Tuon kysymyksen kanssa olen monena aamuna kahvini nauttinut. Olen sellaisen erkaantumisen jo kerran kokenut ja se kipu ei ollut mitätön. Me molemmat muutuimme kuin ilmaksi. Minä heille ja he minulle! Silloin täytyy juurtua lujasti siihen ”peruskallioon”, koska se ilma tulee joskus niin suurina annoksina. Esikoislestadiolaisuus kouristelee historiansa suurimmassa koetuksessa ja sen jokaista niveltä ja liitosta koetellaan. Vaikka se onkin minulle ilmaa ja minä heille, niin en välty sisäiseltä kivulta sen asian suhteen. Tiedän liian hyvin miltä sadoista veljistä ja sisarista tuntuu, kun perustus alkaa halkeilla ja juopaa syntyy sukujen ja perheenjäsenten välille. Toivon, ettei juopa ole niin suuri kuin oli rikkaanmiehen ja Lasaruksen välillä, sitä ei voinut ylittää.
Kun peruslähtökohta ihmisellä on seuraava: Me vastaan muu maailma, niin sieltä on pitkä matka siihen, että aistisi Jumalan ja Hänen valtakuntansa suuruutta. Esikoisena oli selkeää olla, koska mikään muu ei ollut mitään. No, jos avartuisin sitten ja alkaisin rohkeasti yleisluterilaiseksi, niin miltä se maailma sitten näyttäisi? Se selviäisi yhdellä kysymyksellä: Kenen kanssa Luterilaisella kirkolla ja sen jäsenillä on ehtoollisyhteys? Siis virallisesti! No, ehkä niitä muutama löytyisi, siis kirkkoa. Oppositioasenteesta en kuitenkaan pääse, vaikka paidankaulus ei ihan niin kiristä, mutta kiristää kuitenkin.
Vapaat suunnat ovat falangissa, mutta jos siirtyisinkin sinne? Niin sieltä kilven suojasta voisin tirkistellä ja näkisin seuraavaa: Siellä olisikin vastassa ne entiset ystävät ja heihin pitäisi osoittaa keihäällä! Karkun opistolla joku kertoi asiaa. Joku henkilö heräsi peräämään sielunsa pelastusta. Hän liittyi toiseen ja erosi edellisestä, hänet aina kastettiin ja seuraava paikka ei tunnustanut edellisiä kasteita ja kastettiin taas. Opettaja totesi: Ei lisää kasteita, vaan sielunhoitoa hän tarvitsi. Tuliko hänestä sitten paholainen niitten kasteitten kautta? Jonkin oppisuunnan mukaan melkein näin kävisi? Ei tullut, vaan hänen sielunsa etsi edelleen lepoa ja rauhaa Kristuksessa, jota hänelle ei tarjottu, vain jäsenyttä jossain sääntökunnassa.
Olen siis kriisissä. Ei kovin pahassa, mutta kuitenkin. Ensin tunnustan muutaman asian. Olen luterilaiselle kirkolle veroa maksavana suorittanut muutaman lapsen siunaamisen, siunannut muutaman kodin ja yhtä avioliittoa. Olen osallisena maallikkoehtoollisissa, en siis esikoisuuden puitteissa vaan muualla. Olen siis rikkonut kirkkoa vastaan jonkin mielestä niin pahasti, että en saisi kuulua enää kirkkoon. Toinen momentti : Mitä kirkko on minulle tällä hetkellä! Moniääninen kirkko sisältää niin paljon asioita, joita vieroksun, että en enää tunne oloani kotoiseksi. Kotikirkkoni savu ja hyppymessut eivät ole makuuni. Raamatun sanan moninainen käsittely irroittaa ikävästi ne peruspilarit perustastaan, joista olen koittanut pitää kiinni. Irrallinen tuki ei paljon auta, kun maanjäristykset tulevat.
Nyt siis haluaisin karistaa päältäni kaikki kahleet. Haluaisin olla kaikkien autuutta kaipaavien kaveri. Haluaisin pitää erilaisia ihmisiä veljinäni ja siarinani, asia jota mikään nykyinen laitos ei minulle salli. Minusta tulee kirkosta eroamisen jälkeen, joko kaikkien kaveri tai sitten hylkiö, jonka kaikki hylkäävät. Tämä on riski, mutta uskon, että se riski kannattaa ottaa! Rauha Herran Siionille, jolla ei ole maallista nimeä!
