Luin tänä aamuna Leif Nummelan pääkirjoituksen Uusi Tien verkkolehdestä https://uusitie.com/antakaa-perinteisille-heratyskristityille-tilaa-kirkossa/
Teen sieltä muutamia nostaja ja kommentoin niihin omien havaintojen ja lukemani pohjalta. Heti alussa kiinnitän huomiota sanaan herätyskristitty. Se on varmaan tietoisesti valittu konservatiivi sanan sijaa, joka tässä yhteydessä tuntuu olevan lähes kirosanan kaltainen monille. Herätyskristitty toki on kattavampi ja sen alle mahtuu jo laajempi joukko, joka tosin ajattelee virkakysymyksestä eri tavalla. No se on sivuhuomio ehkä takerru tähän enempää.
Intro: Kansainvälinen tilanne virkakysymyksessä
- Enemmistö kristillisen kirkon papeista on miehiä, kun lasketaan katoliset, ortodoksit, vapaat suunnat, baptistit, luterilaiset, reformoidut, metodistit, anglikaanit etc.
- Nummelan mukaan Suomessa perinteisellä virkakannalla olevia kohdellaan jäätävästi.
A. Perinteisen virkakannan edustajien huono kohtelu
- Esimerkkejä huonosta kohtelusta:
- 1. Ensin perinteisellä virkakannalla olevilta otettiin pois mahdollisuus saada pappisvihkimys.
- Kommentti: Tässä viitataan Heikan työryhmän mietintöön, jonka seuraksena perinteinen virkakannan edustajien pappisvihkimyksen saaminen vaikeutui merkittävästi.
- 2.Sitten osa jo kirkossa vihityistä papeista potkittiin ulos viroistaan.
- Kommentti: Tämä tapaus lienee yksi tunnetuimmista. https://yle.fi/uutiset/3-5935544 Rankisen tapaus osoittaa, että oikeus asettui myös uudessa tilanteessa sen kannalle, että miespappi ei voi kieltäytyä työtehtävään kuuluvasta ehtoollisen jaosta naispapin kanssa. Kuten tiedämme, niin perinteisen virkakannan edustajilla on vielä työpaikkoja kirkon herätysliikkeissä ja järjestöissä. Pysyykö tilanne ennallaan vielä 2020-luvulla?
- 3. Sen jälkeen alettiin siellä täällä ottaa pois tietyille naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen kriittisesti suhtautuville järjestöille osoitettuja seurakuntien määrärahoja.
- Kommentti: No tässä Sley, Kylväjä, Kansanlähetys kärsivät Suomen Lähetysseuran ja Kirkon ulkomaanavun kustannuksella. Henkilökohtaisesti tätä on vaikeinta ymmärtää. Monilla lähetyskentillä eletään niin erilaisessa todellisuudeessa ja ei siellä virkakysymyksen ole ensisijaisia lainkaan. Tässä sahataan helposti omaa jalkaa ja Kristuksen maailmanlaajuinen ruumis kärsii sisäisestä kirkkopolitiikasta. Ymmärrän sen, että perinteisellä virkakannalla olevien kotimaan toimintojen rahoihin kosketaan, mutta miksi niiden heikompien ja vähäosaisten pitää kärsiä Afrikassa ja Aasiassa, joilla ei ole osaa eikä arpaa näihin kysymyksiin. Rahojen eväämistä on perusteltu sillä, että halutaan viedä länsimaisia arvoja kuten tasa-arvo myös kohdemaihin.
-
4. Sitten arkkipiispa kielsi Turussa Maata näkyvissä -festareilla ehtoollisen viettämisen ilman naispappeja
-
Kommentti: Tämä oli kova paikka eikä pelkästään Sley:lle. Arkkipiispan päätös sai toki kiitosta ja se oli suoraselkäinen sekä nykyisten kirkon pelisääntöjen mukainen. Silti eniten tässsä kärsivät ne nuoret, joilta vietiin mahdollisuus siihen ainutlaatuiseen mahdollisuuteen päästä ehtoollisellle. Moni festari-nuorista ei välttämättä käy edes kerran vuodessa ehtoollisella… Voi olla, että ehtoollinen ei enää palaa sinne, mutta aika näyttää. No Sley veti ässän hihasta ja alkoi mainostaa pitävänsä Suomen suurimman nuortenillan. Kuitenkin onhan se eriasia kuin Herran ehtoollinen.
