Suuri uutinen heitti haasteen kirkolle

Helmikuun viimeisen viikon suuri uutinen oli Ylen MOT-ohjelma, joka käsitteli rukoustapahtumia järjestävän Pirkko Jalovaaran toimintaa.

Vai oliko se Suuri Uutinen? Tai kenelle se oli?

Itselleni ja monille ”kirkon piirissä” se sitä oli. Koko kirkko tuntui kuohuvan ja ottavan siihen kantaa.

Mutta kysymys uutisen suuruudesta heräsi katsoessani perjantaina Ylen aamutv:n Jälkiviisaiden (Jan Erola, Jeanette Björkqvist, Kalle Isokallio) keskustelua. Jälkiviisaat ihmettelivät – siis perjantaina, kun MOT lähetettiin saman viikon maanantaina – että kirkko ei ollut irtisanoutunut ohjelmasta, eivätkä piispat ottaneet siihen kantaa. Erityisesti toivottiin nyt arkkipiispalta jämäkkää puheenvuoroa.
Ja todellisuudessa tuo kaikki oli tapahtunut. Ongelma näyttää olevan, että on monia todellisuuksia.

Huomasin, että se kaikki runsas keskustelu oli sittenkin tapahtunut varsin pienissä piireissä. Se ei ollut valtakunnan ykkösuutinen ja hävisi selvästi filosofi Himasen asioiden pyörittelylle.
Toisaalta kysymys demoneista ja sairauksista nousi esiin juuri riippumattoman median välityksellä. Kirkon omavalvonta petti jälleen pahemman kerran.

On vaara, että meidän kirkon työntekijöiden ja pienen aktiivi-maallikoiden joukon todellisuus on suppea ja sisäänpäin kääntynyt sekä omakielinen. Olemmeko vaarassa vieraantua jäsenten todellisuudesta?

 Sosiaalinen media luo varsin tiiviitä, vilkkaasti keskustelevia ja tietoa välittäviä, mutta ei välttämättä  kovin laajoja yhteisöjä.
Sen vuoksi ei riitä, että otetaan kantaa ja irtisanoudutaan vain blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Kirkon kannan olisi tavoitettava myös laajempi yleisö ja tässä tapauksessa ne ihmiset, jotka ovat Jalovaaran tilaisuuksissa olleet tai jotka katsoivat kyseisen ohjelman.

Saarnatuolikin on media. Tällä kertaa kirkkovuoden teksti tarjosi tilaisuuden käsitellä em. tapausta juuri saarnoissa. Näin lienee tapahtunut monessa kirkossa sunnuntaina.

Olen ajatellut, että sosiaalinen media uudistaa kirkkoa. Ihmiset eivät enää tyydy vain ottamaan asioita valmiina ja annettuina, vaan monenkeskinen vuoropuhelu antaa asioille, myös hengelliselle elämälle uusia merkityksiä.

Ajattelin tuon tarkoittavan vain kristinuskon keskeisen sanoman uutta sanottamista ja tekemistä ymmärrettäväksi meidän aikamme ihmisille.

Tapaus Jalovaara ja eräät muut havainnot herättivät huomaamaan, että tällainen uusi yhteisöllisyys tuo kristilliselle kirkolle vaaroja ja uusia tehtäviä. Uskonnolliset asiat selvästi kiinnostavat ihmisiä, jotka pohtivat elämän suuria kysymyksiä. Heidän kanssaan on yhdessä etsittävä vastauksia.

Meitä on kirkossa moneksi. Raamattua tulkitaan eri tavoin ja hengelliseltä elämältä haetaan eri asioita. Erilaisuudella on kuitenkin rajansa, erityisesti kun ollaan hengen hädässä.

Samalla kun kirkon tulee olla moniääninen, tulee yhä vaativammaksi vetää rajoja. Kaikkia uskomuksia tai hengelliselle vaikuttavaa ei voi liittää kristinuskoon. Raikkaalle kristilliselle sanomalle on tilausta monenmoisten uskomusten keskellä. Enkä tällä en tarkoita tiukkaa opillisuutta tai fundamentaalitulkintoja.
Rajoja ei enää vedetä ylhäältä ja kaukaa julistaen vaan astumalla kansan keskuuteen. On hyvä, että kirkon johtohenkilöt ovat lähteneet mukaan sosiaaliseen mediaan. Siellä toimimista opetellaan ja eletään mukana toimintaympäristöjen muutoksessa.

Tämän voi nähdä myös oireena hengellisen elämän muutoksesta, jossa kristillisen kirkon on löydettävä oma paikkansa ja yhteys ihmisiin, kaivataan henkilökohtaisempaa ja monimuotoisempaa ihmisten kohtaamista.

Kirkon johto reagoi nyt nopeasti. Piispat esittivät pian eri kanavilla melko yhteneväisen kantansa demoneihin ja riivaajiin.
Viesti oli, että ”paha on olemassa, mutta kun puhutaan hauraiden ja heikkojen elämästä, vakavasti sairaiden elämän edellytyksistä tai mielisairauden syistä, puheet pahoista hengistä ja riivaajista on syytä jättää kokonaan pois”.
Pelkkä rajanveto tai kyseisten tilaisuuksien kielto ei kuitenkaan riitä. Arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi ajattelevansa nyt ”niitä ihmisiä, jotka hakevat elämäntilanteeseensa sairauden keskellä apua ja tukea. Heitä pitäisi pystyä tukemaan.”