Askelia kohti Yhteisöjen kirkkoa

Miikka Ruokasen teesit kirkon tulevaisuudesta ovat herättäneet keskustelua. Hyvin moni tuntuu yhtyvän siihen perusnäkemykseen, että tulevaisuuden kirkko on messuyhteisöjen verkosto, joita rakennetaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Vain harvoin törmään kirkolliseen vaikuttajaan tai työntekijään, joka olisi näistä suuresti eri mieltä.

Mistä johtuu, että kirkon askeleet kohti tätä näkyä ovat olleet verkkaisia? Ja miten voisimme edetä ripeämmin?

Syitä verkkaisuuteen on mielestäni ainakin kolme.

Ensinnäkin vallitseva kirkkokäsityksemme haraa vastaan. Useimpien valtaapitävien kirkon ihmisten puheessa kuuluu edelleenkin jonkinlainen nostalginen kaiho, kun mainitaan sana kansankirkko. Heidän mielestään se on se "oikea ja luterilainen" kirkkokäsitys. Muut näkemykset ovat "vapaakirkollisia, armerikkalaisia tai pietistisiä". Niinpä kirkon piirissä yhteisöjä lähinnä siedetään, ei aktiivisesti tueta.

Toiseksi meiltä puuttuvat toimivat mallit toisenlaisesta seurakuntaelämästä. Ulkomailla innostavia esikuvia piisaa ja monet kirkon ihmiset ovatkin käyneet Tukholman Sankta Klarassa tai Englannin uudistusseurakunnissa. Jostain syystä näitä kokemuksia ei kuitenkaan osata soveltaa ja niinpä inspiraatio haihtuu usein jo paluumatkalla.

Niinpä kolmanneksi kirkkomme työntekijöiltä puutuvat käytännölliset työkalut toisenlaisen seurakuntaelämän toteuttamiseen. Esimerkiksi teologin tutkintoon sen paremmin kuin pastoraalinkaan ei sisälly opetusta siitä, miten rakennetaan yhteisöä tai miten vapaaehtoisten kanssa toimitaan. Ei voi vaatia, jos ei ole opetettu!

Entä sitten lääkkeet? Niitä voi listata myös kolme.

Ensimmäisenä meidän pitää haastaa kirkkokäsityksemme. Kansankirkollinen näkemys ei perustu sen paremmin raamattuun kuin tunnustuskirjoihinkaan. Se on lähinnä historiallisissa olosuhteissa syntynyt käytännöllinen työnäky, jolla on omat vahvuutensa ja joka on aikanaan ollut toimiva mutta josta voi ilman tunnontuskia luopua. Nyt jos koskaan on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua teologiaa. Onneksi tämä keskustelu on jo alkanut.

Toiseksi tarvitsemme innostavia esimerkkejä ja malleja siitä, miten omassa kontekstissamme on onnistuttu rakentamaan elävää ja toimivaa seurakuntaa. Tällaisia esimerkkejä on Suomessa itse asiassa jo aika paljon. Helsingin Verkosto, Tampereen Uusi Verso, Turun Mikael, Lahden Kipinä, Rovaniemen Oma-yhteisö jne, puhumattakaan Helsingin Tuomasyhteisöstä ja eri paikkakuntien Kohtaamispaikoista. Nämä yhteisöt mallintavat sitä, miltä yhteisöllinen seurakuntaelämä kirkkomme piirissä voisi näyttää. Kannattaa siis lähteä vierailulle ja saada konkreettisia ideoita oman työn kehittämiseen.

Kolmanneksi tarvitsemme käytännöllistä koulutusta yhteisönrakentamisesta. Sitäkin on nykyisin saatavissa ja aivan kirkkomme ympäristöön räätälöitynä. Sen enempää mainostamatta kerron, että Hengen uudistuksen Spirit-verkosto on erikoistunut tälle sektorille. Lisäksi voi haastatella yhteisöjen työntekijöitä ja lukea alan kirjallisuutta. Yhteisönrakentaminen on oma taitonsa, jossa voi kehittyä!

