Kotimaassa pohditaan, eikä ensimmäistä kertaa, digitaalista yhteisöllisyyttä. Pohjalla on kovin auvoinen ajatus verkosta ja sosiaalisesta mediasta ongelmattomana toimintaympäristönä. Tutustumalla jo pelkästään Kotimaan blogeihin tai muistelemalla sen ammoin kuollutta ja kuopattua keskusteluosastoa voi todeta, ettei asia ole niin auvoinen. Yhteisen jakamisen sijaan sosiaalista mediaa uhkaa jatkuvasti luisu jakavaksi riitelyksi.
Nettiä koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa kiinnitetään nimittäin, varsinkin Yhdysvaltain kaksien edellisten presidentinvaalien jälkeen, yhä enemmän luonnetta sosiaalisen median merkitykseen ihmisten jakajana, mielipiteiden ja vastakkainasettelun kärjistäjänä. Yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin mukaan tämä piirre on sisäänrakennettu sosiaaliseen mediaan. Sitä selittää se, että sosiaalisessa mediassa on läsnä sisältöä tuottavien toimijoiden lisäksi yleisö, joka tarkastelee ja palkitsee toimijoita.
Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että yleisöön uppoavat parhaiten voimakkaita tunteita, erityisesti vihaa ja närkästystä lietsovat ulostulot. Ne se palkitsee antamalla positiivista huomiota: klikkauksia, tykkäyksiä ja jakoja. Tylsä, rakentava kontribuutio taas saa väin vähän lukijoita. Tämän ovat ei-sosiaalisetkin mediat klikkiotsikoissaan ja lööpeissään jo kauan sitten huomanneet. Sosiaalisen median algoritmit, jotka mittaavat kiinnostustasi reaaliajassa nostavat siten esille yhä provosoivampaa materiaalia, joka ruokkii vastakkainasettelua. Erityisesti sellaista herättää moraalinen tyrmistys ja raivo.
Koska uskonnollinen yhteisö on monien moraalikysymysten ristipaineessa operoiva toimija, on juuri sillä erittäin suuri potentiaali kerätä ympärilleen (ja sisälleen!) tätä patsastelua. Sillä taas on taipumuksena jakaa yhteisöä, lietsoa ristiriitoja ja johtaa yhä äärimmäisempiin ulostuloihin. Tämä pätee varsinkin yhteisöön, joka pyrkii jollain tavoin kertomaan normatiivisesti, mikä on hyvää, ja esiintymään jopa Jumalan asialla. Ja kun toiset tyrmistyvät, pitävät toiset yhä tiukemmin kiinni siitä, minkä kokevat oikeaksi.
Luultavasti tästä syystä kirkon verkkoyhteisöjen rakentamishankkeet eivät yleensä ole onnistuneet. Ne vaatisivat vahvempaa moderointia ja ’ylhäältä’ (esim. työntekijöiltä) annettua käsitystä yhteisöllisestä missiosta. Tämä on kuitenkin samalla poissulkevaa, mikä sopii heikosti julkiselle toimijalle, joka korostaa nykyisellään inklusiivisuutta ja syliinsä sulkevuutta. Siksi pienemmät yhteisöt, joilla on vahvemmin jaettu yhteinen missio ja moderointi saattavat toimia.
Sama ilmiö näkyy tietenkin ja ennen kaikkea politiikassa. Haidtin kirjoitukset herättävät ainakin sen laajemman huomion, että kommunikaation vaivattomuus ei ole aina toivottava seikka. Kun tekniset esteet poistuvat ja kiukkuisin purkaus on jaettavissa sekunneissa, ihmiset jakavat sen, mitä rauhoituttuaan – tai sen vaatiessa postimerkin tai ainakin enemmän kuin 140 merkkiä – katuisivat.
Vaaran tuottaa myös moderoinnin muuttuminen näkymättömäksi, eli sellaiseksi joka perustuu lausumattomiin sääntöihin siitä, mikä on soveliasta. Kun ryhmien välinen vastakkainasettelu kärjistyy, syntyy ihmisille kiusaus (ja peräti kokemus velvollisuudesta) poistaa vastakkaisen mielipiteen ilmaisija julkisuudesta. Kärjistymisestä seuraava keskinäisen ymmärryksen väheneminen saa tämän näyttämään mielivallalta, mikä tietenkin lisää vastakkainasettelua.
Kirkon kaltaiselle yhteisölle, josta voi erota täyttämällä lomakkeen nettisivulla, tämäkään ei lopulta toimi. Näyttääkin siltä, että lopulta keskustelun todelliseksi painopisteeksi nousee moderointi, jolla on välitön yhteys sananvapauteen. Institutionaalisen yhteenkuuluvuuden takaajat kuten uskontunnustus saattavat nousta tulevaisuudessa merkitykseltään arvaamattomaan asemaan, koska niihin sitoutuminen on pehmeämpi keino rajata sananvapautta kuin virtuaalinen eliminoiminen. Ehkä tästäkin on saatu kirkossa jo esimakua.
On täysin selvää ettei lähetysjärjestöt tai mikään muukaan yhteisö saa työnantajan asemassa syrjiä mitään ihmisryhmää.
Nähdäkseni syrjimättömyysvelvoite merkitsee tällöin vain sitä, ettei kyseiseen ihmisryhmän oikeuksia sivuuteta perusteetta, eikä muutoinkaan toimita kyseistä ihmisryhmää vastaan.
Tämä ei siis sisällä velvoitetta että kyseistä ihmisryhmää koskevia tavoiteta pitäisi edistää mitenkään erityisesti tai muuhunkaan erityiseen solidaarisuuteen kyseistä ihmisryhmää kohtaan. Riittää että ihmisryhmään kuuluvia kohdellaan kuten muitakin ihmisiä kohdellaan.
