Paavo Väyrynen on reilu. Ainakin jos vertaa kirkkoherroihin. Kansan suussa on sanonta ”Kepu pettää aina”, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Alkemisti Isaac Newton teki maailmasta omavoimaisen ja mekaanisen. Tästä ylöspäin mentäessä oli ennen vanhaan taivaankansia, jotka olivat jumalaolentoja, enkeleitä. Ne kontrolloivat planeettain liikkeitä. Siinä tämänkertainen enkelioppi. Niitähän ei ole olemassa. Newtonin jälkeen Jumalasta tuli pelkkä piällysmies, joka katsoo, että homma toimii elikkä että kappaleet pysyvät radoillaan. Maailma itsessään ei tee Jumalalla mitään niin kuin maailma toistaiseksi näyttää tulevan toimeen ilman paaviakin.
Olen harkinnut, että vaihdan käyttämäni ilmaisun fundamentalismi tilalle konservatiivisuus. Sille voi olla perusteita. Pirkko Jalovaaran syövästä parantava Jumala kuuluu sellaiseen opinkokonaisuuteen, jossa varsinainen fundamentalismikaan ei poikkea Jalovaarasta mitenkään olennaisesti. Newtonin jälkeen Jumalasta tuli tuonpuoleinen olento, jonka olemassaolon William Lane Craig järkeilee kalam-argumentillaan. Samalla Jumalasta tulee taho, joka halutessaan voi rikkoa luonnonlait, ja tätä tavallisesti moni ajattelee ihmeistä. Että Jumala parantaa syövästä.
On kauheaa, että Jalovaaran lisäksi myös aikamoinen osa papistostakin uskoo moiseen. Että muka olisi olemassa Jumalaksi kutsuttu supertaho, joka saattaa parantaa syövästä, mutta – tässä kääntöpuoli – halutessaan myös antaa täysin viattomien kuolla maanjäristykseen. Tässä taikauskossa mennään joskus niin pitkälle, että keksitään, mistä jokin turma onkin rangaistus. Että vika onkin ihmisissä itsessään. Että voodoon takia Haiti.
Mutta huoli pois! Ilosanoma on tämä: Jumala ei paranna syövästä! Jumalan käsitekään ei viittaa mihinkään sellaiseen tahoon, joka päättää, että parannanpa tuon tuosta, mutta annanpa tuon toisen riutua katkeraan loppuunsa. Eikä Jumalan käsite viittaa mihinkään sellaiseen tahoon, jonka veitsi on tarkempi kuin kirurgin veitsi. Myöskään rukous ei ole loitsu, jolla Jumala maaniteltaisiin virittämään lottoarvontapallot suotuisiksi.
Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola lausui niin kuin vanhanajan liberaaliteologiassa lausutaan. Jumala ei ole ulkoapäin puuttuva taho. ”Jumala toimii terveydenhuollon ja lääkkeiden avulla. Niiden käyttö on siis Jumalan avun vastaanottamista”, Askola lausui. Myös Luther opetti näin. Että kun jalassasi on kengät, niin viime kädessä niiden kenkien antaja on Jumala. Vaikka oikeasti ne olisivat ateistinaapurin pojan pieneksi jääneet monot, jotka ateistinaapuri hyvää hyvyyttään lahjoittaisi. Jumala voi puhua vaikka ateistin suulla. Mutta tämä on erittäin vertauskuvallista.
Jumala on se, mitä todellisuus merkitsee. Akvinolainen ja kaikki oikeat teologit aloittavat teologiansa lauseella ”Jumala on oleminen”. Sitten he sanovat, että ”oleminen olemisena on hyvää”. Jumala olemisena itse viittaa elämän tarkoitukseen. Sitähän uskovat sanovatkin, että ”Jeesus on elämän tarkoitus”.