Älä eroa. Silloin kun on kriittinen, ja tuntuu siltä, ettei kirkko anna minulle tarvitsemaani, pitää ajatella toisin päin. Ehkä juuri sinua tarvitaan. Muuhunkin kuin maksajaksi.
Kiitos myötätunnosta, mutta se ei ole mahdollista. Sen verran olen kokeillut, että kirkon piirissä ei ole tilaa, vain penkin kuluttajan arvokas tehtävä. Toisaalta olen jo mukana toisessa pienessä ryhmässä, joka ei ole mihinkään tunnustukseen sidottu kuin Apostoliseen, joten kaikki on myöhäistä.
En ole kuullut että, joku kirkon jäsen olisi kirkosta erotettu. Oli ”rikosrekisteri mikä tahansa. Joten kirkkoon kelpaamattomaksi tuskin tulemme.
Minusta on mainio mahdollisuus, tämä valinnan vapaus. Voin pyhäaamuisin mennä siihen kirkkoon mihin itse haluan.
Jumalanpalveluksiin on helppo jokaisen tulla. kirkkokahvilla voi tutustua uusiin ihmisiin. Heitä voi kutsua toimintaan. Kirkon ovesta sisään astuvat, ovat valmiita
tulemaan mukaan muuhunkin. he ovat niitä rauhan ihmisiä, joita meidän tulisi olla etsimässä. Papit eivät kuitenkaan näitä ihmisiä ehdi kohtaamaan. Joten työmaata kirkossa riittää.
Vapaaehtoisesta eroamisesta on kysymys. Ei minua kukaan erota eikä siitä ole kyse. Nyt vain on niin, että halusin vaimoni kanssa palvella omassa lähiössämme, mutta kun seurakuntakeskuksesta tehdään lasten päiväkoti, niin se ei käy. Järjestimme yhden Alfa-kurssin, mutta toiseen ei enää ollut rahaa. Joten ymmärrän, että olen numero jäsenmäärässä enkä muuta. Joten se on yhdentekevää missä olen tai mitä teen. Ehkä tämä ei anna aihetta enempään.
Pystyttekö käyttämään kotianne jatkossa? Kun seurakunnasta ei saa tiloja? Silloinhan varoja toimintaa ei oikeastaan edes tarvita. Tarjoilut voidaan hoitaa nyyttikestien tapaan.
Tilojen käyttöön ei tarvita varauksia. Tulee paljon etuja. Aika vähän kirkko mahdollisuuksia antaa,Eikä itse niitä käytä. Joten siunausta vain matkaan.
Minulle kirkko muuttuu sitä rakkaammaksi, mitä loitommas Helsingistä maallinen vaellus vie. Tykkään kuljeksia hautausmailla ja oleskella kirkoissa. Saarnoja en ole oikein Pohjois-Pohjanmaata etelämpänä enää jaksanut aikoihin kuunnella. Katselen jumalanpalveluksissa ihmisiä, alttaritauluja, istuskelen, kuuntelen ja vähän laulankin virsiä, mietiskelen. Olen minäkin monasti miettinyt, etenkin matalakirkollisina, vahvasti pietistisinä kausina kirkosta eroa, mutta en sittenkään voisi. Kirkko on kuitenkin jollain tavoin sellainen pylväs, johon heikkoina hetkinä, jolloin ei muuta jaksa, voi nojata, vaikkei uskoisikaan sen pelastusopilliseen merkitykseen. Se on kastanut sata sukupolvea ennen minua, ja toivottavasti myös monta minun jälkeeni.
Jokainen miettii omalta kohdaltaan. En kirjoita kaunaisuudesta vaan iloitsen siitä vapaudesta, että saan mennä minne haluan eikä kukaan voi moittia minua siitä. Tänään postitan erokirjeen ja alan nauttia vapaudesta.
