Miikka Ruokasen teesit kirkon tulevaisuudesta ovat herättäneet keskustelua. Hyvin moni tuntuu yhtyvän siihen perusnäkemykseen, että tulevaisuuden kirkko on messuyhteisöjen verkosto, joita rakennetaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Vain harvoin törmään kirkolliseen vaikuttajaan tai työntekijään, joka olisi näistä suuresti eri mieltä.
Mistä johtuu, että kirkon askeleet kohti tätä näkyä ovat olleet verkkaisia? Ja miten voisimme edetä ripeämmin?
Syitä verkkaisuuteen on mielestäni ainakin kolme.
Ensinnäkin vallitseva kirkkokäsityksemme haraa vastaan. Useimpien valtaapitävien kirkon ihmisten puheessa kuuluu edelleenkin jonkinlainen nostalginen kaiho, kun mainitaan sana kansankirkko. Heidän mielestään se on se ”oikea ja luterilainen” kirkkokäsitys. Muut näkemykset ovat ”vapaakirkollisia, armerikkalaisia tai pietistisiä”. Niinpä kirkon piirissä yhteisöjä lähinnä siedetään, ei aktiivisesti tueta.
Toiseksi meiltä puuttuvat toimivat mallit toisenlaisesta seurakuntaelämästä. Ulkomailla innostavia esikuvia piisaa ja monet kirkon ihmiset ovatkin käyneet Tukholman Sankta Klarassa tai Englannin uudistusseurakunnissa. Jostain syystä näitä kokemuksia ei kuitenkaan osata soveltaa ja niinpä inspiraatio haihtuu usein jo paluumatkalla.
Niinpä kolmanneksi kirkkomme työntekijöiltä puutuvat käytännölliset työkalut toisenlaisen seurakuntaelämän toteuttamiseen. Esimerkiksi teologin tutkintoon sen paremmin kuin pastoraalinkaan ei sisälly opetusta siitä, miten rakennetaan yhteisöä tai miten vapaaehtoisten kanssa toimitaan. Ei voi vaatia, jos ei ole opetettu!
Entä sitten lääkkeet? Niitä voi listata myös kolme.
Ensimmäisenä meidän pitää haastaa kirkkokäsityksemme. Kansankirkollinen näkemys ei perustu sen paremmin raamattuun kuin tunnustuskirjoihinkaan. Se on lähinnä historiallisissa olosuhteissa syntynyt käytännöllinen työnäky, jolla on omat vahvuutensa ja joka on aikanaan ollut toimiva mutta josta voi ilman tunnontuskia luopua. Nyt jos koskaan on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua teologiaa. Onneksi tämä keskustelu on jo alkanut.
Toiseksi tarvitsemme innostavia esimerkkejä ja malleja siitä, miten omassa kontekstissamme on onnistuttu rakentamaan elävää ja toimivaa seurakuntaa. Tällaisia esimerkkejä on Suomessa itse asiassa jo aika paljon. Helsingin Verkosto, Tampereen Uusi Verso, Turun Mikael, Lahden Kipinä, Rovaniemen Oma-yhteisö jne, puhumattakaan Helsingin Tuomasyhteisöstä ja eri paikkakuntien Kohtaamispaikoista. Nämä yhteisöt mallintavat sitä, miltä yhteisöllinen seurakuntaelämä kirkkomme piirissä voisi näyttää. Kannattaa siis lähteä vierailulle ja saada konkreettisia ideoita oman työn kehittämiseen.
Kolmanneksi tarvitsemme käytännöllistä koulutusta yhteisönrakentamisesta. Sitäkin on nykyisin saatavissa ja aivan kirkkomme ympäristöön räätälöitynä. Sen enempää mainostamatta kerron, että Hengen uudistuksen Spirit-verkosto on erikoistunut tälle sektorille. Lisäksi voi haastatella yhteisöjen työntekijöitä ja lukea alan kirjallisuutta. Yhteisönrakentaminen on oma taitonsa, jossa voi kehittyä!