Konservatiiviteologia on toisenlaista. Siinä ihmeet ovat Jumalan väliintuloja maailmaan, joka muutoin noudattaa Newtonin lakeja. Mutta liberaaliteologiassa, joka siis on klassista kristinuskoa, Jumala ei ole deus ex machina. Jumalan toiminta ei ole mitään, mitä voidaan todentaa luonnontieteen menetelmillä. Ihminen niitä hoitotoimenpiteitä tekee, ja ihminen myös diagnosoi. Jumalan läsnäolo merkitsee, että syöpää vastaan taistelevan elämä loppuun asti olisi syövänkin kanssa edes auttavasti mielekäs.
Onko se?
Onko elämässä mieltä vai eikö ole?
Onko minulla toivoa? Vaikka tietäisin, loppu tulee, pidänkö mielekkäänä istuttaa omenapuuta? (Olen aina inhonnut omenapuulegendaa, mutta nyt se rupesi tuntumaan ihan mukavalta.)
Tämä on se taistelu demoneja vastaan, että valhekuvat murenisivat. Demonisuudella on siis tarkka paikka teologiassa.
Kreikan daimonia on asia, jota modernissa psykoterapiakirjallisuudessa, tosin nykypäivää ajatellen jo vähän vanhentuneessa, nosti uudelleen esiin Paul Tillichin oppilas Rollo May. Daimonia Mayn eksistentialistisessa psykoterapiassa periytyi Tillichiltä, joka tässä kohtaa ajatteli, että Jumala on luterilainen, sillä kysymys on kuuluisasta vasenkätisestä työstä. Kun tässä on tietty pimeä puoli, on tämä pimeys irrationaalisuutta ja irrationaalisuudessaan se on vailla logosta ja formaa, mutta vastaavasti se on sitten hirvittävää luomispotentiaalisuutta.
Luomiseen kuuluu luomisen tuska, uuden syntymiseen liittyy luopumista, elämään kuolemista, uuden syntymiseen kuuluvat synnytyspoltot. Luominen ja tuhoutuminen ovat siten hirveän likeisesti yhteydessä toisiinsa. Taiteilijaelämäkin on aina kuilun partaalla olemista, ja mistään muualta kuin kukoistuksesta ei ole niin lyhyt matka dekadenssiin.
Se, että demoniin kytketään radikaali paha, on kuitenkin enempi moralistisen elämänasenteen hedelmää, sillä taiteessa dekadenssi ja demonisuus ovat ikään kuin ”vahvempaa moraalia”, joka osoittaa porvarillisen uskovaismoraalin kaksinaamaisuuden. Sama juttu rock’n rollin kanssa. Rock’n rollin tehtävä oli edeltäjiensä beat-runoilijoiden tavoin osoittaa kalvinistisen moralismin tekopyhyys, ja sellainen suututtaa yhä, vaikka jo kauan aikaa sitten rock kesytettiin, kun Kaliforniassa 1970-luvun lopulla levykaupan hyllyihin ilmestyi uusi kategoria, ”adult oriented rock”. Vaan mikä siis on ”todellista demonisuutta”.
Dosentti Petri Järveläinen selosti viime viikolla toisaalla, että kristillisessä teologiassa demonioppi muodostui tärkeäksi vasta kirkkoisä Origeneen myötä 200-luvulla. Järveläisen mukaan Origenes ajatteli, että demoni on jokin sellainen, joka asentaa itse itsensä ihmismieleen kuvaksi, jota ihminen alkaa kovasti tahtoa ja jonka kaltaiseksi ihminen haluaa tulla.
Rakkaalla perkeleellähän on monta nimeä, ja yksi nimi on idoli. Demonisuutta on esimerkiksi tämmöinen Idols-kilpailu, jossa halutaan tulla joksikin muuksi kuin mitä ollaan. Tämän maailman ääni on siis, että sinä et kelpaa etkä sinä riitä. Kaikki nämä poppibisnekset, joissa etsitään tuoretta naamaa, josta voidaan impata kaikki energia ja jolla voidaan takoa rahaa, on tätä perkeleen bisnestä, ihmisen riistämistä.
Järveläinen sanoi sanatarkasti, että ”demonioppi on oppi brändeistä ja imagoista”. Viestintä ja tiedottajan työ ovat siis hyvin läheisissä tekemisissä saatananpalvonnan kanssa.
