Kotimaassa pohditaan, eikä ensimmäistä kertaa, digitaalista yhteisöllisyyttä. Pohjalla on kovin auvoinen ajatus verkosta ja sosiaalisesta mediasta ongelmattomana toimintaympäristönä. Tutustumalla jo pelkästään Kotimaan blogeihin tai muistelemalla sen ammoin kuollutta ja kuopattua keskusteluosastoa voi todeta, ettei asia ole niin auvoinen. Yhteisen jakamisen sijaan sosiaalista mediaa uhkaa jatkuvasti luisu jakavaksi riitelyksi.

Nettiä koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa kiinnitetään nimittäin, varsinkin Yhdysvaltain kaksien edellisten presidentinvaalien jälkeen, yhä enemmän luonnetta sosiaalisen median merkitykseen ihmisten jakajana, mielipiteiden ja vastakkainasettelun kärjistäjänä.  Yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin mukaan tämä piirre on sisäänrakennettu sosiaaliseen mediaan. Sitä selittää se, että sosiaalisessa mediassa on läsnä sisältöä tuottavien toimijoiden lisäksi yleisö, joka tarkastelee ja palkitsee toimijoita.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että  yleisöön uppoavat parhaiten voimakkaita tunteita, erityisesti vihaa ja närkästystä lietsovat ulostulot. Ne se palkitsee antamalla positiivista huomiota: klikkauksia, tykkäyksiä ja jakoja. Tylsä, rakentava kontribuutio taas saa väin vähän lukijoita. Tämän ovat ei-sosiaalisetkin mediat klikkiotsikoissaan ja lööpeissään jo kauan sitten huomanneet. Sosiaalisen median algoritmit, jotka mittaavat kiinnostustasi reaaliajassa nostavat siten esille yhä provosoivampaa materiaalia, joka ruokkii vastakkainasettelua. Erityisesti sellaista herättää moraalinen tyrmistys ja raivo.

Koska uskonnollinen yhteisö on monien moraalikysymysten ristipaineessa operoiva toimija, on juuri sillä erittäin suuri potentiaali kerätä ympärilleen (ja sisälleen!) tätä patsastelua. Sillä taas on taipumuksena jakaa yhteisöä, lietsoa ristiriitoja ja johtaa yhä äärimmäisempiin ulostuloihin. Tämä pätee varsinkin yhteisöön, joka pyrkii jollain tavoin kertomaan normatiivisesti, mikä on hyvää, ja esiintymään jopa Jumalan asialla. Ja kun toiset tyrmistyvät, pitävät toiset yhä tiukemmin kiinni siitä, minkä kokevat oikeaksi.

Luultavasti tästä syystä kirkon verkkoyhteisöjen rakentamishankkeet eivät yleensä ole onnistuneet. Ne vaatisivat vahvempaa moderointia ja 'ylhäältä' (esim. työntekijöiltä) annettua käsitystä yhteisöllisestä missiosta. Tämä on kuitenkin samalla poissulkevaa, mikä sopii heikosti julkiselle toimijalle, joka korostaa nykyisellään inklusiivisuutta ja syliinsä sulkevuutta. Siksi pienemmät yhteisöt, joilla on vahvemmin jaettu yhteinen missio ja moderointi saattavat toimia.

Sama ilmiö näkyy tietenkin ja ennen kaikkea politiikassa. Haidtin kirjoitukset herättävät ainakin sen laajemman huomion, että kommunikaation vaivattomuus ei ole aina toivottava seikka. Kun tekniset esteet poistuvat ja kiukkuisin purkaus on jaettavissa sekunneissa, ihmiset jakavat sen, mitä rauhoituttuaan – tai sen vaatiessa postimerkin tai ainakin enemmän kuin 140 merkkiä – katuisivat.

Vaaran tuottaa myös moderoinnin muuttuminen näkymättömäksi, eli sellaiseksi joka perustuu lausumattomiin sääntöihin siitä, mikä on soveliasta. Kun ryhmien välinen vastakkainasettelu kärjistyy, syntyy ihmisille kiusaus (ja peräti kokemus velvollisuudesta) poistaa vastakkaisen mielipiteen ilmaisija julkisuudesta. Kärjistymisestä seuraava keskinäisen ymmärryksen väheneminen saa tämän näyttämään mielivallalta, mikä tietenkin lisää vastakkainasettelua.

Kirkon kaltaiselle yhteisölle, josta voi erota täyttämällä lomakkeen nettisivulla, tämäkään ei lopulta toimi. Näyttääkin siltä, että lopulta keskustelun todelliseksi painopisteeksi nousee moderointi, jolla on välitön yhteys sananvapauteen. Institutionaalisen yhteenkuuluvuuden takaajat kuten uskontunnustus saattavat nousta tulevaisuudessa merkitykseltään arvaamattomaan asemaan, koska niihin sitoutuminen on pehmeämpi keino rajata sananvapautta kuin virtuaalinen eliminoiminen. Ehkä tästäkin on saatu kirkossa jo esimakua.