Marko,
Minä näkisin niin, että mitä yksityiskohtaisemmin asioita määritellään, sitä enemmän hajaannusta tulee, kun ihmiset eivät tänä päivänä kykene eivätkä halua sitoutua kovin yksityiskohtaisiin valmiiksi määriteltyihin sääntöihin ja systeemeihin.
Kristukseen uskoen ja luottaen me kaikki erimieliset voimme jatkaa elämäämme ja seurakuntayhteyttämme. Raamattu on 2000 vuotta vanha ja Tunnustuskirjatkin 500 vuotta. Elämänmeno on totaalisen erilaista tänään, joten on todella vaikea sitoutua jokaiseen vanhan näkemyksen mukaiseen yksityiskohtaan.
”ihmiset eivät tänä päivänä kykene eivätkä halua sitoutua kovin yksityiskohtaisiin valmiiksi määriteltyihin sääntöihin ja systeemeihin”
Lauseesi sisältää hajaannuksen perustan. Tunnistan myös oman haluni valita yhteisön itse. Yhteisöstä käsin, hyväksymättä kaikkien muiden keksimiä liturgioita, voidaan tunnustaa yksi Kristuksen ruumis. Lopussa Isä tunnistaa oikean lauman jäsenet ja vajavaisten lapsien ymmärtämättömyydet a-suuntaan, b-toiseen?
Olen ymmärtänyt, että Kristuksen seurakunta perustuu Hänen armolleen ja vapaudelle eikä enää lakiin ja sääntöihin. Miksi meidän pitää luoda kaikenlaisia lisäsääntöjä, jotka kaiken lisäksi ovat eri porukoille erilaisia? Eikö hajaannus johdu juuri siitä?
Timo ja muut keskustelijat. Jostakin syystä vastaa-valikot aukeavat minulle näissä ketjuissa mielivaltaisesti. Aina ei edes pysty vastaamaan juuri siihen kommenttiin, mihin haluaisi. Ja sitten ihmettelee , miksi toisten kommentit ovatkin ilmestyneet kuin tyhjästä jonnekin välille.
Lyhyesti: Minusta näyttää siltä, että ainakaan tässä ketjussa ei synny yksimielisyyttä edes siitä, mitkä opilliset asiat voisivat kuulua niihin, joista ”sateenvarjokirkossa” oltaisiin yhtä mieltä ja miksi (!). Miten tahansa rajat vedetään, kaikki eivät mahdu sisäpuolelle. Tulos on yllätyksetön (ja masentava).
Kari, oppi ei ole jokin laki tai ulkoinen säädös vaan pikemminkin selkeä liikennesääntö ja kuvaus.
Timo ja Pekka Veli. En halua loukata teistä kumpaakaan enkä yhtään ketään muutakaan. On vaikea tasapainoilla yleisellä tasolla ja olla selkeä. Mutta minusta esimerkiksi karismaattis-yhteiskristillinen näkemys esimerkiksi Pyhän Hengen toiminnasta ei ole yhteensopiva luterilaisen tunnustuksen kanssa. Koska Hengen toiminta irrotetaan armonvälineistä ja samalla vaietaan sellaisista asioista, joista tiedetään oltavan eri mieltä. Tai hyväksytään ne hengen yhteyden nimissä. Ehtoollistakaan ei muuten tee ehtoolliseksi vastaanottajan usko vaan Kristuksen käsky ja asetus. (Tässä sivutaan kyllä myös sitä tunteita helposti ja asiattomastikin kuohuttavaa kysymystä, sisältyykö kirkon virka tähän asetukseen).
