Kotimaa24: Runsaasti kirjoittajia, toivottavasti myös lukijoita ja keskustelijoita. Yhtenä aiheena on ollut armo, se nousee uskon ytimestä. Jumalan armo. Armollisuus ihmisten välillä. Armolahjat eli karismat. Rinnan blogikeskustelujen kanssa olen lukenut Juhani Rekolan ”Heräämistä pimeään”. Sekin on antanut virikkeitä armon ajattelemiseen.
Armo ja Jumalan armo. Mitä se on? Hyvä kysymys! Samalla voi miettiä, mitä usko on ja mitä kristillinen usko on. Mikä tekee ihmisestä kristityn?
Pohdin tätä lähtökohtanani se ajatus, että Jumala on isä ja me olemme sisaria ja veljiä. KM24 keskusteluissa on välillä korostettu jakolinjoja sisarusjoukossamme. Liberaaleja ja konservatiiveja. Raamattu-uskollisia, fundamentalisteja toisaalla ja toisaalla Raamatun totuudesta luopuneita, joita on kuvattu myös uskosta luopuneiksi.
Jos ja kun koettaa hahmottaa sisarusjoukkoamme Jumalan armosta käsin, muuttavat edellä mainitut vastakohtaisuudet muotoaan. Ne asettuvat erilaiseen asentoon.
Konservatiivit, Raamattu uskolliset ja fundamentalistit väittävät ottavansa Raamatun todesta, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta. Samanaikaisesti Raamatussa on paljon kohtia, joissa teot = se miten kukin on elänyt nostetaan kaikkein tärkeimmäksi.
Onko ylipäätään mahdollista olla yhtaikaa fundamentalisti ja Raamattu-uskollinen? Minun mielestäni ei – mutta monet kyllä väittävät olevansa.
Yhdessä näillä sivuilla käydyssä keskustelussa uskon sisällöstä Raamattu-uskollinen Juha Heinilä lainasi Athanasiuksen uskontunnustusta, ikäänkuin argumenttina käytyyn keskusteluun. Luin tunnustuksen useampaan kertaan. Se julistaa: ”Sen, joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin”.
M.o.t. Voidaksemme pelastua, meidän tulisi osata ajatella kolminaisuudesta niin kuin Etelä-Ranskassa 400 – 500 j.Kr. Ajateltiin. Mutta: Ei sanaakaan armosta. Niinkuin ei muuten myöskään kahdessa muussa jakamattoman kirkon uskontunnustuksessa.
Athanasioksen nimessä kulkeva uskontunnustus päättyy näin: ”Hänen tullessaan on kaikkien ihmisten noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen. Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se, joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua.”
Missä siis mennään tänään? Ovatko Raamattu-uskolliset myös Tunnustus-uskollisia ja Oppi-uskollisia? Edellä osin lainattu vanhan kirkon tiivistelmä Raamatusta ynnä tuhat vuotta myöhäisempi Martti Lutherin uskontulkinta? Uskollisten joukko puhuu myös 2000 vuotta vanhasta seksuaalietiikasta, avioliittokäsityksestä jne.
Mihin pyrin kyselylläni? Minusta on selvää ja vastaansanomatonta, että yhteinen, pyhä uskomme on aina ja pysyvästi muutoksen tilassa. Emme voi pysäyttää aikaa kronologisesti syntyneen Raamatun mihinkään aikavaiheeseen, emmekä myöskään kirkon historiassa. Uskomme tunnustus ei voi olla monoliittistä, kun kaikki ympärillä muuttuu. Ehkäpä salattu Jumala on sama, mutta käsityksemme ja ymmärryksemme hänestä muuttuu. Saulus oli vanhauskoinen ja vanhauskoisia elää yhä. Saulus kiivaili vanhan uskon puolesta, mutta sitten hänestä tuli Paulus, Paavali.
Entä sitten se armo? Juhani Rekola puhuu itsekin Jumalan armosta, mutta tässä kohtaa haluan välittää ”Herääminen pimeään” -kirjan lainauksen Dietrich Bonhoefferilta. Ainakin minulle se antaa paljon ajattelemisen aihetta:
”Halpa armo on meidän kirkkomme suurin vihollinen. Taistelumme tänään on taistelua kalliin armon puolesta.” ”Halpa armo on syntien anteeksiantamuksen saarna ilman parannussaarnaa. Se on kaste ilman kirkkokuria. Se on ehtoollinen ilman syntien tunnustamista. Se on synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista. Se on armoa ilman ristiä. Se on armoa ilman elävää, lihaantullutta Kristusta Jeesusta. Kallis armo on peltoon kätketty aarre, jonka vuoksi ihminen menee ja ilolla myy kaiken, mitä hänellä on. Se on kallis helmi, jonka tähden kauppias luopuu kaikesta omaisuudestaan. Se on Kristuksen kuninkuutta, jonka vuoksi ihminen repii päästään häntä loukkaavan silmän. Se on Jeesuksen Kristuksen kutsu, jonka kuullessaan opetuslapsi jättää verkkonsa ja lähtee seuraamaan. Kallis armo on evankeliumi, joka on aina uudelleen etsittävä. Se on lahja, jota on aina uudelleen pyydettävä. Se on ovi, jolle on aina uudelleen kolkutettava.”