Jos suomalaisessa kioskissa myyjä ei osaa venäjää, ei kyse ole venäläisasiakkaiden syrjimisestä. Syrjimiseksi asia muuttuu, jos venäjänkielisille ei suostuta myymään mitään edes tulkin välityksellä. Ei ole homoseksuaalien syrjintää, jos hääkakkuun ei löydy kahta miestä tai kahta naista esittävää koristetta. Se on syrjintää jos kakkua ei suostuta myymään edes koristeetta.
Ei se ole syrjintää, jos lähetysjärjestö ei löydä samaa sukupuolta olevalle pariskunnalle sopivaa tehtävää lähetyskentältä, mutta se on syrjintää jos päätetään ettei heitä voi lähettää koskaan millekään kentälle.
Jukan viimeiseen lauseeseen. Tulee mieleen, ettei vain niin olisi kaikessa hiljaisuudessa jossain päätetty, vaikka sitä ei olekaan ylöskirjoitettu lainvalvojan tarkkaavan silmän takia?
Luin piispa Jolkkosen haastattelun lehdestä. Siinä on paljon paikkansa pitämättömiä ja harhaanjohtavia väitteitä, ristiriitaisuuksia ja oikeastaan se ansaitsisi varsin seikkaperäisen analyysin. Jotenkin surullistakin, eihän tällä tavalla tietenkään pitkälle pötkitä. Totuusyhteisön sisäiset ristiriidat vain syvenevät. Täälläkin keskustelua on käyty nimenomaan piispainkokouksen mietinnön ja muiden asiassa oleellisten dokumenttien pohjalta ja sen keskustelun valossa Jolkkosen näkemykset ovat lähinnä propagandaa.
Ei liene epäilystäkään siitä etteikö Jolkkonen tuntisi piispainkokouksen mietintöä vuodelta 2010 tai mitä mietintöä kirjoitettaessa on tarkoitettu. Hän oli tuolloin piispainkokouksen sihteeri.
Sepä se, en epäile ollenkaan. Niinpä ainoa looginen johtopäätös onkin, että Jolkkosen virhellinen, ristiriitainen, tarkoitushakuinen ja harhaanjohtava argumentaatio on tietoinen valinta. Eli propagandaa.
Minäkin luin piispa Jolkkosen jutun lehdestä. Meillä näyttää olevan kovin erilaiset silmälasit, joiden läpi tekstiä luemme.
Minusta Jollkosen perustelut olivat faktaa, joka on jo muistakin yhteyksistä käynyt ilmi. Kirjoitus oli maltillinen ja siitä sai hyvän kuvan asiasta.
Ihmettelen, mistähän tässä on kyse? Näyttää tulleen muotiin leimata piispojen toiminta epäluotettavaksi ja heidän sanoneen jotain väärää tai toimineen väärässä paikassa.
Näyttää olevan menossa sellainen leikki, että ensin tuodaan julkiseen ihmettelyyn jokin sanominen ja tekeminen ja vaaditaan piispaa siitä tilille. Kun hän sen tekee, näyttää olevan yhdentekevää, mitä hän sanoo, mutta hänet leimataan epäluotettavaksi.
En malta olla kysymättä, että onkohan tämä sitä kirkon hierarkioiden purkua, joka kuuluu Tulkaa kaikki-liikkeen toimintaohjelmaan.
Tuire, kuten totesin, näitä lainsäädäntöön ja kirkon päätöksiin yms. liittyviä asioita on käyty perusteellisesti läpi tällä foorumilla. Niissä keskusteluissa esitettyjen perusteluiden pohjalta esitin oman näkemykseni Jolkkosen haastattelusta. En ihan tarkoituksella avaa sitä keskustelua ja lukuisia perusteluita tässä uudestaan. Totesin kyllä, että Jolkkosen väittämät toki ansaitsisivat perusteellisemman analyysin (vaikka moni asia on tullut jo moneen kertaan sanotuksi).
Mistään sen kummemmasta ei siis ole kyse ja luonnollisesti jokainen arvioi asian itse ja puntaroi esim. minun aiheesta esittämiä perusteluita oman harkintansa mukaan. Minä esitän kommentteja yksityishenkilönä enkä kuulu Tulkaa kaikki -liikkeeseen.
Jani: Kiitos vastauksestasi! Ja hyvää, aurinkoista viikonloppua sinulle!
Täältä ”sivusta” seuraten tämä vatvominen on todella, toistan TODELLA mielenkiintoista! Ja, mikä vielä mielenkiintoisempaa, on täältä katsomosta seurata, että mihinkähän tämä johtaakaan? Onnea vaan ja hyvää huomistulevaisuutta!
”lähetysjärjestöjen olisi selvintä perustella rekrytointejaan omilla säännöillään ja Suomen lailla.”
Jari Jolkkonen
”On täysin selvää ettei lähetysjärjestöt tai mikään muukaan yhteisö saa työnantajan asemassa syrjiä mitään ihmisryhmää.”
Jukka Kivimäki
Mikähän tässä sitten jää epäselväksi?
Jotkut varmaan ajattelevat että lähetysjärjestöjen pitäisi ihan järjestämällä järjestää työtilaisuuksia myös ko. seksuaalivähemmistöön kuuluville.
Siis tyyliin: Jos paikallinen kirkko ei ota vastaan, niin järjestetään sitten papillisia tehtäviä vaikkapa kehitysyhteistyöprojektin yhteyteen.
btw.Tähän järjestelyyn täkäläiset vapaa-ajattelijat eivät ole vielä tainneet reagoida.
Jukka Kivimäen kommenttiin viitaten, minusta tällainen vihjailu on rumaa ja ikävää luettavaa.