Ja vihoviimeisen kerran: Jos erillisvihkimyksiä ei saada järjestettyä, juuri ne, jotka ovat kaikkein sitoutuneimpia luterilaiseen uskonoppiin, siirtyvät lopullisesti kirkon ulkopuolelle. Varsinkin, jos ja kun siihen yhdistetään spn-parien kirkollinen vihkiminen. Ymmärrän sen, miksi todennäköisesti ajattelette toisin. Mutta se tarkoittaa, että tunnustukselliset luterilaiset ovat niitä, joille edes sateenvarjon alla ei olisi tilaa. Kirkossa, joka kuitenkin ilmoittaa tunnustavansa luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausuttua oppia. Tarkasti ottaen jo se, että oltaisiin saman sateenvarjon alla, voi olla joidenkin puolelta iso kompromissi. Tunnen liudan nuoria ja motivoituneita teologian opiskelijoita, jotka voisivat palvella sateenvarjokirkkoa ja jotka seurakuntalaisetkin ottaisivat vastaan. Mutta he ovat alusta alkaen todenneet, että eivät voi ja halua palvella liberaalissa kansankirkossa sen nykyisillä ehdoilla. En ihmettele, että opintopolkukin suuntautuu muualle kuin kotimaisiin oppilaitoksiin.
Mutta onko siis niin, että tietyt konsuteologit eivät voi tehdä minkäänlaista myönnytystä missään asiassa? Eivätkä voi olla edes samassa tilassa kun naisia vihitään papiksi? Silloinhan ei ole mitään mahdollisuutta rakentaa samaa kirkkoa. Kyllä yhteiselo edellyttää halua yhteyteen ja valmiutta etsiä käytännöllisiä ratkaisuja.
Osaisiko joku muuten selittää, miksi juuri yhteisvihkimys on ongelma? Ymmärrän sen protestina naisten pappeutta kohtaan mutta muuten oikein en. Eihän se tosiaan ole itsessään yhtään pois niiltä miehiltä, jotka samalla vihitään papeiksi.
Kyllä kai inhimillistä suvaitsevuutta voi osoittaa ja harjoittaa jo nykyisenbyhteiskunnan ja kulttuuriympäristmme puitteisa. Miksi erilaiset uskonnolliset aatevirtaukset pitää tunkea väkisin samaan kirkolliseen rakenteeseen? Onhan tässä kirkossa jo nytkin tilaa niin humpalle kuin hömpälle.
Kansankirkon kuolemasta on puhuttu pitkään ja kirjoittelu siitä tuntuu kiihtyvän viikko viikolta. Kuinka paljon on kysymys toisiinsa kyllästyneiden pappien päiväunesta ja kuinka paljon kansan todellisesta tarpeesta. Kuinka monessa messuyhteisössä ollaan valmita tekemään perustyötä kodeissa, kouluissa ja kerhoissa. Vapaaehtoiset mielellään lukevat esirukouksia, laulavat ylistyskuorossa, jotkut jopa jakavat ruokapaketteja leipäjonoissa. Mutta kuka tulee räntäsateessa itsemurhanneen haudalle luomaan märkää hiekkaa arkulle?
Teemu, virkapappi ja suntio varmasti palkkansa eteen sen hautaamisen hoitaa – niin nyt kuin tulevaisuudessa. En kyllä ymmärrä, miten se on ristiriidassa sen kanssa, että Jumalan kansa kokoontuu messuun ja vapaaehtoisesti rakentaa seurakuntaa – niin kuin tekee kaikkialla maailmassa ja on tehnyt koko kirkon historian ajan. Eihän se ole mikään uutuus!
Olen joko lukenut huonosti tai ymmärtänyt väärin, mutta käsitin, ettei meitä virkapappeja ja parokiaalista seurakuntaa tulevaisuudessa enää olisi.
Ajattelen, että alueseurakunnat ovat pitkälle tulevaisuuteen päälinja ja verotus tulonmuodostus niin kauan kuin laki sallii. Alueseurakuntien sisällä pitää kuitenkin ajatella entistä yhteisöllisemmin. Lisäksi tarvitaan myös joustava rakenne eli itsenäiset yhteisöseurakunnat siihen rinnalle vapaaehtoiskannatuksella. Molempi parempi siis!
