Onko yhteisen kirkon aika ohi?
30 kommenttia
Onko yhteisen kirkon aika ohi, riippuu ihan siitä halutaanko se säilyttää. Ei hajoamiseen tarvita oikeastaan muuta, kuin jatkaa tällä samalla linjalla. Jos haluamme voiton, maksoi mitä maksoi, niin hajoaminen varmaankin toteutuu. Hajoamien voisi viedä jopa verotusoikeuden. Se mitä muuta menee saman tien, sopii vain arvailla. Kukaan ei tiedä tarkalleen. Sille tielle jos lähdemme, niin sieltä ei paluuta entiseen enää ole.
Jollei muutoksia sallita niin varmasti repeämiä syntyy. Sateenvarjoseurakuntia tarvitaan joissakin tilanteissa kipeästi. Ei kuitenkaan kaikkialla. Alueseurakunnat toimii toisaalla aivan hyvin edelleen. Sateenvarjon alle ei seurakuntaa polkaista hallinnollisella päätöksellä. Ne täytyy kivulla synnyttää. Kivulloista on myös jatko. Jollei rahoitusta voida saada sateenvarjon alla eläviltä.
Armovälineet ovat olleet vieraita ja pidin niitä Ut;n vastaisina, kunnes pysähdyin 1Moos. 30:27 – 43. Jaakob käytti armovälineitä uskon kautta tarrautuen Jumalan lupauksiin ja se toimi, koska Jumala oli luvannut hänelle sellaista kuin miten hän uskonsa kautta toimi. Toinen kohta ”kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä” kolahtaa samaan asiaan ja liittyy Jaakobin armovälineisiin.
Kukin toteuttaa uskoaan Kristukseen, miten kokee oikeaksi eikä sitä lueta synniksi, harhaan menoksi, kun se tapahtuu uskosta.
Siten kaikenlainen erottelu opin perusteella on syntiä. Erottelua on syrjiä kirkon jäseniä, vihkiä tai olla vihkimättä. Vai meinaako joku, että kirkon vihkimättömyys tai siunaamattomuus voi erottaa Kristuksesta? Jos ei voi, niin mikä mättää?
Kansankirkon pitäisi pysyä kansankirkkona eikä sitä voi saavuttaa muuten kuin hyväksymällä erilaisten usko samanarvoiseksi oman uskon kanssa. Oikeaoppisuus on itsepetosta.
Vesa Hirvonen. 1800-luvun lopulla syntyi myös kolmas, mm Herman Råberghin ympärille ”kirkollinen suuntaus”. Vaikka itse asemoidun lähinnä tunnustukselliseksi luterilaiseksi ja olen entinen viidesläinen, intressissäni ei ole ruveta halkomaan hiuksia eikä ruveta kovaäänisesti julistamaan toisella tavalla uskovia hereetikoiksi (=harhaoppi, joka sulkee jonkun pelastuksen ulkopuolelle). Samalla katson kyllä, että mikä tahansa julistus ja sakramenttien toimittaminen eivät ole evankeliumin puhdasta julistusta ja sakramenttien oikeaa toimittamista Kristuksen käskyn mukaisesti. Kumpikaan ei arvioni mukaan valitettavasti toteudu kansankirkossamme. Tältä osin viittaan vaikkapa tilastoihin, joita on tehty pappien sitoutumisesta uskontunnustukseen. Kysymys spn-vihkimisistä on tässä vain jäävuoren huippu. Sen vanavedessä on jo nähty kysymyksenasetteluja siitä, voisiko Jumalaa rukoilla ”Äiti meidän-” tai puhua Herrasta Jumalasta sukupuolineutraalien uusilmaisujen avulla. smMinulle kysymys on ihan todellisesti siitä, mitä ratkaisuja olisi tehtävä, jotta pelastava usko voisi jatkossakin syntyä, pysyä yllä ja vahvistua Suomessa. Luther kysyi aikanaan retorisesti: kumpi on valittava: Raamattu vai Kristus (Vaikka toista ei voi olla ilman toista). Toivoisin, että sen enempää minä itse kuin monet muut emme joutuisi tekemään valintaa kirkkoon kuulumisen ja siitä lähtemisen välillä. Evankeliumin opin ja totuuden takia. En jatka tästä enempää, mutta totean: jos kirkossamme olisi noudatettu toista linjaa virkakysymyksen osalta kuin on tehty, ainakin itselläni olisi helpompi uskoa sovitetun erilaisuuden rinnakkaiseloon Suomen kirkossa. Joku totesi jo 1980-luvun keskusteluissa: ensin harha vaatii tulla tunnustetuksi kirkon sisällä. Sitten sille vaaditaan tasa-arvoista asemaa ja lopuksi se alkaa työntää aikaisempaa uskoa (totuutta) kirkosta pois. Riippumatta siitä, mitä totuuden ja harhan käsitteisiin sisällytetään, väitteessä on mielestäni paljon perää.
Kirjoittaja
Tulkaa Kaikki
Blogiin kirjoittavat Tulkaa kaikki -henkiset seurakuntavaikuttajat eri puolilta Suomea, kukin omissa nimissään. Yhteistä meille on pyrkimys toimia kirkossa avarakatseisesti lähimmäisyyden hengessä. Tulkaa kaikki -liikkeen perusajatuksen mukaisesti haluamme herättää rehellistä keskustelua kirkon perustehtävästä, lisätä kirkollisen päätöksenteon avoimuutta ja luoda siltoja eri tavoin ajattelevien välille.
Mikko A Himanka toteaa minunkin mielestäni keskeisen asian: kirkkomme riippuvaisuuden väestörekisteristä. Tämä taas on suoraa perua menneisyydestä, hyvässä ja pahassa. Samaan perinteeseen palautuu myös koko kysymys avioliittoon vihkimisestä (ja alueellisin perustein muodostetuista seurakunnista). Kirkkomme pitää kynsin hampain kiinni viimeisistä yhteiskunnallisista tehtävistään, koska ei ole realistisia mahdollisuuksia ja valmiuksia muuhun kuin entisellä mallilla jatkamiseen.
Otan esille pohtimani ajatuksen. Tässä on vastakkain ainakin kaksi erilaista käsitystä seurakunnasta. Kärjistän hiukan. 1) Onko seurakunta varsinaisesti jumalanpalvelukseen kokoontunut jumalanpalvelusseurakunta (joko kirkossa tai jonkin yhdistyksen kirkkosalissa)? 2) Onko seurakunta varsinaisesti kaikkien kirkonkirjoissa olevien yhteisö?
Pointti on siinä, että vielä 100 v sitten tehtiin laajalti ero tosikristittyjen ja kansankirkon yhteydessä olevien jäsenten välillä niin, että kaikki saivat olla ja tulla, mutta jälkimmäiset olivat samalla evankeliointityön kohteena tullakseen oikeiksi kristityiksi kummankin pitäessä kirkkoa itsestäänselvänä organisaationa.
Nyt tämä pietistinen asetelma on kärjistynyt niin, että sekä jumalanpalvelukseen kokoontuvat tosikristityt että ne muut katsovat faktisesti olevansa oikeita kristittyjä, mutta edustavat yhä suuremmassa määrin toisistaan radikaalisti poikkeavia uskonkäsityksiä. Eivätkä edes ymmärrä toistensa kantoja. Ero on siinä, että 100 vuotta sitten pidettiin kokouksia ja perustettiin rukoushuoneita, mutta nyt pidetään tai puuhataan omia jumalanpalveluksia ja uusia kirkkoja. Ecclesiolat eli tosiuskovien yhteisöt ovat omassa mielessään muuntuneet yhä enemmän ecclesiaksi eli kirkoksi. Sitten voidaan myös pohtia, missä määrin vaikkapa naispappeuden torjuvien ajaminen marginaaliin tai ulos kirkosta sekä vaatimus spn-parien kirkollisesta vihkimisestä on edelleen kärjistänyt asetelmia.
Ilmoita asiaton kommentti