Armo on loputon pohdinnan kohde. Onhan se Jumalan suuri salaisuus. Sitä emme tässäkään keskustelussa voi pohjia myöten päästä käsittämään. Se joka on armon saanut, tietää mitä se on.Armo vaikuttaa uuden elämän. Vaikka oman riittämättömyyden kokemus jää entiselleen.uskova elää jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa. Ratkaisu tähän on ainoastaan armossa. Armo on evankeliumin suuri salaisuus, jota emme voi tajuta. Silti voimme elää sen todeksi.
Hyvää pohdintaa. Armosta voidaan tosiaan puhua, mutta jos se on kadoksissa niin se näkyy heti meidän elämässä ja myös läheisemme saavat sen puutteesta osansa. Vaikka kuinka siitä puhuisimme, niin emme ymmärrä armosta välttämättä mitään. Kun sanotaan:
”Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle.
Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.” Joh.1:16-17
Lain virka on erottamaton Hengen virkaan nähden, mutta niitä ei saa sotkea, ja näin siis Mooseksen laki tulee julistaa loppuun asti, niin, että ihminen kuolee sen alle, ja lailla onkin kadotustuomiota virka, sillä vasta sellaiselle ihmiselle kelpaa armo, jonka oma vanhurskaus on saanut kuolin iskun.
Jokainen ihminen, joka on lain alla, ei ymmärrä armosta mitään ja kuitenkin se on juuri niin, että lain tehtävä on paljastaa meidän kaikkien kelvottomuus, jotta me saisimme luvatun Armon osaksemme, joka on valmistettu niille, jotka kuolevat lain alle ja turvaavat yksin Jeesukseen, eivätkä enää omiin tekoihin.
Armoa armon päälle. Armon päälle ei siis enää tule, ”mutta” sanaa eikä epäilystä Kristuksen totaalisesta työn loppuun saattamisesta.
Kun olemme pelastetut Kristuksen armosta, niin sitä ei voi kukaan pois ottaa, paitsi Jumala joka on sen antanutkin. Ihmiselle se ei ole mahdollista.
Luther sanookin jossain: ”Jos minun osani on joutua kadotetuksi, niin minulle tapahtuu silloinkin Jumalan hyvä tahto, koska itse en voi pelastukseeni vaikuttaa. Uskoni ja pelastukseni on siis, yksin Jumalan käsissä.” (Vapaasti ulkomuistista) Kukaan ei siis voi ottaa, jollei Jumala anna. Lopuksi Paavalin pohdintaa:
”Sillä jos kadotustuomion virka jo oli kirkkautta, niin on vanhurskauden virka vielä paljoa runsaammassa määrin kirkkautta.
Sillä se, millä ennen oli kirkkaus, on tämän rinnalla kirkkautta vailla, tämän ylenpalttisen kirkkauden tähden.
Jos sillä, mikä on katoavaista, oli kirkkaus, niin vielä paljoa enemmän on sillä, mikä on pysyväistä, oleva kirkkautta.
Koska meillä siis on tämmöinen toivo, niin me olemme aivan rohkeat
emmekä tee niinkuin Mooses, joka pani peitteen kasvoillensa, etteivät Israelin lapset näkisi sen loppua, mikä on katoavaista.
Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa.
Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä; mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois.
Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus.
18 Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.”
2.Kor.3:9-18 (kannattaa lukea koko luku)
.
Viittasein edellä ”suomalaiseen kristillisyyteen”. Vaikka kristillisyys ei olekaan kansallista vaan kansainvälistä, esiintyy myös paikallisia korostuksia. Niistä pieni, leikkimielinen TESTI: Kumpi on lähempänä omaa henkilökohtaista uskoasi? Jos siinä on joku portaaton säätö, kumpi tulee lähemmäksi?
Vaihtoehto 1:
”Minä vaivainen, vain mato matkamies maan”.
(Moni ei tykkää, mutta on kyllä minulle yksi lempivirsiäni.)
Vaihtoehto 2:
”Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä.”
Minulle vaivainen matokin on Luojan työnä suuri ihme.
