Olen uskonnollinen ihminen ja haluan uskoa. Joku voi sanoa, että olen uskovainen ja uskossa. Onko ateismissa kyse oikeastaan vain siitä että ei halua uskoa? Sanotaan että uskoa ei voi valita. Siinä mielessä se on totta, ettei uskossa oloa voi valita. Ei voi päättää että minäpä ryhdyn nyt uskomaan. Mikäli valinta sanan tilalle laitetaan halu, niin tilanne muuttuu. Halu ottaa kutsu vastaan kun kusutaan on kyllä jokaisen oman valinnan varassa.
Uskkontuloani edelsi halu saada hyvä omatunto. Omantunnon syytöskset oli raskas taakka josta halusi vapaaksi. Oli suuri ”halu” saada syntini anteeksi ja tulla Jumalan lapseksi. Oli halu laittaa koko elämä Jumalan varaan. Myöhemminkin koko uskon elämäni on rakentunut sen varaan että minulla on halu kasvaa uskossa. Koen uskon hyvin mielenkiitoiseksi asiaksi. Sen tutkiskelu ja ihmettely ei näytä loppuvan.
Sitlti monesti koen että minulla on hyvin vähän uskoa.Onko uskoni ja ateistin uskon ero van siinä, että haluan uskoa ja ateisti ei halua?Uskovana minulla on paljon vaikeuksia uskoa, mutta haluan uskoa silti. Koen ettei usko ole minusta lähtöisin. Sekin on lahja, jonka saan kaiken muun ohessa. Oikeasti mieleneni on usein kapinassa uskon kanssa. Sillä uskominen on monesti vaikeaa. Jumalalla on monia suuria lupauksia meille uskoville ja monia niistä on hyvin vaikea uskoa. Niihin kohtiin tarvitsen sitä ”halua” uskoa sittenkin.
Koen että uskolleni olen saanut vahvistusta juuri monien elämän vaikeuksien kautta, joissa usko on joutunut koetelluksi. Kaikissa niissä olen saanut yllättävän avun ja huolenpidon. Yksi sellainen oli kun nuorena olin askeleen päässä itse valisemastani päivien päätöksestä. Uskoni kasvaa kokemusten kautta, joissa ole saanut selkeän avun. Niin kuin siinäkin tilanteessa. Haluan uskoa, että jatkossakin saan odottaa avun jatkuvan myös sen tietyn rajan yli ja myös sen takana.
En näe mitään syytä siihen miksi huolenpito loppuisi siihen, kun jatkuvaa apua on saanut kokea jo yli puoli vuosisataa. Eikä siihen koskaan ole joutunut pettymään.Onko ero vain siinä että haluan uskoa ja ateisti ei ?
Muutehan olemme ihan samalla viivalla. Kumpikaan meistä ei voi itsestään uskoa Jumalaan kaivaa esille.
Usein puhutaan uudestisyntymisestä uskosta . Raamattu puhuu paljon enemmän kuolleesta ja elävästä ja siihen liittyy että uskovaisessa asuu Pyhä Henki ja on elävä mutta samanlailla syntinen kuin ateisti mutta hänelle Pyhä Henki osoittaa syntisyyden jota ateisti ei koe syyllisyytenä Jumalaa kohtaan . Raamattu puhuu armosta kasvamisesta ja silloin uskovainen syntisyytensä keskellä saa nähdä Jumalan armon rakkauden . Uskonnon lahja ja sen vaikutukset ja ”määrän” näämme oman avuttomuuden ja syntisyytemme kautta . Kaikki jumalisuus kätkeytyy heikkouteen jossa Jumalan voima ilmenee . Ja tämä on tietysti järjen mielestä hullutus , mutta näin Jumala on ristintien meille avannut poikansa kautta , ikivanha vain armon tie on meidänkin tiemme .
Kiitos Timo, pohdiskelen oikeastaan sitä miten sana ”usko” saatetaan eri tavalla käsittää ateistien ja uskovien leireissä.
Uskova ei pidä esim. Raamattua satukirjana niin kuin ateistit. Uskovalle Raamattu puhuu totta ja on totuus.
Psalmit:
119:160 Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti.
Johanneksen evankeliumi:
17:17 Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.