-
5.Sitten helsinkiläisessä Paavalin kirkossa kiellettiin naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen torjuvasti – juuri Paavalin opetusten tähden – suhtautuvien järjestöjen materiaalin jakaminen.
Kommentti: Jokainen seurakunta saa toki päättää millaista materiaalia pitää esillä. Olisiko silti reilua antaa kaikkien kukkien kukkia. Kun vierekkäin on kirkon konservatiivisen herätysliikkeen mainos ja sateenkaarimessun mainos se kuvastaa vallitsevaa tilannetta todella hyvin. Olemme jakautuneet pienempiin porukoihin kirkon sisällä.
B. Klassisen virkakannan edustajat ovat muinaisjäänne
Nummela: ”joillekin kirkossa jo pelkkä klassisella virkakannalla olevien, ja sen mukaisesti toimivien, olemassaolo on sietämätön ajatus. Täytyy ihmetellä konservatiivisten kristittyjen kärsivällisyyttä tässä tilanteessa.
Kun kirkolliskokous hiljattain päätti, ettei kirkko laajenna avioliittokäsitystään koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja, ”sateenkaaripapit” päättivät olla välittämättä päätöksestä ja jatkoivat näiden parien vihkimistä.
Sateenkaaririntamaan kuuluva teologian tohtori Vesa Hirvonen toteaa Kotimaa24:n blogissa (23.1.): ”Minusta näyttää siltä, että tilanne kärjistyy, jos seurakuntalainen tai ryhmä tuntee joutuvansa ratkaisevalla tavalla osalliseksi itselleen mahdottomasta asiasta. – – Yhteisen kirkkoon kuuluminen on vaikeaa tai mahdotonta niille, joiden mielestä ei voi kuulua kirkkoon, jossa edes periaatetasolla sallitaan itselle mahdoton asia. Jos riittää, että itse ei asiaa tarvitse hyväksyä tai sen voi käytännössä väistää, voi kuulua yhteiseen kirkkoon.”
Suurin piirtein näin se on. Ihmisten pakottaminen toimimaan omaa vakaumustaan vastaan toimii harvoin.
Kommentti: Nummela sanoittaa huolensa paperille. Pakottamistakin on jo ehdotettu ja jokainen voi tietenkin miettiä siinä kohtaa, miten itse Jeesus toimisi. Vastakkain ovat erilaisen vakaumukset joiden yhteensovittaminen tuntuu todella haastavalta. Nummela itse puhui sateenkaariparien vihkimisestä syntinä ja monet papeista näkee sen olevan itse Jeesuksen seuraamista. Miten tämä ristiriita ratkaistaan?
Timo Pöyhösen ehdotus on mielestäni todella kannatettava.
”Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.” (Timo Pöyhönen blogi 20.1.2020 https://www.kotimaa.fi/blogit/sopuratkaisu-parisuhdekiistaan/)
C. Kirkkoherrat paljon vartijoina ja mahdollistajina
”Niin kuin kirkkoherrana toimiva ja perinteisellä kannalla oleville omassa seurakunnassaan tilaa järjestänyt Kaisa Huhtala sanoi jo vuonna 2017: ”Meidän kirkossa on sellaisia ihmisiä, jotka jostakin syystä ajattelevat, että nainen ei voi olla pappi. Minua ei häiritse, että joku ajattelee sillä tavalla. Ei se ole minulta pois.” (Aamulehti 20.11.2017)
Kommentti: Tämä on sitten täysin kiinni siitä kuka on kirkkoherrana. Osalla paikkakunnalla tämä on mahdollista. Teemu Laajasalokin kokeili sitä aikanaan Helsingissä, mutta ne messut loppuivat lyhyeen.