Jani Salminen
Kerro sitten sinä, miksi ei riitä että lähetysjärjestöt noudattavat Suomen lakeja ja omia sääntöjään?
Jukka Kivimäki, näemmä taas on löytynyt joku ongelma ja yksittäisen ihmisen ja työhön palkatun henkilön asioita pitää alkaa repostelemaan ja saattamaan kyseenalaiseen valoon.
Jani Salminen
Tässä ei nyt repostella kenenkään asioita joita ei olisi julkisuudessa jo moneen kertaan puitu.
Joku ongelma teillä kuitenkin tuntuu olevan, kun teille ei riitä että kirkon kaikki seitsemän lähetysjärjestöä noudattavat lakeja ja omia sääntöjään ja josta asiasta on vielä olemassa kirkon ulkomaanosaston selkeäsanainen lausunto.
Kysyn siis Olli Lehdon tavoin: Mikähän tässä sitten jää epäselväksi?
Niin, Jukka, voisit tietysti myös yrittää ottaa empaattisen otteen/yrittää asettua toisten asemaan, ja miettiä miksi seksuaalivähemmistöjen edustajille on ongelma siinä, että lähetysjärjestöt pitävät homoseksuaalisuutta seksuaalisen suuntautumisen vinoutumana. Ja homosuhteita syntinä ja Jumalan tahdon vastaisina. En tiedä oletko sinä rakkaussuhteessa vai et, mutta `jos olet, niin olisiko sinulle ongelma jos sinun läheisintä ihmissuhdettasi pidettäisiin vääränä ja vinoutuneena siinä kristillisessä yhteisössä, jossa sinä elät?
Olli Lehto :”Mikähän tässä sitten jää epäselväksi?”
Mielestäni ei mikään. Toivottavasti sama syrjimättömyysperiaate koskee myös muita yhteiskunnan organisaatioita ml. ay-liike, puoluelehdistö, eduskunta jne. ja avoimet virat täytetään tästä eteenpäin ainoastaan pätevillä eikä puolueiden mielestä sopivilla hakijoilla.
Seksuaalivähemmistöistä jankuttaminen muistuttaa Suomen politiikassa yleensäkin harjoitettua ”maan tapaa”, jossa lait laaditaan tulkinnanvaraisiksi ja asioista on puhuttava ”kieli keskellä suuta” selviä virallisia kannanottoja välttäen. Seksuaalivähemmistöistä keskusteleminen on kuin valtion Nato-keskustelua. Omasta puolestani siteeraan asiassa YYA-Suomen suosittuihin puoluejohtajiin kuuluvaa Paavo Väyrystä: ”En ole puolesta enkä vastaan, vaan pikemminkin päinvastoin.”
Naispappeja ei ilmeisesti lasketa ihmisryhmäksi, koska jotkut järjestöt saavat ihan rauhassa heitä syrjiä?
Sari Roman-Lagerspetz
Nyt ei ole kyse siitä, minälaista empatiaa minä tunnen tai en tunne.
Nyt on kyse siitä, riittääkö lähetysjärjestölle lähetysjärjestöille lakien, sääntöjen ja sopimusten noudattaminen.
Suomen lait eivät velvoita ketään henkilöä, eikä mitään työnantajaa erityiseen empatiaan juuri seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sinä voit toki luottamushenkilönä sellaista tukemaltasi taholta edellyttää, mutta kyse on silloin arvoperustasta, ei lakien noudattamisesta. Jos piispojen ja kirkon ulkomaan osaston henkilökunnan arvoperusta ei vastaa täsmälleen omasi, niin voit vapaasti sanoa olevasi eri mieltä, mutta silloinkaan kyse ei ole lakien väärästä tulkinnasta.
Jukka,
lakien noudattaminen riittää. Lue yhdenvertaisuuslakia ja työlainsäädäntöä.
Kristittyinä – ja ylipäätään ihmisinä – meidän kai pitäisi kuitenkin ajatella asiaa myös toisen ihmisen asemaan asettumisen kannalta.
Sari Roman_Lagerspetz: ”lakien noudattaminen riittää. Lue yhdenvertaisuuslakia ja työlainsäädäntöä.”
Miten lakien noudattaminen riittää, kun lakeja tulkitaan oikeudessa tuomareina istuvien toimesta mielivaltaisesti sivuuttamalla mitenkään asiaa perustelematta esimerkiksi työnantajan eli virallisesti vihatuksi sallittujen todisteet, joita verovaroilla itsensä elättävien syyllistäjien ei koskaan ole tarvinnut edes yrittää opetella. Niin kuin yksi ay-luottamusmies sanoi jo vuosia sitten, kun organisaation johto esitteli työmaapalaverissa enemmän kuin huolestuttavaa organisaation tuloslaskelmaa: ”Mitä se meille noita tilastojaan esittelee. Nehän ovat työnantajan asia.”