68 kommenttia

  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Marko tuolla edellä viittasi noihin ”tunnustuksellisiin luterilaisiin”, joille ei tahdo oikein löytyä tilaa tässä sateenvarjovisiossa. Vaikka en itse ole Lähetyshiippakunnan toiminnassa mitenkään mukana, niin aika esimerkillisesti korona-aikana, kun kokouksia rajoitettiin voimakkaasti 2 pappia vetivät messuja. 10 messua/sunnuntai rajoitusten mukaan niinkauan kuin rajoitukset hellittivät. Hieman hankala oli tuolloin päästä messuun seurakunnan 1200 paikkaiseen kirkkoon, kun rajoitus oli 20/messu.

    Tuossa pääkirjoituksessa pohditaan myös hieman sitä, voisiko Viron evlut.kirkosta ottaa mallia jollain tavalla tulevaisuudessa. Muistaakseni Viron evlut.kirkon arkkipiispa Urmas Viilma muutamia vuosia sitten visioi, että Viron kirkon tie on suuntaa antava tulevaisuudessa muuallakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Siinä suhteessa Viro kulkee edellä, että sillä on paljon kokemusta siitä miten suuri rooli vapaaehtoisilla voi olla. Me emme voi kuitenkaan luottaa siihen, että voimme kulkea niitä jälkiä. Virossa kun ei ole ollut samaa tukirakennetta. Joten kirkko ei ole voinut palkata kaikkiin tehtäviin viranhaltijoita.

      Meillä tilanne on täysin toisenlainen. Virossa vapaaehtoiset on tottuneet toimimaan omaehtoisesti. Täällä seurakunta on tottunut siihen, että viranhaltijat hoitavat kaiken. Siitä seuraa se, että varojen loppuessa, loppuu myös vapaaehtoisten mahdollisuudet korvata syntyvää vajetta. Meillä kun seurakuntalaiset on ”koulutettu” toimimaan täysin viranhaltijoiden varassa. Suurin osa nykyisistä vapaaehtoistehtävistä on sellaisia, jotka ei jäisi hoitamatta, vaikka vapaaehtoisia ei niissä olisikaan. Viranhaltijat voisivat aivan hyvin hoitaa nekin. Eli meidän virkakeskeisessä systeemissämme vapaaehtoisuus ei korvaa, eikä tuo toimintaan mitään lisää. Viranhaltija kun lähtee pois, niin toiminta, sitä mukaa loppuu siihen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Viron kirkon tilannetta avaa osaltaan sosiologi Liina Kilemitin tutkimus (Miksi minä olen kirkon jäsen). Tutkimusta koskevassa artikkelissa (15.3.2021) hän ottaa esille Neuvostoliiton ateistisen politiikan seuraukset kristilliseen perinteeseen ja uskonnolliseen kasvatukseen. Valtaosassa perheistä kristillinen perinne on katkennut ja useamman sukupolven ajan virolaiset eivät ole saaneet minkäänlaista tietoa uskonnosta ja uskosta. Huomasin sen itsekin, kun olin työssä jonkin aikaa erään virolaisen kanssa. Ennakkoluulot tulivat esiin, mikäli puhe kääntyi kirkkoon ja uskoon.

      Tuossa tutkimuksessa Kilemit toteaa myös, ettei ”55,6% virolaisista ole saanut lapsuuskodissaan minkäänlaista uskonnollista tietoa, mikä paljastaa Viron uskonnollisen perinteen katkeamisen syvyyden.” Lieneekö tässä myös yksi syy Suomen kirkollista tilannetta ajatellen. Kristillinen perinne on myös täällä katkennut, eivätkä lapset saa enää sillä tavalla kodeissa uskonnollista kasvatusta kuin aikaisemmin. Tuskin siihen on syynä ateismi, vaan yleinen maallistuminen ja uudet aatteet. Toisaalta arkkipiispa Urmas Viilmanin mielestä ”kirkon tulevaisuus ei ole jäsenten määrässä. Se on siinä, että jäsenet löytävät Jeesuksen ja seuraavat häntä.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu P. Olet oikeassa: pidän oikein järjestettyä sanaa ja sakramentteja hoitavaa kirkon paimenvirkaa yhtenä seurakunnan konstitutiivisista l. aivan perustavan laatuisista asioista. Augsburgin tunnustuksen ja kirkon sitä edeltävän perinteen mukaisesti. Olen huomannut ympäristössäni, kuinka helposti karismaattinen kristillisyys ja jopa maallikkosaarna voi johtaa vahvojen, itse itsensä hengellisiksi johtajiksi nimittäneiden vallankäyttöön. Myös sellaiseen viran ja jopa ehtoollisen vieton ymmärtämiseen, joka ihan oikeasti on vierasta luterilaiselle uskolle. Kaikki eivät toki ole separatisteja tai vallankäytöstä innostuneita. Karismaatikot ovat tietysti siinä mielessä hyvin asemoituneita, että virkateologian ollessa ohut myös toiminta paikallisseurakunnissa onnistuu luupääluterilaisia änkyröitä helpommin. Samalla peruskonservatiivinen raamattukäsitys herättää luottamusta monissa srk-aktiiveissa.