Teemu puhuu taas viisaita. Minun tarkoitus oli ensin yrittää vastata Timon edellä olevaan kysymykseen ”0saisiko joku muuten selittää…”, mutta kysymys on niin pieni että toiseksi ajattelin kirjoittaa oman blogin koko tästä Timon blogin aihepiiristä. Nyt en jaksa, ja niinpä vain kommentoin blogia. Yhteisvihkimyksen ongelman luulen ymmärtäväni, mutta sen selittämisestä en ole varma.
Timo, kirkkomme virkaratkaisu oli suurempi ja syvällisempi kuin ilmeisesti ymmärrät. Se toi näkyväksi, melkeinpä konstituoi eli perustavalla tavalla muodosti, sen osan kirkon jäsenistä ja erityisesti papistosta jota voitaneen nimittää esim. tunnustuksellisiksi tai luterilais-tunnustuksellisiksi. Keskeiseksi nimittäjäksi tuli virka, millä on monia muitakin ulottuvuuksia kuin vain papin sukupuoli. Ehdoton vakuuttuneisuus tarkoittaa, että siinä ei tunneta kompromisseja eikä myönnytyksiä, ei myöskään anneta aihetta myötäilijäksi leimaamiseen. Sellainen virkateologia perustuu ajatukseen paimenesta ja laumasta – lampaista jotka ennen muuta tarvitsevat kaitsentaa. (anteeksi mutta jotenkin olen tulkinnut että sinullakin Timo on melko korkea käsitys pappeudesta, jota tarvitaan lampaiden suojelemiseen ja johtamiseen eli kaitsentaa varten:).
Asiaan: mahdollisimman selvästi haluan sanoa, että on eri asia visioida kuin rakentaa tulevaisuuden kirkkoa. Jos sitä haluaa rakentaa (niinkuin ymmärrän sinun haluavan), ei missään tapauksessa kannata tuhlata aikaa ja vaivaa sen pohtimiseen ketkä kaikki siihen ”mahtuisivat” eikä varsinkaan sitä ketkä siihen mahdollisesti eivät ”mahtuisi”. Se on sellaisten kysymysten ratkaisuyritystä, jotka ratkeavat matkan varrella ja mahdollisesti tavalla jota ei vielä voi ennakoida.
Blogisi otsikko antoi toiveen että esittäisit konkreettisia askelia kohti tulevaisuuden kirkkoa, mutta sen sijaan analysoitkin kirkon hitaita askelia ja annoit reseptin askelten nopeuttamiseen. Ja päädyit, ymmärrettävästi HU:n toiminnanjohtajana, yhteisönrakentamiseen. Analyysi ja neuvot eivät ole eteenpäin vieviä askelia.
En ole varma että tulevaisuuden kirkko on (messu)yhteisöjen kirkko. Sateenvarjokirkkokin viittaa johonkin yläpuolellamme olevaan vaikka kevyeenkin rakenteeseen, jonka suojissa on mukavaa ja turvallista. On tarpeetonta visioida organisaatiota, tärkeää on varustaa ja rohkaista seurakuntalaisia, joiden tulee kasvaa ja pappien pienetä.
Olen samaa mieltä että tärkeintä on varustaa ja valmentaa eli tehdä eikä pohdiskella. Uskoisin että niin teenkin.
Mutta samalla voi harrastaa sitä pohdiskeluakin. Kyse ei ole siitä, että minä ratkaisisin ketkä mahtuvat / eivät mahdu kirkkoon vaan siitä, mitä Augsburgin minimivaatimus yksimielisyydestä evankeliumista ja sakramenteista tarkoittaa. Jos onnistumme ratkaisemaan sen, voimme löytää jykevän perustan kirkon ykseydelle ja samalla aidon tilan erilaisille kristityille olla yhtä kirkkoa pakottamatta ketään muottiin.