Kivimäki, mihin perustat väitteesi, että ”pitäisi järjestää homoille töitä” tai että vaaditaan ”erityistä empatiaa”? Eikö tuo ole totuuden vääristelemistä? Ei minusta kukaan ole väittänyt, että homoja olisi lähetettävä maihin, joissa heidän turvallisuutensa vaarantuu, tai yhteistyöhön kirkon kanssa, joka ei siihen suostu. Tämän keskustelun taustalla on tasan kaksi konkreettista tapausta: erään järjestön toiminnanjohtajan lausuma, jonka mukaan ko. järjestö ei misään olosuhteissa palkkaa homoja, sekä yksi tapahtunut rekrytointi, jota Jolkkosenkin vihjauksen mukaan ei olisi pitänyt tehdä, vaikka siinä tehtävässä työntekijöiden pääasiallinen palkanmaksaja on UM, joka kyllä edellyttää täyttä syrjimättömyyttä. Henkilöt lähetettiin muuhun kuin kirkon yhteydessä olevaan työhön. Tällaisesta tosiasioiden vääristelystä tulee (on tullut pitkään) vaikutelma, että halutaan vahvistaa yleistä mielikuvaa, jonka mukaan mitään syrjintää ei ole, ja luoda mahdollisuus hiljaiseen syrjintään. Syrjintälakeja tulkitaan aivan aiheellisesti niin, että rekrytoinnissa esiintyviä pinnan alla vaikuttavia motiiveja pidetään syrjinnän kriteereinä, ja kokonaisuutena ottaen sekä mm. edellä mainitun toiminnanjohtajan lpuheet huomioiden on aivan perusteltua olla huolissaan. Edelleen huomautan, että mikäli järjestö toimii kokonaan yksityisoikeudellisena juridisena henkilönä, mitään ”kirkon kantoja” ei tarvitse lainkaan pohtia, kirkkolain opillinen autonomia ei silloin koske järjestöjä lainkaan. Silloin järjestöjä tarkastellaan kuin mitä tahansa yksityistä työnantajaa.
Ehkä tähän nyt voisi vielä lisätä sen, että yksikään lähetysjärjestö ei voi tehdä sellaista ”omaa sääntöä”, jolla kiellettäisiin parisuhteensa rekisteröineiden palkkaaminen lähetysjärjestöön. Siinä mielessä piispa Jolkkosen on aivan turha viitata lähetysjärjestöjen omiin sääntöihin, koska näillä säännöillä ei voida ohittaa lainsäädäntöä. Lainvastaiset säännöt ovat mitättömiä.
Sama koskee myös kirkkoa. Kannanotto siihen, voivatko homoparit toimia kirkon palveluksessa ei ole minkään arvoinen, koska Suomen lainsäädäntö sitoo kirkkoa, olipa se asiasta mitä mieltä hyvänsä. Jos piispainkokous olisi ottanut kielteisen kannan homoparien mahdollisuuteen toimia kirkon tehtävissä, kannanottoa ei oltaisi voitu lainvastaisena toteuttaa käytännössä.
Teoriassa kirkolliskokous voisi esittää kirkkolain muutosta siten, että homopareille asetettaisiin virkakielto. Tämä olisi ainoa vaihtoehto asian nykytilan muuttamiseksi, mutta jokainen tietää, että sen toteutuminen on täysin epärealistista.
Jolkkosen kommentti ei sisällä mitään uutta eikä se muuta asian nykytilaa. Ilmeisesti Jolkkosen motiivi oli pyrkiä varmistelemaan, ettei kenellekään vain synny sellaista virhekuvitelmaa, että kirkko olisi sanonut homoista jotain liian sallivaa.
”Ehkä tähän nyt voisi vielä lisätä sen, että yksikään lähetysjärjestö ei voi tehdä sellaista “omaa sääntöä”, ”
Jusu Vihervaara
Eikös se periaate, että kunnioitetaan kohdemaan ja kohdeyhteisön kantaa ole tarpeeksi pätevä sääntö estämään rekrytoinnin kyseiseen maahan? Kun ei ole töitä, niin ei ole töitä, yksinkertaista. Vai pitäisikö kieltäytyä yhteistyöstä kaikkien niiden tahojen kanssa, joilla on kielteinen kanta? Vai pitäisikö toimia salaa, sateenkaari-ideologian ”troijalaisena viruksena”?
Olli, olet ihan oikeassa. Jos ei ole töitä, ei ole töitä.
Suvaitsevaisuuden lisääminen ja seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen on muiden järjestöjen tehtävä. Kirkon ja lähetysjärjestöjen ei ole siihen pakko osallistua, jos se tuntuu vastenmieliseltä.
Jusu osuu asian ytimeen. Riittää ettei syrji, erityiseen empatiaan laki ei velvoita.
Sama pätee myös työantajien sosiaaliseen vastuuseen. Moni työnantaja kantaa sosiaalista vastuuta pakkaamalla myös uusiin palvelussuhteisiin tehtävään vajaasti työkykyisiä. Laki ei siihen kuitenkaan pakota. Empatia ei siis ole tässäkään tapauksessa pakollista.
Jusu ja Jukka,
juu. Kirkon ei tosiaankaan ole pakko osoittaa empatiaa ja lähimmäisenrakkautta homoja kohtaan, eikä kehottaa sellaista osoittamaan.
Mutta jos ei osoiteta eikä kehoteta osoittamaan, niin sitten kannattaisi poistaa kaikki se mairea syrjimättömyys- höttö kirkon julkisista asiakirjoista, kuten vaikkapa: ”Kirkon tulee vastustaa kaikkea seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää”.
Jos ei vastusteta syrjintää (esim. työsyrjintää) ja samalla voimakkaasti julistetaan sitä, että vastustetaan KAIKKEA homoihin kohdistuvaa syrjintää, niin eettiset käsitteet kokevat inflaation. On vaikea tajuta mitä ne tarkoittavat. Silloin on vaikea enää tajuta mitä kirkko ylipäätään tarkoittaa ”syrjinnän vastustamisella”, ei myöskään sillä, että se vastustaa rasismia, vammaisten syrjintää, romanien syrjintää jne.
(onko kirkko muuten tehnyt erillisen, oman päätöksen siitä, että mustilla ihmisillä on mahdollisuus työskennellä kirkossa?)
Sari Roman-Lagerspetz
Kirkko ei ole tehnyt kokonaiskirkollista myönteistä linjausta samaa sukupuolta olevien välisiin parisuhteisiin, vaan kokonaiskirkollisen linjauksen joka mahdollistaa sen. Sama kokonaiskirkollinen linjaus mahdollistaa edelleen myös torjuvan suhtautumisen kaikille kirkon piirissä toimiville.