Ismo Malinen, laki on annettu vain ja ainoastaan juutalaisille eikä pakanoille, sekoitat tämän yksinkertaisen asian.
Siis vain ja ainoastaan juutalaisille on annettu laki jonka piti johtaa pelastukseen ja jota tuli julistaa vain heille-
MARTTI,
tulee mieleen ”Hiljaisuuden Ystävät”-lehdessä julkaistu Stinissenin pitkä pohdinta perisyntiopista, siis vuosia sitten, enkä sitä nyt löydä käsiini. Toisaalta se, miten ortodoksisessa perinteessä rohkeammin pyydetään kasvaa kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta, minussa ja meissä.
On kyllä vissi ero siinä, jos kilpailemme Paavalin kanssa suurimman syntisen arvosta, tai, jos samaistumme psalmilaulajaan, joka kiitollisena samaistuu Jumalan ihmeelliseen työhön. Tai, jos olemme Jeesuksen seuraajia, tai aina uudestaan puheissamme kehumme sillä, kuinka heikkoja ja huonoja olemme. Sitä joskus luullaan nöyryydeksi, mutta mitähän se oikea tai aito nöyryys sitten lienee? Tuskin oman syntisyyden kehumista. Minusta tämä ”vaatimattomuuden” puhe on vastuuttomuutta: Olen heikko armon kerjäläinen – ei minulta mitään voi odottaa. Senkun lillun vaan Jumalan armossa ja saan aina uudestaan anteeksi tämän luonteenpiirteeni, nimittäin syntisyyden ja heikkouden. Kilvoitusta tässä kristillisyydessä ei ole, pyhityksestä puhumattakaan.
Olen oppinut pitämään aidoimpia elämänviisauksia paradokseina siihen tapaan kuin ’suurin olkoon lapsen kaltainen’. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita herännäisten suruttomuuden kavahtamisen, joka joidenkin mielessä tarkoittaa synkkyyttä. Minun kokekumkseni mukaan suruttomuus on ilotonta ja oikea ilo syttyy vasta, kun uskaltaa kohdata murheensa.
Koulutyössä murrosikäisten parissa tulin opettajatoverini kanssa siihen tulokseen, että nuorista puhuttaessa kamala ja ihana ovat synonyymejä.
Olen pitkälle kanssasi samaa mieltä. Körttiläisiä pitää synkkinä moni, joka ei heitä tunne. Tosin, onhan körttiläisyys ajan mkanssa kovasti muuttunut, moneen kertaan. Jeesus hallitsi paradoksisen puheen. Tosikkomainen, 2+2=4 voi johtaa myös harhaan. Hän harrasti myös mustaa huumoria: anna kuolleitten haudata kuolleensa ja tule sinä ja seuraa.
Heikki on eri asia kehua kuinka suuri Herra on, kuin kehua omaa heikkouttaan. Ylistämmehän Jumalaa kiitoksin, kun Hän pitää meistä huolen.
Kun Kristitty elää Armosta, niin kaikki on silloin valmista. Jumala joka on alkanut minussa työnsä, saattaa sen myös loppuun. Tässä luottamuksessa saan elää.
Kristitty ei elä enää vaatimuksista, vaan Jumalasta tullut Rakkaus saa meissä aikaan kaiken mitä Jumalisuuteen tarvitaan. Elänkö lihallisen mieleni vallassa jos olen Kristitty? Enkö kuitenkin ole Hengen alla, niin, ettei oikea käteni tiedä mitä vasen tekee? Pidänkö jatkuvasti lukua tekemisistäni, niin että olen varmasti suorittanut kaiken oikein? Milloin on tehty riittävästi? Armon Tie on kokonaan toinen.
Pyhitys ja kilvoittelu on juuri Armossa pysymistä, että säilyttäisin sen uskon, joka on kertakaikkiaan pyhille annettu. Aloitanko hengessä ja päädyn lihan töihin? Kyllä, jos ajaudun jälleen katsomaan itseeni Kristuksen sijasta. Kaiken minä voin Hänessä joka minua vahvistaa. (Fil.3) Jumala muuttaa meitä ja uudistaa meitä Henkensä kautta, sitä on Pyhitys, joka on Jumalan teko meissä.
.
Armosta olemme pelastetut.
.
Juha Heinilä, armosta vaiko kasteesta?
Siis saako armon JO kasteessa eli onko pelastus varma jo sen saatuaan?
Saako armon uskomalla, että on sen saanut? Ovatko sakramentit meille annettuja merkkejä, joita tarvitaan vahvistamaan heikkoa uskoamme? Onko kääntymisen kokemus samanlainen merkki sellaiselle meistä, jota sakramentit eivät vakuuta? Joka tapauksessa uskon, ettei meitä kristittyjä ole kutsuttu kinaamaan siitä, miten Jumala armoaan jakaa.