Kukaan ei osta kynttilää vaan tunnelman. Kukaan ei myöskään halua ostaa itselleen ahdistusta. Sen takia demoninen kulttuuri panee ahdistuksen semmoiseen pakettiin kuin hyvän elämän standardi. Sen jokainen on valmis ostamaan. Ja sitten joudutaankin markkinamiesten oravanpyörään. Demonit eivät ole mitään pikku-ukkeleita, jotka istuvat olkapäällä siistissä rivistössä. Demonit ovat mielen harhakuvia.
Pirkko Jalovaaran rukousbisneksessä demonit ovat toisenlaisia. Jalovaara noudattaa niitä lähtökohtia, jotka ovat tuttuja konservatiivihommista. Nyt hänestä sanotaan, että hän on radikalisoitunut. Kirkkoruhtinailla on kiire sanoa, että Jalovaara ei kuulu tähän systeemiin. Yritetään sanoa, että MOT teki palveluksen – ei paljastamalla sitä, mitä kaikkea kirkossa rehottaa – vaan osoittamalla, että nyt on kuin huomaamatta tämä ennen muka maltillinen rukousbisnestäti radikalisoitunut.
Mutta kun se ei mene niin. Hän ei ole muuttanut käsityksiään. Hän on voinut jyrkentää ajatuksiaan, mutta samat premissit siellä ovat olleet pohjalla entuudestaan. Eivät ne premissit ole jyrkentyneet. Mutta nyt kirkolla on kiire hylätä Jalovaara. Ei sen verran löydy reiluutta, että tunnustettaisiin koko kirkon oman teologian ummehtuneisuus.
Ei tämä soppa ole Jalovaaran vaan kirkon vika. Niin kuin ei ole Himasen syytä, että Katainen junailee hänelle rahaa silkasta nonsensestä. Valtio on kyllä samanlaisessa nesteessä kuin kirkko. Himanen ja Jalovaara ovat eräänlaisia paralleeli-ilmiöitä, ja vaalirahat myös. Sama juttu hiihtoliitossakin ja kaikkialla, missä jonkun rikkomus tulee julki. Sijaiskärsijöitä riittää.
Tässä on kuitenkin kirkon ja Kepun ero. Siinä missä kirkko heti pudottaa Jalovaaran kelkasta, siinä Kepu ei ole milloinkaan pudottanut Paavo Väyrystä kelkastaan. Ei varmaan ole syytäkään. Toisin kuin kirkko, Kepu ei siis petä. Ja kun ajattelee Paavo Väyrysen suuruutta ihmisenä, voi ajatella toisinkin päin. Paavo ei jätä Kepua. Paavokin ymmärtää, mitä on armo.
_________________
Kuva: Wikimedia Commons
Ihan joka seurakunnassa ei tämmöinen ole mahdollista, koska
Yksi asia Suomessa on varma. Jos jotain epämieluisaa paljastuu, se tulee aina täydellisenä yllätyksenä niille, joiden vastuulla kyseinen homma pyörii. Vaikka koko muu Suomi suurinpiirtein epäili vahvasti hiihtäjien dopingia, valmentajille ja urheilupomoille se oli täydellinen yllätys. Jokainen vähänkin politiikkaa seuraava/ siinä mukana oleva tietää mikä on ollut pelin henki rahoituksen suhteen, paitsi siis puoluepomot ja politiikot itse. Jalovaara on kerännyt kirkkoihin väkeä enemmän kuin kymmenen normijumalanpalvelusta yhteensä, silti kirkkoherrat ja piispat ovat olleet liikuttavan tietämättömiä Jalovaaran julistuksen sisällöstä.
Samat soinnut Kari-Matti Laaksosen kanssa, ja tämän blogin.
Taidanpa kysyä sinulta sen kysymyksen, joka aina välillä tulee mieleen täällä Kotimaa24:ssäkin:
Kun tunnut tietävän varmasti, mitä Jumala ei ole, niin mistä ja millä perusteella tiedät, mitä Jumala on. Tämä on vakavaksi tarkoitettu kysymys.