Loppukommentit:
- Perinteisellä virkannalla olevia on paljon enemmän itse seurakuntaväessä ja luottamushenkilöissä kuin papistossa. Seurakuntalaiset saavat toki itse valita mihin messuun tai seurakuntaan menevät. Olen kuullut siitäkin, että osa valitsee mielummin naispapin esim.kastetilaisuuteen.
- Teologisessa tiedekunnan opiskelijajoukko on kirjavaa. Omien havaintojen mukaan siellä on ortodokseja, sateenkaariväkeä, perinteisen virkakunnan edustajia, pakanoita, agnostikkoja, muslimeja, katolisia, ja jopa yhä enemmän lähetyshiippakuntalaisia. Luther-säätiö viihkii 5-7 miestä papiksi vuosittain, joten se on monelle todellinen työllistymisvaihtoehto.
- Näppituntumalta merkittävä osa teologian opiskelijoista (kirkon jäsenisssä yhtä lailla heitä on) on kuitenkin luterilaisia keskikirkollisia, jotka hyväksyvät naispappeuden, mutta ajattelevat eri tavalla avioliittokysymyksestä. He eivät kuitenkaan ole siinä äänekkäitä suuntaan tai toiseen. Heitä voisi kutsua TOLKUN kristityiksi, jotka tahtovat rakentaa siltoja eivätkä polttaa niitä. Itse kuulun tähän joukkoon.
- Toivon ja rukoilen, että tuleva kirkolliskokous antaa elintilaa koko kirkon joukolle. Kyllä meillä erilaisuudelle tilaa on. Eivät kirkon kuitenkaan liian täynnä monessa paikassa sunnuntain messuissa ole paitsi toki joissakin paikoissa:)
Maassa maan tavalla tai maasta pois! Kirkossa kirkon tavalla tai kirkosta pois…
Näinhän se menee joidenkin kohdalla. Pappien kohdalla tämä toimii jollakin tavalla. Miten sitten seurakuntalaiset?
Pitäisikö sinusta kaikkien perinteisellä virkakannalla olevien erota ja perustaa oma kirkko?
Ihan mielenkiinnosta kyselen.
Olen Heinolan kanssa samaa mieltä. Sateenkaaripareja vihkivät papit kirkosta pois, koska he eivät toimi kirkon tavalla.
Niin, on mielenkintoista että juuri nämä perinteitten puolustajat enin myös vaativat esim. maahanmuuttajilta sopeutumista- ja ymmärrettävästi- maab tapohin ja lakeihin. Luulisi heidän vaativan samaa itseltään suhteessa niihin instituutioihin, voivat katsoa kuuluvansa.
Blogisti kuvaa minusta selkeästi ja maltillisesti nykyisen tilanteen ja avaa näköaloja eteenpäin. Eipä yhdeltä blogilta voi enempää vaatia.
Kiitos Pekka.
Ymmärrän toki myös sitä, että on se kipeä paikka monelle naispapille, kun on saanut kokea syrjintää ja sitä, että kollegan messussa on sellaisia tyyppejä, jotka eivät osallistu omaan messuun.
Se linja, että pyritään estämään järjestöiltäkin mahdollisuus järjestää omien tai vierailevien (mies)pappien toimittamia messuja sataa pelkästään lähetyshiippakunnan laariin. Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus, joka kohdistuu niihin seurakuntalaisiin, joille papin sukupuoli on omantunnon kysymys, johtaa kohti kirkon jakautumista, sillä on selvää, että vakaumus ei muutu painostuksen takia. Kirkon ykseys voi säilyä ainoastaan siten, että kunnioitetaan toisten vakaumusta silloinkin kun katsotaan heidän olevan väärässä. Yhteisen uskon Kristukseen pitäisi riittää erimielisten kristittyjen pysymiseen samassa kirkossa.
”Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus, joka kohdistuu niihin seurakuntalaisiin, joille papin sukupuoli on omantunnon kysymys, johtaa kohti kirkon jakautumista, sillä on selvää, että vakaumus ei muutu painostuksen takia.” Miten tuo vakaumus on muodostunut ja mikä sitä on pitänyt yllä ja vahvistanut? Kuinka paljon tavallisiin seurakuntalaisiin on vaikutettu niiden liikkeiden toimesta, joihin he ovat kokeneet kuuluvansa? Mikä osuus on yhdistysten nimekkäillä johtohahmoilla tai seurojen julkaisemilla lehdillä? Olen ollut tilaisuudessa, missä virkakantaa on puolustettu sielun pelastusta koskevana omantunnon kysymyksenä, ja lainattu vakaumuksen tueksi Pyhäkön lampun artikkeleja. Liikkeiden johtajat vakuuttavat, etteivät he ole koskaan väittäneet asian olevan pelastuskysymys. Uskallan sanoa, että he ovat ainakin antaneet ymmärtää näin olevan.
Martti Pentin havainnot pitävät varmaankin paikkansa, mutta se ei poista ko. ongelmaa. Vakaumus on vakaumus riippumatta siitä, onko sillä meidän ulkopuolisten silmissä perusteita vai ei. Itse pidän vuoden 1986 ratkaisua kylläkin täysin oikeana, mutta silti pidän ihan oikeina krisittyinä niitäkin, joiden mielestä ko. päätös oli väärä, ja siksi toivon, että enemmistön suvaitsevaisuus riittäisi myös sietämään tämmöisen vähemmistön olemassaolon oikeuden.
En kyseenalaista vakaumusta vaan sen, että tämä vakaumus on synnytetty seurakunnan jäsenissä ja sitä on levitetty ja tuettu kirkkopoliittisista syistä.
Ensimmäiseksi täytyy ihailla blogistin kykyä kirjoittaa näin nopeasti näin kattava blogi tuoreesta pääkirjoituksesta. Siinä on myös uusi määrittely tolkun kristityistä, luterilaisista keskikirkollisista, jotka hyväksyvät naispappeuden mutta ”ajttalevat eri tavalla avioliittoasiasta”.
Kysymys lienee siitä miten kehitystä arvioidaan. Olisivatko mainitut tolkun kristityt tottuneet ajattelemaan avioliittoasiastakin samalla tavalla esim. muutaman vuosikymmenen kuluttua, vaikka ehkä ajattelisivat jostain kolmannesta asiasta vielä eri tavalla? Tai voidaanko nykyisten naipappeuden vastustajien katsoa nyt jo – 35 vuoden jlkeen – olevan sen verran pieni joukko että sen olemassaolo ei isossa kuvassa haittaa? Ja mikä on se iso kuva? Kirkon pysyminen yhteiskunnallisen kehityksen mukana, sanotaan nyt vaikka riittävässä määrin? Vai kirkon pysyminen suurin piirtein tai lähes yhtenäisenä?
Piispainkokousta ei käy kateeksi. Siellä on nyt kai sen puolisen vuotta mietitty pöytäkirjan ulkopuolella asiaa. En ihmettelisi vaikka vielä kevään kirkolliskokoukseenkaan sieltä ei kuuluisi mitään. Rukoilen ja toivon, että siellä löytyisi joku muu hyvä ratkaisuehdotus kuin mitä esim. Timo Pöyhösen luonnostelema lainsäädäntömalli kaikkine turvalausekkeineen. Sellaiset muituttavat mielestäni enemmän asianajajien etuja ajavaa pykäläviidakkoa ja käräjätupaa kuin kristillisen kirkon tehtävään vapauttavaa tietä eteenpäin.
Joku lause yhteiseen esirukoukseen piispainkokouksen puolesta ei vaadi kirkolliskokousaloitetta.
Piti tietenkin sanoa ”sen puolisen toista vuotta”, siis pk:ssa mietitty… anteeksi.
