Professori Janne Saarikiven hieno saarna...
Kotimaa24 uutisoi, että professori Janne Saarikivi saarnasi Kynttilänpäivänä Tuomasmessussa:
Hänen saarnansa on luettavissa kokonaisuutena digipostillasta:
tai kuunneltavissa vapaammassa originaalissaan:
https://www.youtube.com/watch?v=XOEoOxSZE4E
Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori. Ja hän todella saarnasi!
- Hän saarnasi oman erinomaisuuden korostamista vastaan.
2. Hän saarnasi köyhyyden ja vaatimattomuuden puolesta.
3. Hän saarnasi luonnon resursseista piittaamatonta talousajattelua vastaan.
4. Hän saarnasi luostarielämän puolesta.
5. Hän saarnasi itsekeskeisyyttä vastaan.
6. Hän saarnasi toisten palvelemisen puolesta.
7. Hän saarnasi armotonta kilpailua vastaan.
8. Hän saarnasi toisten rakastamisen puolesta.
9. Hän saarnasi elämänhallinnan itsepetosta vastaan.
10. Hän saarnasi epäitsekkyyteen heittäytymisen ja kääntymisen puolesta.
Professori Janne Saarikivi siis todella saarnasi! Em. tehtävä- ja haastelistaan olisi voinut laittaa vielä paljon enemmän nostoja kuin minä poimin. Saarikivi luetteli monia tärkeitä asioita ja teki varsin selväksi, mitä hänen mielestään pitäisi tehdä, jotta maailma pelastuisi. - Yksi asia jäi minulle silti tämän saarnan äärellä hieman epäselväksi. - Mitäköhän varten meillä on hänen mielestään Jeesus, jota Luukkaan saarnatekstin Simeon niin kovasti odotti (Luuk.2:22-33)?
19 kommenttia
Olen Manu Ryösön kanssa samaa mieltä, Janne Saarikivi on pitänyt hienon saarnan. Siinä ei tietenkään ollut kaikki, mutta siinä oli paljon, joka antoi aivoille työtä. Siinä oli julistusta, joka pani miettimään.
Jos tuomasmessun saarnat ova tuollaisia, korkealentoisia, abstrakteja, epätavallisia, yllättäviä, nokkelia, niin en yhtään ihmettele, että siellä viihdytään.
Tietenkin täytyy hyväksyä se, että ei hyväkään saarna kaikkia puhuttele. Ei Jeesuksen Vuorisaarnaakaan kaikille kolahda. Janne Saarikiven saarnassa oli muuten paljon Vuorisaarnan aineksia.
Pidin itsekin kerran paimenvirkani alkutaipaleella saarnan, jossa oli mielestäni oikein osuva eksegeesi hieman samanlaisessa moraalis-eettisessä genressä kuin Saarikivellä. Eräs vanha kristitty tuli saarnan jälkeen kiittämään hienosta saarnasta, mutta kysyi saman, mitä itse nyt kysyn tässä blogissani: – Entäs se Jeesuksen evankeliumi? Missä kohdassa se on kuultavissa janoisen, särkyneen ja murheellisen lohduksi, tai pimeässä huokaavan valoksi?
Minulla on mennyt aika paljon aikaa, että olen oivaltanut, ettei esim. kehotus armollisuuteen ole armon, vaan lain (eli moraalin) saarnaa… En silti väitä, ettei moraalisaarnoillakin olisi paikkansa. Saarna se on nimittäin moraalisaarnakin! Ja jos moraaliset kehotukset ovat vain totuudenmukaisia, niillä on aina paikkansa, vaikka ne eivät evankelisen uskonkäsityksen mukaan voikaan koskaan saada aikaan sellaista sydämen uudistusta, joka synnyttää pelastavan uskon.
Ihmettelen sitä halua tulkita puhetta negatiivisessa sävyssä, vaikka esim. 8 käsky ohjaisi meitä suhtautumaan toisiin ihan eri tavalla. Kun ”kuulemme evankeliumin ja aavistamme vavisuttavan rakkauden ihmeen”, niin mihin suuntaan tämä meitä ohjaa. Saarnaajalla oli selkeä kuva siitä, mihin se ohjaa ja luulen, että ei hän kovin pielessä ajatuksineen ole.
Anita Ojala: ”Siis: viihdyttää hetken, mutta jos yhteys konkretiaan puuttuu, se menee kuin vesi hanhen selästä..”
Olet oikeassa eo. toteamuksessasi. Minulla kyllä tahtoo yleensä hyvänkin saarnan neuvot unohtua, mutta onhan hyvä kuitenkin, että saarna hetken ruokkii ”köyhää sielua”. Sitten pitää mennä taas uudelleen sanankuuloon, kun tulee sanannälkä.
Anita Ojala: ”Olisipa kiva kuulla, miten teillä saarnaa ylistävillä tämä toimii jatkossa konkretiassa.”
No sen tässä päätin, että luostariin en lähde – tuskin ottaisivatkaan sinne näin vanhaa miestä. Kuitenkin noita Manun kirjaamaa kymmentä kohtaa tutkin sydämessäni ja sovellan käytäntöön niin hyvin kuin voimia riittää. Joten että eiköhän se siittä…
Mikähän oli saarnan tähtäyspiste? Saarnahan hyppeli asiasta toiseen. Mitään hengellistä näkökulmaa en löytänyt. Mikä siis saarnassa oli se erityinen hienous? Odottan hyvältä saarnalta mahdollisuutta kohdata Vapahtajani ja saavani siitä kohtaamisesta hengellistä ravintoa. Esitelmät maailman tilasta jättävät minut tyhjän päälle.
Joku aika sitten edellä kommentoineet Anita ja Pekka pohtivat maallikkojumalanpalvelusten mahdollisuutta. Muistaakseni te molemmat olitte niihin nähden varsin myönteisellä kannalla. – Tällöin saattoi joku ”korkeammalla kirkkososiologisella” profiililla asiaa tarkasteleva teologi esittää kriittisiä huomioitaan, ja myös huolensa puhtaan kirkko-opin puolesta…
Tämän yllä käydyn keskustelun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta uskallan kuitenkin nyt väittää, että Kristuksen kirkko on paljon enemmin läsnä sellaisessa maallikkovetoisessa yhteisössä, jossa julistetun evankeliumin (täytetyn työn) ja Kristuksen yhteys on selkeä, kuin em. komeasti toteutetussa Tuomas-messussa, jossa ristin työstä selkeästi kumpuava Kristuksen sovinnon saarna ei kuulu niin selkeästi, että sen ”voi juostessa lukea” (kuten Hab.2:2).
Tällä kommentillani en pyri vesittämään sitä, että pidin Saarikiven saarnaa aidosti näyttävänä retorisena puheenvuorona. Erityisen evankelinen se ei kuitenkaan ollut, ja myönnettäköön myös, ettei sen eksegeesi Messiasta toimettomana odottelevasta Simeonista liene kovin hyvin perusteltu heitto (kuten Anita opponoi jo aiemmin)…
Kiitos tuestasi, Manu. Osaat pukea sanottavasi kohteliaampaan sävyyn kuin minä. Tuppaan olemaan joskus turhan suorasukainen.
Loistava saarna! Ja loistavaa, että sinä, Manu, olet myös samaa mieltä!
Kirjoittaja
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen.
Eiköhän se aika selvästi saarnan lopussa sanottu, vaikkakaan ei ehkä niillä sanoilla, joita olisit odottanut. ”Valon ihme …..on läsnä ihmisen sisäelinten oudossa liikahduksessa, kun kuulemme evankeliumin ja aavistamme vavisuttavan rakkauden ihmeen.”
Ilmoita asiaton kommentti