( Tämä kysymyksenasettelu johtuu perheen tavasta väitellä. ”Mitä varten? Sano syy. Perustele väitteesi.”)
En minä mitään tiedäkään. Nämä eivät ole tietämisen asioista. Voidaan tietää vain, mitä joku on sanonut. Voidaan myös tietää, että tuon tyyppisessä kristillisyydessä uskotaan noin, tämän tyyppisessä taas näin. Mutta siihen se jää. Internet ei ole paikka, jossa ihmisen kannattaa kauheasti kirjoittaa, mihin sitten uskoo.
Mutta tuo kysymys voidaan muuten liittä antiikkiseen jakoon ”myöntämisen tien” (katafemi) ja kieltämisen tien (apofemi) välillä. Ensin mainittu luotti voimakkaasti ihmisen mahdollisuuksiin sanoa, mitä Jumala on . Jälkimmäinen oli epäilevämpi, kaikki myöntölauseet sen mukaan kimposivat takaisin Jumalasta. Jos sanon, että Jumala on hyvä, lause kimpoaa takaisin, Jumala ei ole hyvä, sillä Jumala on jotain enemmän. Jumala on jotakin niin toisenlaista, että ihmismieli ei häntä tavoita. Yksinkertaisesti ihmisajatus ei voi saavuttaa jotain niin suurta kuin mitä Jumala on.
Omasta mielestäni se on kristinuskoa, sillä ainahan opetetaan, että reitti ihmisen ja Jumalan välillä nimenomaan kulkee JUmalasta ihmiseen. Tämä ns apofaattinen teologia kavahtaa ihmisen ylpeyttä, korskeaa hinkua puhua Jumalasta varmalla äänellä. Ihmisen rajallisesta maailmasta ei ole pääsyä Jumalan äärettömyyteen. Pikemmin on odotettava Jumalan mystistä läsnäoloa, joka on yksin Jumalasta kiinni. Jumalasta ei voida tietää, Jumala voidaan vain kokea.
Pari pientä kommenttia: Katafaattinen teologia tarkoittaa ”sanojen kautta” teologiaa: Jumalasta voidaan puhua sanojen avulla, kunhan muistetaan,että sanat ovat sanoja ja Jumala Jumala. Siinä ikään kuin myönnytään siiihen, että okei, sanat ovat vajavaisia ja kimpoavat takaisin, mutta sopiihan niitä käyttää kun taas apofaattisessa teologiassa mitään ei sopisi sanoa, koska kaikki puheet (Jumalasta) ovat kuitenkin valhetta.
Toisekseen, Maija, Jumala ei ole ”olemassa”, sillä olemassaolo on jotain, minkä ihminen voi määritellä. Fyysikkona tiedät ihmisen tietävän ne luonnonlait, joiden perusteella jonkun tai jonkin olemassaolo voidaan määritellä. Esim. ei voi olla olemassa ihmisen kokoisia kärpäsiä. Jumalapuheessa ”sanojen kautta” ihminen ei määrittele Jumalaa, vaan suhtautumisensa todellisuuteen sellaisena olemisen muotona, johon sisältyy transkendenttinen vaikutus.
Newton ei suinkaan tehnyt Jumalaa virattomaksi. Paavalin lausetta: ”Hänessä me liikumme…” soveltaen Newton postuloi kaksi absoluuttia: ajan ja tilan, ja sanoi niiden olevan Jumalan ominaisuuksia (aksidentteja). Hän piti kiinni jumalallisesta ”absoluutista”, vaikka totesi itse sen olevan ristiriidassa hänen omien liikelakiensa kanssa.
Kiitos näistä vastauksista. Pureskelen niitä siinä mielessä, että ne käsittääkseni vastaavat jotain kysymykseen siitä, millainen Jumala mielestänne on ja ei ole. Ne myös kertovat vaikeudesta tai peräti mahdottomuudesta määritellä Jumalaa.
Peruskysymykseeni en vielä näistäkään vastauksista löydä olennaista ja tarkoittamaani.