Mainiota, Lauri, tervetuloa meidän eronneitten joukkoon! Meillä tuskin paljon muuta yhteistä onkaan, kuin että emme enää kuulu kirkkoon. Se on elämän moninaisuutta ja vapauden tunne on mahtava, tiedän sen kokemuksesta. Minun eroni syy oli tämä Laajasalon tapaus ja eritoten ”kunnon kristittyjen” tapa puolustella ja peitellä väärinkäytöksiä. Muita syitä erolleni olivat monien pappien kielteinen suhtautuminen naispappeuteen ja Raamattu-uskovaisten harjoittama homoseksuaalien syrjintä. Kuppi meni nurin, siinä kaikki, mutta olo on vapaa ja onnellinen.
Vielä Lauri, se eroaminen käy helpoiten eroakirkosta.fi – linkin kautta, säästyy postimerkki.
Kirkko on Kristuksen ruumis.
Efesolaiskirje puhuu kirkosta kahdessakin kohtaa Kristuksen ruumiina:
1:23 joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää.
5:30 sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä.
Vanha kirkko on selkeästi sanonut ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta, extra ecclesiam nulla salus.
Tunnustuskirjamme puhuvat myös siitä että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.
Augsburgin tunnustuksen puolustus:
IX uskonkohta. Kaste
— Siinä me tunnustamme, että kaste on välttämätön pelastukseen, —- . Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee myös lapsia. Mutta eihän se koske niitä, jotka ovat Kristuksen kirkon ulkopuolella, missä ei ole sanaa eikä sakramentteja, koska Kristus synnyttää uudesti juuri sanalla ja sakramenteilla
Matias Roto, ei ev.lut kirkko ole Kristuksen Kirkko. Seitsenvuotias lapsikin tietää, mikä on Kirkko. Lauri on (tai ei ole) Kristuksen Kirkossa ihan riippumatta siitä, onko hän evlut kirkon jäsen vai ei.
Pekka T.
Tunnustuksemme määrittelee kirkon seuraavasti Augsburgin tunnustuksessa:
VII Kirkko
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Matiaksen kommenttia haluaisin sen verran tarkentaa, että Lutherin tarkoittaman ”ecclesian” ja kulloinkin olemassaolevan konkreettisen kirkon välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä.
Siis: vaikka Lauri eroaisi evl kirkosta (mitä en toivo, päinvastoin), ei se automaattisesti tarkoita, että Lauri olisi pelastuksen ulkopuolella, eli Kristuksen kirkon, so. ecclesian ulkopuolella. Tunnustuskirjoja voi luonnollisesti lukea, ja niissä esiintyvää ”kirkkoa”, merkityksellistää eri tavoin. Tässä puhun ainoastaan Lutherin tarkoittamassa merkityksessä ”ecclesiasta.”
Johan sieltä Matiaksen tuomiopasuuna soi! Niin se opetti ennen koulussa uskonnonopettaja-rovasti, että seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta. Uskokoon kuka haluaa. Minäkin uskoin niin kauan, kunnes minulla oli aikaa ajatella ja kunnes tutustuin ”hyvien uskovaisten” moraaliin. Käsitin lopulta, että tuossa Kristuksen ruumiissa ei ole hyvä olla.
Anteeksi! En olisi halunnut aiheuttaa turhaa päänvaivaa ikääntyneille Herran palvelijoille. Minun on käytävä oma tieni, joka on niin ahtaasta niin avaralle, että molemmat voivat olla arveluttavia. Jotain kuitenkin silloin ymmärsin, kun Herramme avasi minun korvani kuulemaan uudenheäyksen papin saarnasta Jumalan Sanaa! Silloin ymmärsin, että raja-aidat ovat ihmisten tekemiä ja juuri niitä Kristus kirkon yhdistäjä tuli kaatamaan.Raamattuun pitäytyviä pappeja kunnioitan edelleen.
Rohkeutta, Veljeni Herrassa Jeesuksessa!
Seuraa Sinä vain Herraa, sanokoot ihmiset mitä tahansa!
Kiitos veljet!
”Herra vahvistaa sen miehen askeleet, jonka tie hänelle kelpaa.
Jos hän lankeaa, ei hän maahan sorru, sillä Herra tukee hänen kättänsä.” Ps.37:23-24