En puutu tässä mihinkään muuhun kuin mainintaan, että Maata näkyvissä -festareiden nuorilta vietiin ”ainutlaatuinen” mahdollisuus osallistua ehtoolliseen. Miten niin ainutlaatuinen? Onhan heillä mahdollisuus osallistua joka sunnuntai ehtoolliselle, jos pitävät sitä tärkeänä. Ja jos he eivät muulloin siihen osallistu, viittaa siihen, että se ei todellisesti merkitse heille mitään. Miksi sitten osallistuakaan?
Eräs tuntemani nuori, joka on siellä ollut useasti mukana, sanoi, että monet osallistuvat ehtoolliseen mutta naureskelevat. Jos näin on, ehkä on parempi, että sitä ei heille järjestetäkään.
Sama koskee koko kirkon nuorisotyötä.. Joten miksi sitten konfirmaatiossa on ehteeoollinen? Samoja kirkon nuoriahan ne on Maata Näkyvissä festarilla.
Ainutlaatuinen tilanne on siksi, että oman seurakunnan messusuihin nuoret ei voi oikeastaan osalllistua. Koska eiväthän nuoeret käy niissä. Joten tuon tapahtuma on monelle ainoa, jossa voi olla mukana. Eikä se kaikille ole naurunaihe.
”Ainutlaatuinen tilanne on siksi, että oman seurakunnan messusuihin nuoret ei voi oikeastaan osalllistua.” MIksi eivät voisi? Rippikoululaisten pitääkin osallistua; papilta merkintöjä hakevat parvet ovat kesäisin tavallinen näky messun päättyessä.
Niin, voi tosiaan kysyä, miksi nuoret eivät voi osallistua oman srkn messuihin. Oma vastaukseni on: koska messut ovat niin vanhoillisia.
Konfirmaatiossa on ehtoollinen, koska se on perinne. Eivät nuoret (enemmistö) siihen osallistu omasta halustaan, vaan koska se nyt vaan kuuluu siihen juttuun. Jos henk.koht. uskoa ei synny, ehtoollinenkaan ei merkitse mitään, eikä siellä ripiikoulun jälkeen käydä.
Epäilen, että vähän sama se on näissä massatapahtumissa. Siihen osallistutaan, kun se kuuluu juttuun. Mutta ei sen kummemmin surra, jos sitä ei ole. Onhan joukossa tottakai niitäkin, jotka ottavat sen tosissaan.
Kun olin itse nuori, niin kyllä osallistuin pääsääntöisesti Maata Näkyvissä festareiden, Ristirockin ja nuorten leirien yhteydessä ehtoolliselle. En juuri käynyt erikseen kirkossa. Yksi iso syy oli se, että muiden nuorten kanssa se oli luontevampaa ja tapahtui sen yhteydessä, kun kuunneltiin vaikka Terapiaa tai laulettiin veisuja.
Tämän blogin ja siinä probagoitavan Timo Pöyhösen sateenvarjo- ja kompromissiteologian ongelma on Sola Scriptura -periaatteen murtumisen kanonisoiminen ja vaihtaminen jonkinlaiseen sovitetun erilaisuuden kirkkomalliin. Tätä mallia on käytännössä mahdotonta erottaa synkretismistä, koska se virallistaisi toteutuessaan tietoisesti harhan ja totuuden rinnakkaiselon. – Sellainen ei tyydytä ketään Raamatun pohjalta totuutta etsivää kristittyä. Siksi tästä lähtökohdasta seuraisi sama ongelma (mutta vain suurempana) kuin naispappeudesta.
Naispappeuden vastustuksen piti kadota virallisen kirkollisen päätöksen jälkeen. Sen piti poistua vanhenevien änkyräpappien myötä… mutta EI… Nyt on aivan kiistämättä kasvanut uusi ja jopa intellektuelli teologisukupolvi, joka jatkaa kirkon perinteisen apostolisen virkanäkemyksen jatkumoa; kooten kasvavalla tahdilla uusia perinteisiä messuyhteisöjä, joissa käy vanhemman väen ohella aika paljon nuoria ja hyvin koulutettuja kristittyjä. Nämä yhteisöt tyydyttävät havaintojeni mukaan paljon paremmin niiden totuudenetsijöiden tarpeita, jotka etsivät totuutta Raamatun sanasta. – Siksi uskallan väittää, ettei Pöyhösen kompromissimalli saavuta mitään aidosti kestävää, puhumattakaan kompromissin varassa hyvin voivasta kirkollisesta rauhasta…
Totuus ei kuitenkaan ole mikään latinaksi nimetty periaate, apostolisen virkanäkemyksen jatkumo tai perinteinen messuyhteisö. Kristityn tulisi muistaa, kuka sanoi olevansa ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Hän sanoi myös: ”Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: — Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.”
Ainahan sitä saa väittää vastaan, mutta kun niin monet lahjakkaat nuoret luterilaiset teologit ovat valmiita luopumaan kovemmista palkoista, nousujohteisista kirkollisista virkaurista jne., ja valitsemaan sen sijaan pienet ja vaatimattomat puitteet ja palkat, ja joskus myös ”teltantekijän” mallin, vain palvellakseen perinteisissä Raamattu-tunnustuksellisissa messuissa… Niin onhan se vakuuttavampaa kuin tietoinen (näennäis)yhteyden puuhaileminen yhdessä niidenkin kanssa joita pitää sydämessään valheen apostoleina… Näin se vain menee, vaikka mitä muuta uskottelette!
Onko kristitylle annettu valttudet sydämessään pitää lähimmäistään valheen apostolina? Uskoakseni Jeesus varoitti sellaisesta hyvin vakavasti. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”
Onhan kaikilla valtuudet tutkailla sieltä sanasta, kuka tai ketkä ovat niitä valhepappeja. Tehdä sitten johtopäätökset, eikä mennä ison joukon mukana meluten ja mukautuen kaikkeen kivaan.
”Onhan kaikilla valtuudet tutkailla sieltä sanasta, kuka tai ketkä ovat niitä valhepappeja.” Tällä viitataan kenties Jeesuksen sanoihin: ”Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette.” ’Sieltä sanasta’ löytyy tosiaankin lista niistä hedelmistä, joiden avulla voi koettaa tunnistaa oikeat vääristä: ”Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.”
Arvostan sinun tyyliäsi ja tapaasi ilmaista asioita. Pyrit kunnioittavaan keskusteluun ja olet taitava teologi. Minulle on monia kavereita Sleyn toiminnassa mukana. Itse olen myös käynyt joissakin jutuissa, mutta käytännössä minulle Sleyn toiminta tuli tutuimmaksi Maata Näkyvissä festareiden kautta. Toivon sydämestäni ja rukoilen, että tapahtuma ei kärsisi liikaa tästä kirkkopoliittisesta kinastetusta. Se on yhä merkittävä nuorisotapahtuma, jossa kirkkaasti ja selvästi julistetaan evankeliumia.
Olet myös oikeassa uuden teologisukupolven noususta. Se on myös sellainen sukupolvi(ainakin osa siitä), joka ei halua liian tiukasti sitoa itseään pelkästään luterilaiseen tai muuhun kirkkokunnan identiteettiin. Käytännössä se merkitsee sitä, että evankelinen vierailee Suhella, lähetysseuralainen vapiksella ja liberaali sti:illä.
Tämä on todellisuutta. Sen lisäksi halutaan ankkuroitua klassiseen kristinsuskoon ja ymmärtää juutalaisia juuria. Iso mannerlaatat liikkuvat. Jumala siunautkoon sen kehityksen mikä on hyvää tervettä.
Manu Ryösö: ”Tämän blogin ja siinä probagoitavan Timo Pöyhösen sateenvarjo- ja kompromissiteologian ongelma on Sola Scriptura -periaatteen murtumisen kanonisoiminen ja vaihtaminen jonkinlaiseen sovitetun erilaisuuden kirkkomalliin.”
Onko luterilaisen kirkon historiassa ollut jokin sellainen vaihe, jolloin ”sola Scriptura” -periaate olisi ollut jotain muuta kuin ”non sola Scriptura” -periaate?
Jo tri Martti Lutherin oma raamattuperiaate sisälsi sen ymmärryksen, että Raamattu ei koskaan ole yksin: sen tulkintaa ohjaa aina jokin periaate. Keskiajalla se ns. ”quadriga” (nelinkertainen ymmärrys), jota Lutherkin joutui yliopistossa pänttäämään. Reformaation murroksessa Luther muokkasi siitä oman ”sensus spiritualis” (hengellisen merkityksen) -periaatteen, joka kulminoitui ”quod Christum aget” (Kristus-keskeiseen) periaatteeseen.
Näin tulemme siihen, että Pyhästä Raamatusta tulisi ainakin Lutherin mukaan etsiä aina sitä, mikä korostaa Kristusta Vapahtajana (=evankeliumin ensisijaisuus) ja avaa Raamatun hengellisen merkityksen: Jumalan armon Kristuksessa (=evankeliumin ytimen).
Tässä suhteessa väite, että ”sola Scriptura” -periaate olisi ensinnäkin ”kanonisoitu” johonkin tiettyyn Raamatusta nousevaan periaatteeseen tai lauselmaan tai toiseksi se, että koko ”sola Scriptura” -periaate olisi murtunut, perustuu nimenomaan luterilaisen raamattukäsityksen omimiseen vain tietynlaisen uskonkäsityksen ja moraalin sisälle.
Ymmärrettävästi tällaista omimista ovat erityisesti kaikki herätysliikkeet harjoittaneet, koska ilman tällaista omimista niillä ei olisi omia erityispiirteitään eikä opillisia korostuksiaan, joihin vedotaan ”raamatullisina”. Ja ilman tällaista omimista ei myöskään olisi monia keskenään ristiriitaisia ja toinen toistaan oikeaoppisempia luterilaisia kirkkoja.
Mutta kokonaan eri asia on se, seuraako tästä loogisesti, että luterilainen ”sola Scriptura” -periaate olisi vain tietynlaisen luterilaisuuden omittavissa. Eikö pikemminkin ole niin, että ”sola Scriptura” -periaate on luterilaisuuteen ”kanonisoituna” periaatteena avaava (Kristusta ja evankeliumia ”ajava”) periaate eikä ulos sulkeva jonkun luterilaisen suunnan itselleen ”kanonisoima” periaate?
Kyllä nyt konservatiivit joutuvat kauheasti kärsimään Lefan mielestä…
Tulipa mieleen, että onkohan kukaan tullut tässä yhteydessä ajatelleeksi, kuinka paljon liberaalimmat uskovat ovat vuosikymmenien tai jopa -satojen ajan kärsineet konservatiivisen uskon ylivallasta?
Eivät hekään ole tainneet aikanaan mitään erityiskohtelua saada. On vain pitänyt kestää.
Tästä taisin juuri lukea joskus aika osuvan lyhytanalyysin.
Että aiemmin liberaalit ovat olleet niitä, joita on katsottu kieroon, kartettu, hävetty, mollattu.
Nyt tilanne on toisinpäin. Käykö tässä toteen se, että kun sorrettu pääsee valtaan niin…?
Lefa on toki oikeassa, että kirkolliset Raamattu-konservatiivit ovat ahdistuneita nähdessään, että oma uskonyhteisö on muuttumassa vieraaksi.
Kun tämän pienen Suomen evl-lammaslauman aita murtuu, siihen taitaa kuitenkin päättyä myös liberalisoituneiden evl-kirkon vallankäyttäjien mahti. Suomen evl-kirkosta muihin kristillisiin kirkkokuntiin tiensä löytäneet näkevät pian takanaan muutoinkin mahtinsa menettäneen Suomen evl-kirkon. Se on monien länsimaalaisten protestanttisten kirkkojen tie.