Yritän siis kysyä, Mistä tiedätte sen, mitä tänne kirjoitatte. Onko se henkilökohtaista mutua, ihmiskunnan yhteistä salaista tietoa, ns kristikunnan yhteistä salaista tietoa, jonkun lähteen sovellutusta, jonkun referaattia, silkkaa arvailua, kaveripiirissä pohdittua tai yhdessä sovittua…
Kun kerran Elias viittasi matemaatiikkaan, niin jatkan vähän siihen suuntaan. Siellä tarvitaan perusaksioomeja ja loppu onkin sitten niiden pyörittelyä logiikan kanssa. Mistä siis olette löytäneet omat aksioomanne Jumalasta? Jos tietää ”varmasti”, että Jumala Ei Ole jonkilainen, sellainen kuin ”nuo toiset” väittävät, tuolle ”varmuudelle” olisi myös löydettävä mielestäni peruste. Yhteisen lauseen Juhamiltakin löysin: ”Jumala on jotakin niin toisenlaista.”
Oma uskoni on hyvin yksinkertaista. Sitä ehkä kuvaa aikoinaan teinipäivillä kuulemani Seppo Löytyn ajatus: ”Jumalan tiet ovat niin hyvin viitoitetut, että hullutkin osaavat sillä kulkea. Se ei silti estä viisaitakaan sitä kulkemasta.” Siinä ehkä toinen liittymäkohta Juhanin kommenttiin: ”Jumala voidaan vain kokea.” Kysyn siinäkin, miksi toisten (oma tapanne) tapa kokea on hyväksyttävämpää kuin toisten.
Maija Mäkelä, kysymyksesi on aiheellinen. Eli peräät väitteitteni pohjaa. Kirjoitan etupäässä kristinuskosta. En kirjoita niinkään Jumalasta vaan siitä, miten eri tavoin kristinuskon piirissä uskotaan, ja millaisia käsityksiä tuon uskonnon piirissä esiintyy. Sitten esitän vain yksittäisiä mielipiteitäni aiheesta. Joudun tuottamaan pettymyksen, mutta en kerro lukijalle, mitä minä itse oikeasti uskon tai olen uskomatta. On joitain asioita, joista sanon, mitä mielestäni Jumala ei ole, kuten vaikka, että Jumalalla ei kasva parta.
Olen kuitenkin vuosien aikana kirjoittanut tuolloin tällöin siitä, mitä mielestäni usko ylimalkaan on. Sitä sivuan tässäkin, kun katsoo blogin ja eilisen kommentin. Siitä saa vihiä, että uskonkäsityksessäni painotan enemmän lapsenomaista luottamusta kuin kirjaviisasta totena pitämistä. Kirjoitan kaiken ulkomuistista ja tällaisessa blogitilassa vielä aika suurpiirteisesti. Pyrin kirjoittamaan totta, eli kun sanon, että se-ja-se väitti näin, niin se-ja-se tosiaan myös väitti näin. Newtonista kirjoitin sen pohjalta, mitä joskus olen lukenut muistaakseni Valtaojaa. Blogissa on aina tietenkin se probleemi, että referointiin sekoittuu oma tulkinta, jolloin lukija voi luulla, että tuo tulkinta on sama kuin todellisuus. Sekä lukija että kirjoittaja voivat erehtyä.
Jaa, hetkinen, joudun editoimaan kommenttiani. Maija Mäkelä kirjoitti:
Arvostelukriteereitä on erilaisia. Joku voi kokea, että Jumala käskee hänen nyt räjäyttää itsensä koululaisbussissa. Miksi tällainen Jumalan kokemisen tapa olisi vähemmän hyväksyttävämpi kuin sellainen, jossa Jumalan läsnäolo koetaan toisen auttamisessa? Toiseksi huomautan, etten ole itse sanonut koskaan julkisesti sanallakaan, olenko itse edes kokenut Jumalaa.
Jep. Kunakin aikana on ollut monia vaihtoehtoja miten uskoa ja millaiseen Jumalaan uskoa. Kestävin selitys ainakin minulle on että Jumala ei ole todellisuuden ulkopuolella vaikuttava salaperäinen voima, vaan todellisuus kaikessa kokonaisuudessaan.