Tuon kysymyksen kanssa olen monena aamuna kahvini nauttinut. Olen sellaisen erkaantumisen jo kerran kokenut ja se kipu ei ollut mitätön. Me molemmat muutuimme kuin ilmaksi. Minä heille ja he minulle! Silloin täytyy juurtua lujasti siihen "peruskallioon", koska se ilma tulee joskus niin suurina annoksina. Esikoislestadiolaisuus kouristelee historiansa suurimmassa koetuksessa ja sen jokaista niveltä ja liitosta koetellaan. Vaikka se onkin minulle ilmaa ja minä heille, niin en välty sisäiseltä kivulta sen asian suhteen. Tiedän liian hyvin miltä sadoista veljistä ja sisarista tuntuu, kun perustus alkaa halkeilla ja juopaa syntyy sukujen ja perheenjäsenten välille. Toivon, ettei juopa ole niin suuri kuin oli rikkaanmiehen ja Lasaruksen välillä, sitä ei voinut ylittää.

Kun peruslähtökohta ihmisellä on seuraava: Me vastaan muu maailma, niin sieltä on pitkä matka siihen, että aistisi Jumalan ja Hänen valtakuntansa suuruutta. Esikoisena oli selkeää olla, koska mikään muu ei ollut mitään. No, jos avartuisin sitten ja alkaisin rohkeasti yleisluterilaiseksi, niin miltä se maailma sitten näyttäisi? Se selviäisi yhdellä kysymyksellä: Kenen kanssa Luterilaisella kirkolla ja sen jäsenillä on ehtoollisyhteys? Siis virallisesti! No, ehkä niitä muutama löytyisi, siis kirkkoa. Oppositioasenteesta en kuitenkaan pääse, vaikka paidankaulus ei ihan niin kiristä, mutta kiristää kuitenkin.
Vapaat suunnat ovat falangissa, mutta jos siirtyisinkin sinne? Niin sieltä kilven suojasta voisin tirkistellä ja näkisin seuraavaa: Siellä olisikin vastassa ne entiset ystävät ja heihin pitäisi osoittaa keihäällä! Karkun opistolla joku kertoi asiaa. Joku henkilö heräsi peräämään sielunsa pelastusta. Hän liittyi toiseen ja erosi edellisestä, hänet aina kastettiin ja seuraava paikka ei tunnustanut edellisiä kasteita ja kastettiin taas. Opettaja totesi: Ei lisää kasteita, vaan sielunhoitoa hän tarvitsi. Tuliko hänestä sitten paholainen niitten kasteitten kautta? Jonkin oppisuunnan mukaan melkein näin kävisi? Ei tullut, vaan hänen sielunsa etsi edelleen lepoa ja rauhaa Kristuksessa, jota hänelle ei tarjottu, vain jäsenyttä jossain sääntökunnassa.

Olen siis kriisissä. Ei kovin pahassa, mutta kuitenkin. Ensin tunnustan muutaman asian. Olen luterilaiselle kirkolle veroa maksavana suorittanut muutaman lapsen siunaamisen, siunannut muutaman kodin ja yhtä avioliittoa. Olen osallisena maallikkoehtoollisissa, en siis esikoisuuden puitteissa vaan muualla. Olen siis rikkonut kirkkoa vastaan jonkin mielestä niin pahasti, että en saisi kuulua enää kirkkoon. Toinen momentti : Mitä kirkko on minulle tällä hetkellä! Moniääninen kirkko sisältää niin paljon asioita, joita vieroksun, että en enää tunne oloani kotoiseksi. Kotikirkkoni savu ja hyppymessut eivät ole makuuni. Raamatun sanan moninainen käsittely irroittaa ikävästi ne peruspilarit perustastaan, joista olen koittanut pitää kiinni. Irrallinen tuki ei paljon auta, kun maanjäristykset tulevat.

Nyt siis haluaisin karistaa päältäni kaikki kahleet. Haluaisin olla kaikkien autuutta kaipaavien kaveri. Haluaisin pitää erilaisia ihmisiä veljinäni ja siarinani, asia jota mikään nykyinen laitos ei minulle salli. Minusta tulee kirkosta eroamisen jälkeen, joko kaikkien kaveri tai sitten hylkiö, jonka kaikki hylkäävät. Tämä on riski, mutta uskon, että se riski kannattaa ottaa! Rauha Herran Siionille, jolla ei ole maallista nimeä!