iltojen ilo? Koronaa oli helpompi kestää ja myötäelää, kun vastassa oli kevät ja kesä. Kevyempi elämä, lisää iloa ja tapaamisia.

 

Kohta jaksaa taas kirjoittaa ja sanoittaa ajatuksia.

Että tietäisi olevansa ja että joku joskus jopa lukisi.

Valoverho siirtyy syrjään.

 

 

Kirjoittaja

Liisa Laurila
Liisa Laurila

Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit