”Olin valmis pahoittamaan mieleni, mutta Ylen uusi sarja onkin parasta promoa kirkolle. On ollut haastavaa uskoa kirkon viestiä siitä, että kaikki ovat tervetulleita omana itsenään. Sen vuoksi Papisto on parasta mahdollista promoa kirkolle juuri nyt”, kirjoittaa Henna Koste Iltalehden Näkökulma-jutussa, joka käsittelee Ylen Papisto-sarjaa.
Ymmärrämmekö me niin sanotussa kirkon sisäpiirissä, mistä tässä Papisto-dokumenttisarjan osakseen saamassa myönteisessä hypetyksessä oikeasti on kysymys? Dokumenttisarja on saanut aikaan somessa ja muuallakin käsittämättömän myönteisen palautevyöryn. Se ei ole ihan itsestäänselvää, kun on kyse kirkosta ja mediasta. Usein mediassa uutisoidaan kirkosta ikään kuin menneiden aikojen instituutiona, jossa yritetään vastata sellaisiin kysymyksiin, joita ihmiset eivät enää pitkään aikaan ole kysyneet. Onko kirkko oikeasti jäänyt sille viimeiselle asemaseisakkeelle, kun nykyajan metrojuna ehti jo mennä? Minusta ei ole, mikäli tarkastellaan paikallisten seurakuntien arkea parhaimmillaan. Sitähän Papisto-sarja kuvaa. Sarjassa ei ”puhuta kirkkoa eikä pappia” vaan puhujina ovat kyllä muun muassa papit, jotka ovat kuitenkin ensisijassa ihmisiä ja painivat samojen kysymysten ja haasteiden kanssa kuin sarjan katsojatkin. Pyhyys ei olekaan virassa ja virkanimikkeessä vaan ihmisyydessä! Sarjan menestyksen takana onkin ollut varmasti se, että aloite siihen lähti kirkon ulkopuolelta. Se on Ylen omaa tuotantoa eikä kirkon. Sarjassa annetaan elämän puhua kaikissa persoonallisuuden ja paikallisuuden värisävyissään ilman mitään ”kirkollisia suodattimia”.
Esimerkiksi meillä Vesilahdessa eletään ihan omannäköistä elämää, koska Vesilahden seurakunnan mainiot ja idearikkaat työntekijät ja vapaaehtoiset uskaltavat laittaa kykynsä ja lahjansa käyttöön vesilahtelaisten yhteiseksi hyväksi (ks. esim. Vesilahden seurakunnan kattoratsastajan sukat – Vesilahden seurakunta). Usein olemme työntekijöiden kanssa todenneet, että meillä Vesilahdessa on jo totta ja käytössä se, mitä ”ison kirkon tasolla” vasta kaikenmaailman strategioissa suunnitellaan. Toki on asioita, joille me emme Vesilahdessakaan voi mitään, kuten vaikka tuo vihonviimeinen KIPA! Mutta senkin kanssa on opeteltu elämään, kun on pakko. Kirkon tulevaisuus löytyy elinvoimaisista paikallisseurakunnista. Todellinen saavutettavuus on sitä, että ollaan läsnä paikanpäällä eikä vain netissä ja ajanvarauksella ja jossakin kaukana isoissa kokonaisuuksissa. Eletään yhdessä yhteyttä ja arkea todeksi ihmisenkokoisissa rakenteissa ja niin, että seurakunnallakin on ihmisen ja ihmisten kasvot.
Niin se vain on, että ihmiset janoavat tulla kohdatuksi ja nähdyksi. Tärkeintä on tunne, että on tervetullut ihan omana itsenään. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ja näiden arvojen ehdoton loukkaamattomuus tulee olla lähtökohtana kaikessa seurakunnankin toiminnassa. Viisaasti toteaa karismaattinen filosofi Esa Saarinen Kirkon kasvatuksen päivillä (Kotimaa 10.1.): ”Yhteisöllisesti kirkko on valtava potentiaalinen vaikuttaja ja hyväntekijä kohdatessaan kaikki ihmiset samanarvoisina. Dogminjulistuksen paine ja totutut käytännöt voivat kuitenkin kaventaa kirkon mahdollisuuksia tehdä, minkä se tietää oikeaksi.”
Mielestäni on käsittämättömän surullista ja loppujen lopuksi kirkolle äärimmäisen kohtalokasta, jos todella on niin, että ”dogminjulistuksen paine ja totutut käytännöt” kaventavat tai jopa estävät kirkon mahdollisuuksia tehdä, minkä se tietää oikeaksi. Käsittääkseni Jeesuskin tuli tänne maailmaan kohtaamaan ja vapauttamaan ihmisiä eikä kirjoittamaan dogmatiikan oppikirjaa.
Terveisin KirkkoHarri Vesilahdesta
Harri Henttinen
Papisto-sarjan onnistuminen johtui ylen henkilöstön ammattitaidon lisäksi erittäin suuresti myös päähenkilöiden rehellisyydestä. Kiitokset mahtavasta heittäytymisestä KirkkoHarrille, Elinalle, Tarvolle ja Marille! Saimme nähdä työtä ja elämää vailla turhaa pönötystä.
Harri mainitsi kirjoituksessaan ihmisenkokoiset rakenteet. Niitä me kaikki varmaan kaipaamme niin pienissä kuin isoissakin seurakunnissa. Pienissä seurakunnissa osallistumisen kanavat voivat olla suorempia, isoissa seurakunnissa on luotava useita pieniä toimintayksiköitä, joihin ihmiset voivat kotiutua.
Omassa kotiseurakunnassani Rovaniemellä esimerkiksi on noin 49 000 jäsentä ja pinta-alaakin 8000 km2 (suorakulmioksi muutettuna siis 80 km x 100 km).
Ja nyt kaikki kutomaan Vesilahden seurakunnan kattoratsastajan sukkia!
Kuka luulee, että papin virka on jotenkin pyhä ? Ilmeisesti papit itse luulevat niin, tai uskovat ihmisten luulevan. Mikään virka ei ole pyhä. On monta muuta ammattikuntaa, jotka tekevät konkreettisesti hyvää tässä elämässä. Kirkko vain lupaa ”hyvää” (kuoleman jälkeen ?).
Ne, jotka pitivät pappi -ohjelmaa ”myönteisenä hypetyksenä”, eivät tiedä kirkon todellisuutta. Ovi on koko ajan auki ulos, mikä ei kirkkoa huoleta. Vastakkain ovat konservatiivit ja liberaalit. On valittava puolensa.
Kukaan ihminen ei ole pyhä, vaan paha ja pyhä/hyvä yhtä aikaa.