Timo, muuan perusero meidän kahden välillä näyttää siis koskevan juuri kirkkomme tunnustuksen merkityksen ymmärtämistä. Minä olen puolestani sitä mieltä, että meidän ei tulisi etsiä jonkinlaisia kirkolliseen yhteyteen riittäviä minimivaatimuksia. Vaan teitä siihen, että me kaikki seuraisimme kirkkomme koko tunnustusta, pysyisimme siinä ja palaisimme siihen silloin, kun huomaamme poikenneemme siitä. Tietenkin on tärkeä huomata, että asioita voidaan painottaa eri tavoin myös luterilaisessa tunnustuksessa pysyen. Luterilainen kirkko ei ymmärtääkseni voi olla pelkkä hallinnollinen kevytrakenne, joka mahdollistaa keskenään uskonkäsitykseltään hyvin erilaisten yhteisöseurakuntien toiminnan. Vaikka hallinto voi ja sen pitäisi olla kevyt. Miksi? Siksi, että Jumala itse luo ja ylläpitää kirkon/seurakunnan sanan ja sakramenttien sekä niitä hoitavan kirkon viran sekä kaikkien kristittyjen – samalla tavalla uskovien – kautta. Kirkko syntyy siis ylhäältä alas eikä alhaalta ylös, vaikka elävä seurakunta koostuu ihmisistä. Jopa Suomen vahvin maallikkoliike, vanhoillislestadiolaisuus, on mielenkiintoisella tavalla virka- ja oppikeskeinen!
Omasta perspektiivistäni käsin vielä sellainen huomio, että seurakunta voi olla hengellisesti aktiivinen ja vireä, mutta myös passiivinen hyvin monella erilaisella tavalla. Jopa rukouspiireihin, evankeliointiin ja lähetystyöhön suuntautunut toiminta voi olla hirvittävän yksipuolista. Se on elävää nimenomaan yhden kristillisyyden ihanteen näkökulmasta. Ja hyvin pappiskeskeinen yhteisö voi pursuta hengellistä ja diakonista toimintaa.
Yksi askel eteenpäin voisi olla, että seurakunnat voisivat halutessaan antaa (vuokrata) kirkon jonkin järjestön käyttöön aikana, jolloin seurakunta ei sitä omaan toimintaansa tarvitse. Esim. su klo 16. Järjestö voisi viettää siellä sanajumalanpalveluksen tai messun ja seurakunta tarjoaisi (vuokraisi) tilan ja vahvimestaripalvelut, ehkäpä emännän, jolloin voitaisiin viettää kirkkokahvit. Ehdoksi voisi asettaa, että messu (tai sanapj) toteutetaan kirkkomme käsikirjan mukaisesti ja sen toteuttaa luterilaisen kirkon pappi (tai anglikaanisen). Ehkä voisi vielä edellyttää, että ainakin osin lauletaan kirkon virsikirjan virsiä.
” Ajattelen, että alueseurakunnat ovat pitkälle tulevaisuuteen päälinja ja verotus tulonmuodostus niin kauan kuin laki sallii. Alueseurakuntien sisällä pitää kuitenkin ajatella entistä yhteisöllisemmin. Lisäksi tarvitaan myös joustava rakenne eli itsenäiset yhteisöseurakunnat siihen rinnalle vapaaehtoiskannatuksella. Molempi parempi siis!” ( Timo Pöyhönen)
Siis lisää seurakuntia ja kirkkoja. Ok – itse en näe tätä hyvänä – tarkoittaa entistä enemmän pirstaloitumista. Näitä tuskin tulee yhdistämään Ausburgin tunnustus ja sen minimi vaatimus. CA:n intentio ei varmasti ole tämä, ainakin epäilen. Jokin tässä näyssä, visioissa ei toimi. Onko se salaisesti individualismia joka on naamioitu. Missä piispat, papit ja ykseys. Järjestö kentässä on jo näitä messuyhteisöjä, jotka rahoittavat itsensä ja joilla on nimellinen yhteys kirkkoomme. Sitten on hiippakuntia jotka ovat itse vihkineet piispansa ja pappinsa ja ovat luterilaisia. Tätäkö kehitystä haluamme jatkaa? Integroidummeko kirkkoon vai sen ulkokehälle, omine johtajineen. . .