Syrjintää tällöin mitta sillä, minkälainen suhtautuminen vähemmistöryhmään itse kullakin on vaan, sillä noudatetaanko lakeja tai asetetaanko henkilöitä perusteetta keskenään eri arvoiseen asemaan.
Jukka Kivimäki,
Sanot, että ”kirkon piirissä ei ole tehty kokonaiskirkollista myönteistä linjausta samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin”.
Jos näin on, niin silloin on vaikea käsittää mitä ”kokonaiskirkollinen kirkko” tarkoittaa, kun se kokonaiskirkollisissa virallisissa dokumenteissaan sanoo, että ”rekisteröidyissä parisuhteissa eläviä tulee kunnioittaa, eikä ketään saa leimata eikä eristää”, tai sillä, että ”kirkon tulee vastustaa kaikkea seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää”. Jos kaiken syrjinnän vastustamisesta ja rekisteröityjen parisuhteiden kunnioittamisesta (eli myönteisestä suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin) ei kuitenkaan ole tehty kokonaiskirkollista päätöstä, nämä ”kunnioitus” ja ”syrjimättömyys”-höpinät tulisi poistaa kokonaiskirkollisista dokumenteista. Jos ja kun niitä ei kuitenkaan ole poistettu kokonaiskirkollisista dokumenteista, niin siitä, mitä eettiset termit kuten ”syrjinnän vastustaminen” ja ”kunnnioittaminen” kokonaiskirkollisesti tarkoittavat on vaikea saada mitään selkoa. Ne ovat kokonaiskirkollisesti kokeneet (jo tällä hetkellä) voimakkaan inflaation.
Hauskoja nämä kristilliset keskustelut. Näissä näkee kuinka erilaisia ihmiset ovat ja kuinka erilaisilla tavoilla he suhtautuvat asioihin.
Jossain määrin minua hämmentää, kuinka merkityksettömiksi jotkut omassa vakaumuksessaan kokevat hyvyyden ja oikeamielisyyden ja kuinka paljon he painottavat ulkoa annettuja sääntöjä ja periaatteita.
Siinä vaiheessa kun ihmisen sydän ja omatunto ei enää kerro eettisesti oikeaa tapaa kohdata lähimmäinen vaan vastausta pitää etsiä erilaisia lauseita tulkitsemalla, ollaan vaarallisilla vesille.
Niin, minullekin on avautunut aivan uusi ymmärrys, kun toiset jaksaa saivarrella ja etsiä syrjinnän oikeutusta. Varsin kristillistä.
”Luterilaisessa etiikassa keskeiset hyvän ja oikean teon kriteerit ovat asettuminen lähimmäisen asemaan, lähimmäisen tarpeen huomion ottaminen ja hänen hyvänsä edistäminen.”
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DBA1F98474615242C225703C00413C39?OpenDocument&lang=FI
Kirkosta on tullut museo, jossa kiillotetaan muinaisia oppeja. Puhtaan opin vaatimus on sulkenut taivaan portit suurelta osalta kirkkokansaa ja tehnyt kirkosta epäpyhän, latasi Vantaankosken seurakuntapastori Kai Sadinmaa lauantaina raamattutunnilla Kuopion Kirkkopäivillä.
http://www.kirkonkello.fi/jumalanpalvelus-on-hyodyton-jos-oikeus-ei-toteudu/
Sari Roman-Lagerspetz
Ilmeisesti sisään kirjoitat lauseeseen:
“rekisteröidyissä parisuhteissa eläviä tulee kunnioittaa, eikä ketään saa leimata eikä eristää” jotain sellaista mitä siinä ei lue.
Esimerkiksi ihmisen kunnioittaminen ei välttämättä tarkoita että hänen kaikkia ominaisuuksia tai valintojaan pidettäisiin hyvinä. Ihmistä voi kunnioittaa sellaisena kuin hän on, vaikka salaa toivoisikin hänen olevan jonkin seikan suhteen aivan toisenlainen.
Seikkaa mitä sitaateissa olevalla lauseella on tarkan ottaen tarkoitettu voit toki kysyä piispa Jolkkoselta itseltään. Hänhän sitä on ollut formuloimassa.
Jukka, paitsi että nostit saivartelun uudelle tasolle (”kirkon kokonaiskirkollinen linjaus”), siirryit nyt aika ohuille jäille siinä, miten ihmisen kunnioittaminen määritellään.
”Ihmistä voi kunnioittaa sellaisena kuin hän on, vaikka salaa toivoisikin hänen olevan jonkin seikan suhteen aivan toisenlainen.”
Jos ”kunnioittava” ihminen ajattelee noin lähimmäisensä homoseksuaalisuudesta, kysymyksessä on halveksunta mieluummin kuin kunnioitus.
Huomasin mielenkiintoisen näkökulman tätä uudemmasta uutisesta, jossa kerrotaan vuoden mediateosta, josta kirkkoherra Teeme Laajasalo on palkittu. Perusteluiden mukaan ”Laajasalo on avannut kirkon ovet toisinajattelijoille mutta ei kuitenkaan sulkenut niitä perinteisessä kristinuskossa pitäytyviltä. Ylistystä saavat myös Laajasalon retoriset taidot: hän sanoo asiat oikeilla nimillä loukkaamatta kuitenkaan toista osapuolta.”