Itse uskon siihen, että lähivuosina pienemmät tunnustukselliset kirkkokunnat vahvistuvat ennenkaikkea rapautuvasta Suomen evl-kirkosta niihin siirtyneistä ”pakolaisista”. Emme tule siten välttämättä näkemään suomalaisen kristillisyyden katoamista, mutta jonkinlainen padon murtuma lienee väistämätön. – Vajeneeko sen takana oleva vesi asteittain, vai suuremmalla loiskaukselle, sitä en osaa arvioida.
Ei taida kuitenkaan mistään ”kalavelkojen maksusta” olla kyse.
Ongelma lienee se, että konservatiivit/herätyskristityt kokevat usein olevansa niitä oikeita kristittyjä ja muissa on vähintäänkin jotain vikaa.
Nyt kun he yhtäkkiä kokevatkin, että heissä nähdään jotain ”vikaa”, he ovat vaatimassa erityiskohtelua.
Manu,
Miksi kirkolla pitäisi olla jotain mahtia tai valtaa?
Ei kai tässä ole mistään vallasta kyse, vaikka ennen kirkolla onkin ollut paljon enemmän valtaa, jopa yli kaiken muun. Jumalalla pitäisi olla valta eikä kirkolla.
Miksi näet kirkon ”rapautuvan”? Onko ylivallan menettäminen rapautumista?
Perustukset rapautuu ja häviää. Silloin jääkin ”seinät leveelle.”
Eikö Kristuksen armo ja rakkaus ole kirkon perustus? Ei se mihinkään rapaudu.
”Ongelma lienee se, että konservatiivit/herätyskristityt kokevat usein olevansa niitä oikeita kristittyjä ja muissa on vähintäänkin jotain vikaa.”
-Eivätkö liberaalit sitten koe/ajattele olevansa niitä oikeita kristittyjä ja muissa on jotain vikaa.
Lainaus tuolta ylempää, Martti Pentiltä:
”Hän sanoi myös: “Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: — Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.”
—
-Henk koht olen sitä mieltä, että tällä palstalla olisi hyvä kieltää ”keskusteleminen” pelkillä Raamattusitaateilla.
Koskien sekä konservatiiveja että liberaaleja.
Kirjoitin kommentissani myös: ”Totuus ei kuitenkaan ole mikään latinaksi nimetty periaate, apostolisen virkanäkemyksen jatkumo tai perinteinen messuyhteisö.” Ne ovat aivan omia sanojani; viittasin toki edellä kirjoittaneen käyttämiin ilmaisuihin. En siis keskustele pelkästään Raamattua lainaamalla.
Martti P: “Totuus ei kuitenkaan ole mikään latinaksi nimetty periaate, apostolisen virkanäkemyksen jatkumo tai perinteinen messuyhteisö.”
-Tämä olisi ollut ihan hyvä… alku omalle kommentillesi, jossa olisit jatkanut tuosta ja perustellut. Sen sijaan että latelit raamatun kohdan, joka mielestäsi osoittaa jotkut syyllisiksi. Jos oletkin tätä mieltä, niin sekin olisi hyvä perustella.
Pelkät sitaatit (myöskään raamattusitaatit) eivät ole argumentteja, eivätkä ne ole keskustelua. Sillä juuri antaa itsestään ylemmyydentuntoisen ja ”muita paremman” kuvan.
Se epäjohdonmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus ihmetyttää, että naispappeutta vastustavat papit voivat menettää virkansa tai jäädä ilman pappisvihkimystä, mutta samaa sukupuolta olevia pareja vihkivät papit saavat toimia vapaasti. Näin olen ymmärtänyt. Jos tarkoitus on säilyttää kirkossa yhteys, on väärin, että yhtä ryhmää syrjitään. Minulla ei ole henk.koht. intohimoja kummassakaan asiassa, mutta epäoikeudenmukaisuudelta tämä vaikuttaa.
Lisäksi kirkossa on pappeina omien erikoisoppiensa kannattajia. Melkoinen sillisalaatti taitaa papisto olla tulevaisuudessa (ehkä jo nyt) päätellen siitä, mitä blogisti kirjoittaa teologian opiskelijoiden kirjosta. Ei ihme, jos kirkko on hajoamistilassa.