Sami ja Pekka, hyviä huomioita. Arvioin, että meillä tässä yhteisöbuumissa on teologisesti pohjimmiltaan kysymys pietismin seurakunta seurakunnassa/kirkossa -mallista ja anglosaksisen maailman useimmiten evankelikaalisesta tuontitavarasta. Sillä erolla, että messuyhteisöt eivät enää miellä itseään vanhojen pietistien tavoin vain tosiuskovien ydinryhmiksi vaan pikemminkin uskovien seurakunniksi, joiden muodostaminen on suorastaan elinehto raamatullisen kristinuskon säilymiselle eikä vain vastareaktio kirkon maallistumiselle. Karismaattiset yhteisöt taas valtaavat itselleen olemassaolevia seurakuntia tai ainakin jonkin sektorin niistä vaikka termit ovatkin ”seurakunnan istutus” tai ”uskon syventäminen”. Kun kirkon virkaa ei samassa mielessä korosteta kuin vanhoissa kirkkokunnissamme, se myös mielletään pohjimmiltaan jonkinlaiseksi eri tavoin joustavaksi ”palvelutehtäväksi”. Samalla on tietysti syytä kysyä: onko kirkon etu se, että aktiiviset tekijät siirtyvät tai jopa ajetaan marginaaliin sekä kirkosta ulos? Varsinkin, kun uskonopin kirjo tosiasiallisesti on valtava. Onhan se tilanne, jos rippikoulu tavoittaa 8 10 nuoresta ja muutaman vuoden kuluttua nämä joko eroavat kirkosta tai ajautuvat marginaaliin ja oman kirkon piiriin.
Markon analyysi saattaa olla oikean suuntainen. Kovin vähän Timo itse näyttää pohtineen mikä on kirkko. Nyt löydämme sellaisen kompinaation jossa kirkko määritellään uskovien yhteisöksi, jota nykyinen kirkko ei ole, tai on jonkinlainen irvikuva siitä. Tällainen ajatus heijastaa suurta pettymystä, en tiedä onko näin. Tarjolla on sitten messuyhteisöt, jotka ainakin näyttävät ”sillisalaatilta” jossa kaikki ruokalajit yhdistyvät Ausburgiin. Onko liturginen vapaus ja moninaisuus se voimauttava tekijä, jossa ihminen kokee vapauden.
Markolta ihan hyvä kommentti koskien messuyhteisöjen luonnetta. Kuitenkin ”Kun kirkon virkaa ei samassa mielessä korosteta kuin vanhoissa kirkkokunnissamme…” osoittaa virkateologisen painotuksen, josta aikaisemmin kirjoitin.
Kaiken kaikkiaan kommentti edustaa pohdintaa, osittain myös spekulaatiota – jonka blogisti käynnisti. Lehden tämän päivän pääkirjoitus toteaa: ”Tulojen vähenemisestä on pakko seurata johtopäätöksiä. Niitä koskevan keskustelun (pohdinnan) aika oli oikeastaan jo eilen ja päätösten aika tänään.”
Onko missään näkyvissä sellaisten päätösten valmistelua, joka olisi askel oikeaan suuntaan?
Olen Teemu Kakkurin kanssa samaa mieltä siitä, että parokiaalisuus saattaa olla pysyvämpi seurakuntatyön piirre kuin huomaammekaan näin aluksi. Kansankirkkolaisuus saattaa haalistua, mutta paikallisen ja laajasti vastuuta kantavan alueseurakunnan merkitys saattaa pysyä ja kasvaa.
Ihmiset ovat entistä kiinnostuneempia tekemään työtä lähiympäristönsä hyväksi. Se ehkä merkitsee myös laajan alueellisen sosiaalisen ja kasvatuksellisen vastuun säilymistä.