Olisikin mielenkiintoista käydä keskustelua siitä, voivatko mielestämme omasta kannastamme poikkeavat henkilöt toimia edelleen kirkossa. Kun olen lukenut tämän palstan postauksia ja aikaisempia etenkin seksuaalivähemmistöjen asemasta kirjoitettuja mielipiteitä, minusta ne lähes aina vaikuttavat poissulkevilta. Ainakin minulle jää sellainen mielikuva, että useimmat kirjoittajat ovat valmiit sallimaan vain omaa kantaana lähellä oleville tilaa kirkossa. Näin siitä riippumatta kumpaa kantaa kahdesta vaihtoehdosta he edustavat.
En ole kuullut, että mistään seurakunnasta olisi erotettu ketään mielipiteitten vuoksi. Siis eroaminen on aina ihmisen oma ratkaisu.
Saman havainnon olen tehnyt. Emme voi kieltää ketään äänestämästä ”omilla jaloillaan” ja perustamasta ykseyttä rikkovia yhteisöjä, mutta muiden kristittyjen lähettäminen oman ykseyden ulkopuolelle ei kuulu kirkkomme periaateisiin.
Mikäli noudatamme kirkkomme yhteistä linjaa, esimerkiksi seurakuntaan kuuluvan, samaa sukupuolta olevan pariskunnan ja heidän suhdettaan syntinä pitävän seurakuntalaisen tulee voida konkreettisesti nauttia yhdessä Herran ehtoolista. Heitä ei siihen voida pakottaa, mutta ratkaisu jää itse kunkin omantunnon asiaksi.
Osmo, en kysynytkään voiko joku kuulua kirkkoon, vaan voiko hän toimia siellä. Tietääkseni kaikki veronmaksajat ovat tervetulleita kirkkoon vaikka heillä olisi mitä mielipiteitä, elleivät pidä niitä esillä.
Koska et siis vastannut kysymykseeni, arvelen, että omassa seurakunnassasi et olisi valmis etsimään ratkaisuja, jolla eri näkemyksiä omaavat ihmiset voivat myös toimia saman katon alla. Vai olisitko sittenkin? Ymmärsinköhän nyt ollenkaan oikein mitä tarkoitit?
Mika Laiho, tästä asiasta minä tiedän jotakin. Kirkko on aivan tosiasiallisesti menettänyt suurimman – siis todellakin ylivoimaisen suuren – osan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista jäsenistään (joita on Suomessa arviolta 200-300 tuhatta hlöä). Näppituntumalla heitän, että meistä on kirkon jäseniä ennä neljännes. Syy katoon on nimenomaan tunne siitä, että me emme kelpaa. Tämä tunne johtuu monen monista hyvin kalseista ja traumaattisistakin kokemuksista. Kyse on siis siitä, voiko henkilö toimia kirkossa, ei siitä, voiko kuulua siihen. Syrjimisen kieltävien muotoilujen tuarkoitus on ilmeisesti palauttaa luottamus, mutta näitä keskusteluja seuratessa ei vaikuta kovin valoisalta. Laajasalo on oman alueeni kirkkoherra, hänen käytännön työnsä on kyllä tässä asiassa ollut positiivista.
Kallion kirkkossa on tosiaan tilaa eri tavoin ajatteleville ihmisille.
Siellä järjestetään myös seuraavat Kirkkokansan raamattupäivä 1.3.2014. Kirkkoherra Laajasalo avaa tapahtuman ja muita puhujia on eri herätysliikkeistä. Uskallapa sanoa että olet Tarja Koivumäki terve tullut kotikirkoosi myös tuolloin.
http://sekl.fi/helsinki/tapahtumakalenteri/totuus-ja-valhe-kirkkokansan-raamattupaiva-132014
Tarja Koivumäki:Luulen ymmärtäväni, mistä puhut, kun puhut kelpaamattomuuden tunteesta. Kirjoitat;’ Tämä tunne johtuu monen monista hyvin kalseista ja traumaattisistakin kokemuksista. Kyse on siis siitä, voiko henkilö toimia kirkossa, ei siitä, voiko kuulua siihen.
Elämäni aikana monta kertaa paikkakuntaa ja siis myös seurakuntaa vaihtaneena, uskallan yleistää, että mihinkään ei ole niin vaikea päästä sisään kuin seurakuntaan.
Voin istua kirkon penkissä, mutta se on siinä. Minulla on kokemusta jopa kirkkokahveista, jossa se pöytä, johon istun, jää tyhjäksi. Vie muutaman vuoden, ennen kuin edes jotenkin tuntee kuuluvansa kirkkoon.
No tämä on minun kohdallani menneisyyttä. Nykyisessä seurakunnassa, joka on hengellinen kotini, ei asiat voisi paremmin olla.
Jos jatkamme vaikeista kokemuksista, niin yksi sellainen on ollut vuosia jatkunut avoin pilkanteko herätysliikkeistä Kirkko ja kaupunki -lehdessä, joka päättyi viime kesänä pahoihin ylilyönteihin. Tätä linjaa erehtyi jopa Helsingin piispa julkisesti tukemaan, jolloin kymmenet tuhannet ihmiset katsoivat etteivät he ole enää tervetulleita kotikirkossaan.
Hylkivää linjaa ovat jatkaneet pääkaupunkiseudun seurakuntien luottamuselimet, Helsinki taitaa johtaa epätoivottujen listaamista, Kansainvälinen seurakunta oli laskujeni mukaan jo kahdekdas nimeltä mainittu ryhmä jonka ei haluta toimivan yhtymän alueella.
Minä puolestani en ole koskaan kuullut enkä lukenut niin järkyttävästä työhäirinnästä kuin mitä nämä SLS:n Kambodzan lähetit ovat saaneet osakseen. Yli 800 allekirjoituksin voimin vetoomus, jossa heidän työsopimusta vaaditaan purettavaksi/irtisanottavaksi. Ja lisäksi vaatimus, että SLS tekisi periaatepäätökseen, ettei rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä palkattaisi enää heidän työntekijöikseen.
Sonja Ottavainen: Esiinnostamastasi asiasta on näillä palstoilla kirjoitettu jo ehkä enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta kun otat ko. kirjeen toistuvasti esiin vahvasti kärjistäen, nin muutama selvennys.
800 allekirjoituksen kirje ei ollut suinkaan ainoa yhteydenotto SLS:n hallituksen suuntaan. Huolestuneisuutensa kertovia yhteydenottoja on toki muitakin.
Se, miten SLS:n hallitus on kirjeen olennaisen viestin ymmärtänyt, on oheisessa lainauksessa SLS:n hallituksen vastauksesta ko. kirjeeseen. Allekirjoittanut Matti Repo 10.9.2013.
’Kirjeessä kritisoidaan Suomen Lähetysseuran päätöstä lähettää kehitysyhteistyöhön Kambodzhaan rekisteröidyssä parisuhteessa oleva miespari. Kirjeen allekirjoittajat pelkäävät,että päätös uhkaa Lähetysseuran rahoitusta sekä vaikeuttaa suhteita kirkkoihin, joissa suhtaudutaan torjuvasti samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Tällaisia kirkkoja ovat useimmat lähetysjärjestöjen kumppanit, samoin kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon monet ekumeeniset partnerit niin kansainvälisissä järjestöissä kuin kahdenvälisissä dialogeissa.
Lähetysseuran hallituksen mielestä kirjeiden huoli koskee tärkeää asiaa. Yhteys on olennainen osa kristillisen kirkon omaa itseymmärrystä ja myös lähetyksen olemusta. Kristus rukoili, että hänen omansa olisivat yhtä, ”jotta maailman uskoisi” (Joh. 17). Kristuksen kirkon tehtävänä on antaa yhteinen todistus Jumalan hyvyydestä.’
Hyvä kommentti Sonja Ottavaiselta. Miten houkutteleva työpaikka kirkko on seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille, kun he ovat seuranneet minkälaisen vastaanoton SLS:n rekrytoima miespari sai?
Henkinen työsuojelu on ennenkaikkea organisaation johdon tehtävä. Jos viralliset lähetysjärjestöt ovat osa kirkkoa (kuten väitetään), luulisi että kirkon johto (esimiestason ihmiset kuten kirkkoherrat, kirkkohallituksen virkamiehet, piispat jne.) tunnistaisivat oman vastuunsa siitä, että sen järjestöt ovat henkisen työsuojelun kannalta hyviä työpaikkoja myös vähemmistön edustajille. Työntekijöitä tulisi tukea ja suojella sellaisiin ominaisuuksiin kuten seksuaaliseen suuntautumiseen, perhesuhteisiin jne. kohdistuvalta halveksunnalta ja häirinnältä. Toisin kuitenkin on. Ilmeistä on että nimenomaan häirintää suojellaan ja tuetaan ”moninaisuuden” nimissä, ja vastuuta paetaan vetoamalla siihen, että järjestöt ovat ”yksityisoikeudellisia yhteisöjä”.
En tiedä miten suhtauduttaisiin jos järjestöissä olisi rasismia. Tulkittaisiinko rasismi erilaisuudeksi ja moninaisuudeksi, jota tulee suojella kirkossa, vai syrjinnäksi, jota tulee vastustaa?
Sari ja Sonja, ymmärrän kommenttinne siten, ettette ole missään oloissa valmiit sallimaan herätysliikkeille kotipaikkaoikeutta kirkossamme. Näinkö on?
Sarille totean vielä, että Seppo Simola joutui lopettamaan kirjoittelunsa osin juuri työpaikkakiusaamista koskevan lainsäädännön perusteella, johon sinäkin vetoat.
Eli ette siis ole valmiit mihinkään dialogiin,keskustekuyhteyteen muita omia kantojanne edustavien kanssa?
Mika, sinä nyt puhut omiasi. Minä en ole ollut ketään sulkemassa pois, vaan aivan muut ihmiset ovat muita sulkemassa ulos. Milloin pappisnaisia ja milloin homoseksuaaleja. Jopa piispaboikotteja on esillä.
Sari Roman-Lagerspetz:’ Miten houkutteleva työpaikka kirkko on seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille, kun he ovat seuranneet minkälaisen vastaanoton SLS:n rekrytoima miespari sai?’
On varmaan realistista todeta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvalle ihmiselle lähetystyö ulkomailla ei ole houkutteleva vaihtoehto. Tämä ei riipu meidän kirkon piispoista tai johdosta, vaan vastaanottavan maan kulttuurista ja vastaanottavan maan yhteistyökirkosta.
Mika,
kannatan aina keskusteluyhteyttä. Kotipaikkaoikeus on myös hyvä asia. Kirkon tulee olla koti kaikille ja kirkossa tulee olla tietysti tilaa eri mieltä oleville.
Homojen suhteen ongelma on kuitenkin mielestäni se, että homojen syrjintää oikeutetaan sillä, että kirkossa tulee olla tilaa eri mieltä oleville. Eri mieltä olemisen salliminen ja syrjinnän salliminen ovat kuitenkin, eettisessä katsannossa, kaksi eri asiaa. Sekä homojen että muidenkin vähemmistöjen suhteen.