Ari, Jumala yksin päättää ketkä pelastuu. Ilman Jumalan armoa meistä jokainen joutuisi kadotukseen. Jopa se, että hengitämme tai elämme tai kerran kuolemme ei olisi mahdollista ilman Jumalan hyvää tahtoa meitä kohtaan. Pyhästä Raamatusta voimme lukea ja ymmärtää Jumalan tahtoa. Silti meidän ymmärrys ei vielä ole täydellistä, koska vasta Taivaissa ymmärrämme kaiken täydellisesti. Meidän on ihan turha väheksyä toisia kristittyjä tai yrittää tuomita kadotukseen toisia oman viisauden perusteella tai eksyttää toisia oman viisauden paisuttamina.
Jumala, Herra Jeesus Kristus sanoi: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6)
Jumala, Herra Jeesus Kristus sanoi: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi.” (Joh. 3:16-17)
Jumala, Herra Jeesus Kristus sanoi: : ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15-16)
Armon elämään kuuluu olla vaivainen mato ja suuri ihme samalla kertaa. Matoselta ei voi paljoa odottaa. Mato, kun on perisynti meissä. Siitä huolimatta olemme armon tähden ihmeellisiä luomuksia. Kaikki mitä meissä on, voi olla ihmeellisellä tavalla Jumalan käytössä. Jopa matosenkin puuhailut..
Kumpaan haluat leimautua? Maan matoseen, vai Jumalan suunnattoman hienoon luomistyöhön? Mitä hyödyttää ajatella ja vielä toisillekin julistaa: minä olen nyt vaan tämmöinen heikko kurja syntinen – ei minusta mihinkään ole. Voisiko Jumalalle olla kiitollinen perisyntiopista, siitä, että on perusalibi olla noudattamatta hänen tahtoaan?
En pidä itsensä kehuskelua suuressa arvossa, mutta rohkenen ottaa esimerkin itsestäni. Minulla on ainakin kolme parantumatonta sairautta, mutta en ole koskaan halunnut leimautua sairauteen. 33 vuotiaana sairastuin insuliinihoitoiseen diabetekseen. Kun sanoin sairastavani parantumatonta sairautta, yksi ihminen kysyi, enkö uskonut Jumalaan? Vastasin hänelle uskovani ja uskovani myös siihen, että kun yhteen sairauteen kehitetään hoito, tulee tilalle toinen ja että me kaikki lopulta kuolemme. Sairauksistani huolimatta olen tähän päivään asti halunnut elää ja tehdä työtä. Mitä hyötyä olisi ollut kenellekään siitä, jos elämänuskon (usko, toivo, rakkaus) tilalla olisikin ollut usko omaan sairauteen, heikkouteen ja huonouteen? Muutettavat muuttaen: Uskommeko perisynti-oppiin vai Jumalaan?
Minua on suojannut taitoisuus siitä että, kuka tahansa uskova voi langeta mihin tahansa.
Siinä ei ole mitään nöyristelyä, eikä itsensä mitätöintiä. Nimitetään sitä sitten madoksi tai perisynniksi. Se jokin tuottaa murhetta, koska olen usein tottelematon. Synti haluaa minua valtaansa jatkuvasti. Hengellisessä sodassa on välttämätöntä tietää mistä vaarallisin vihollinen on tulossa. Mikäli sitä odottaa vain itsensä ulkopuolelta, voi olla pian pahassa pulassa. Oma haluton- ja kapinallinen sisin on pahin uhka.
Olen nähnyt monta surullista tarinaa, kun tämä näköala on jonkun kohdalla jäänyt täysin huomiotta. järkyttäviä asioita pääsee tapahtumaan, jos vihollinen pelkästään ulkoistetaan.
Muutenhan tuo rakkauteni syntiin ei ole oikeasti minun ongelmani. Vapahtajanihan on luvannut ohjata elämääni. Joskus Hänen ohjauksensa voi olla perhosen siiveniskua hiljaisempi. Joten hengelliset aistit on syytä virittää hyvin. Muutoin käy hyvin herkästi, niin ettei ole ohjeistusta kuulevinaan ja jatkaa väärään suuntaan.
Jos varoitusta e i kuuntele, niin lopulta on pulassa. Ne tilanteet on aina hyvin nöyryyttäviä. Taasko mokasin ! Silloin tarraudun armoon. Näitä tilanteita ja nöyryytyksiä ei pidä sekoittaa itsetuntoon. Onhan Jumala itse antanut minulle suuren arvon. Kutsuuhan Hän minua rakkaaksi lapsekseen. juuri silloin kun langenneena kiipeän Hänen isän syliinsä.