Kirkossa ja yhteiskunnassa on rajoitettu esim. antisemitististä ”moninaisuutta” ja ”eri mieltä olemista”. Sitä voisi miettiä onko tällainen rajoittaminen moninaisuuden, eri mieltä olemisen ja perinteiden tukahduttamista, vai eettisesti oikeutettua syrjintään puuttumista. Antisemitistiset raamatuntulkinnat ovat eläneet satojen vuosien ajan osana kristillisten kirkkojen ”moninaisuutta”, ja silti niitä on rajoitettu, etenkin nykyaikana. Samoin on rajoitettu rasististen ja orjuuden sallivien raamatuntulkintojen elintilaa, vaikka niilläkin on hyvin pitkät perinteet ja ne ovat olleet osa kristillisten kirkkojen moninaisuutta ja mielipiteiden kirjoa. Luterilainen maailmanliitto sanoutui irti esim. Martti Lutherin antisemitistisistä kannoista vuonna 1984 (yli 500 vuotta tällaiseenkin irtisanoutumiseen tosin meni). Tällaista moninaisuuden ja perinteiden tukahduttamista on tosiaan tapahtunut.
Sari ja Sonja, kiitos tarkennuksistanne virheelliseem käsitykseeni, joka oli jäänyt minulle. Jatkamme siis dialogin ja yhteistyön merkeissä.
Sari, mikähän voisi mielestäsi olla ratkaisu niiden toimijoiden kohdalla, joiden mainitset olevan syrjiviä?
Samalla logiikalla voidaan ruveta pohtimaan, missä kaikissa eri kristinuskon lähetystyön vaiheissa on ylitulkintaa. Paavalista alkaen.
Tosi avartavaa!
Jos ajattelemme, että ihmisen ”sydän ja omatunto antavat oikean eettisen ratkaisun” niin, silloin ollaan vaarallisilla vesillä ja hyllyvällä suolla. Niitä ”oikeita” ratkaisuja on niin paljon kuin ihmisiäkin. Kyllä ratkaisuilla pitää olla jokin pohja, kiinnekohta, mihin ne perustuvat. Kristityillä se on Jumalan sana.
Ha ha , Ilmarin bloggi on rakentava myönteinen. Tekstiin vedoten,saa nähdä jos siihen tartutaan ja jatketaan keskustelua teemasta.
Kiitos keskusteluun tarttumisesta! Kirjassani Yhteisönä verkossa hahmottelen verkkoseurakunnalle neljä erilaista ”sosiaalista tilaa”, jotka perustuvat sosiologisiin ryhmäkokoihin ja niiden dynamiikkaan. Yllä esitetyt ongelmat koskevat niistä vain yhtä.
Ensinnäkin verkon julkisessa tilassa viestintä on yksisuuntaista ja siihen voi osallistua halutessaan anonyyminä (esimerkiksi jumalanpalvelusstriimi).
Toiseksi on ns. sosiaalinen tila, joka on avoin periaatteessa kaikille ja jossa vuorovaikutus on monensuuntaista (esimerkiksi tämä blogipalsta tai avoimet someryhmät). Karimiehen ansiokkaasti esille nostamat ongelmat koskevat juuri tätä tasoa eikä suotta, sillä se on neljästä sosiaalisesta tilasta kaikkein haastavin ja vaatii vahvaa ylläpitoa sekä keskustelun synnyttämiseksi että rakentavan kulttuurin luomiseksi. Lisäksi sosiaalisen tilan yhteisöt syntyvät ihmisiä yhdistävänä mission tai kiinnostuksen kohteen ympärille. Haasteista huolimatta tästäkin sosiaalisesta tilasta on seurakuntakentässä upeita onnistumisia, jotka vastaavat ihmisten yhteisöllisyyden tarpeeseen. Sitä paitsi sosiaalisen tilan ainoa funktio ei ole mielipiteen ilmaisu vaan se on hieno mahdollisuus osallistaa tavallisia ihmisiä niin ideointiin, tarpeiden kartoitukseen kuin hyvän tekemiseen.
Kolmannen tilan muodostavat suljetut ryhmät, jotka ovat kooltaan alle 20 hengen pienryhmiä. Tämä ryhmäytynyt tila voi toimia videoyhteydellä tai perustua asynkroniseen kirjalliseen viestintään (kuten WhatsApp-ryhmät). Monet ryhmät yhdistävät molempia ja tarjoavat ajasta ja paikasta riippumattoman arjen yhteyden. Aivan kuten kasvokkain kokoontuvat pienryhmät nämä ryhmät mahdollistavat luottamuksellisuuden. Ne ovat neljästä tilasta monipuolisimpia ja kokonaisvaltaisimpia. Professori Heidi A. Campbell on tutkimustensa pohjalta tiivistänyt ihmisten hengelliseen verkkoyhteisöön kohdistamat odotukset kuuteen piirteeseen, joista jokainen voi toteutua nimenomaan ryhmäytyneessä tilassa: ihmissuhteet, vastavuoroinen tukeminen, arvostus oman panoksen antamisesta, 24/7 yhteys, aito vuorovaikutus sekä uskon yhteys.
Neljäntenä verkko mahdollistaa henkilökohtaisen kohtaamisen joko anonyymisti tai nimellä (esimerkiksi Kirkon keskusteluapu tai henkilökohtaiset viestit).
Verkossa toimimiseen liittyy toki monia uhkia ja turvallisuuskysymyksiä, mutta niiden ei pidä estää digi- ja wikikulttuurin luomiin haasteisiin vastaamista tai seurakuntayhteyden tarjoamista niille, joille sen ensisijainen paikka on verkossa.
Edellä oleva jaottelu neljään tilaan kuulostaa hyvältä ja toimivalta. Ehkä juuri siksi someryhmät ja foorumit vaikuttavat toimivimmilta, kun koko pysyy suhteellisen maltillisena.
Pienempien ryhmien suhteen esitetään vain usein kysymys, missä määrin niiden pyörittäminen on seurakunnan tehtävä (resurssien kannalta), ja usein niiden tiiviimpi hengellisyys voidaan nähdä ongelmallisena.