    Muistetaan samalla: Sanan julistuksen ja sakramenttien julkisen toimittamisen rajaaminen papiston tehtäväksi (josta linjauksesta itsekin olen joutunut joustamaan ja voidaan joskus ehkä säädellysti poiketa) EI tarkoita samaa kuin muiden seurakuntalaisten passivointi. Tehtäviä kyllä riittää. Sekä palkallisia että palkattomia.

    On myös niin, että kirkkomme sisällä eletään keskenään hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Yhteisöihin liittyy myös sellainen näkökulma, että kaikki eivät voi olla innokkaita seurakunta-aktiiveja ja pienpiirin vetäjiä. Itse kuulen yhä useammin sellaisia viestejä, että varsinkin ns. konservatiivit pohtivat: Miksi meidän pitää rahoittaa veronmaksajina kirkkoa, johon kuulumme, mutta emme voikaan vaikuttaa siihen, minkä laisen teologin saamme paimeneksi? Oli heitä paljon tai vähän, jokainen kirkosta eroaja on menetys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Tässä vaiheessa huomaan, että olen tässä haukkumassa väärää puuta kun moitin Timoa ja muita hyödyttömästä ja myöhässä olevasta pohdinnasta. Eihän Timo ja muut ole siinä asemassa että voivat tehdä / valmistella aloitteita, vaan sitä ovat piispat, kirkkohallitus ja kirkolliskokouksen jäsenet. Ehkä joku hpk-valtuusto tms. lisäksi. Toisin sanoen pohtikaa vain kun ette muuta voi…

    Huomaan että olen tullut kärsimättömäksi ja vikoilevaksi. Ehkä syystä että luulen liikaa itsestäni ja siitä että ymmärrän asian/t niin hyvin. Ja syystä että tiedän olevani hidas ja epäselvä ilmaisussani.

    Täytyy ”pohtia” tarkasti mitä enää jaksan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Monissa kommenteissa on kyselty viran perään. Se on tärkeä, yksi Lutherin kirkon seitsemästä tuntomerkistä ja Kristuksen asettama. On kuitenkin ehkä tarpeen tarkentaa, mikä Uudessa testamentissa on viran tehtävä. Se on a) seurakunnan opetuksen linjaaminen ja seurakunnan kaitsenta (sis sakramentit) sekä b) seurakuntalaisten valmentaminen ja valtuuttaminen Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Tämä jälkimmäinen tehtävä on luterilaisuudessa jäänyt liian pienelle huomiolle kun taas ensimmäinen tehtävä on korostunut kohtuuttomasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Timo, voisitko täsmentää kolme asiaa: 1. Missä Uuden testamentin kohdissa korostetaan, että paimenviran tehtävä on nimenomaan seurakuntalaisten ”valmentaminen” ja ”valtuuttaminen” Kristuksen ruumiin rakentamiseen? Ja 2. millä tavoin kirkon virka on meidän maassamme erityisesti laiminlyönyt tämän? 3. Mistä ajankohdasta alkaen? En siis kysy tätä kiistelynhalusta vaan siksi, että ainakin minun käsittääkseni koko kysymyksenasettelu on enintään muutamia vuosikymmeniä vanha ja palautuu amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen kristillisyydenihanteeseen. Joka sitten luetaan UT:n teksteihin ainakin 1800 vuoden aikaloikalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko, se, että kysyt, vie jotenkin voimia. Jos vilkaisee hiukankin Uuden testamentin srk:elämää niin johtopäätös on itsestään selvä. Kristus mallintaa sen (esim Mt 10), Apostolien teot kuvaavat ja kirjeet opettavat (esim 1 Kor 12-14, ef 4 jne). Niin kirkko toimi ensimmäiset 300 vuotta ja toimii edelleen ympäri maailman. Kristuksen ruumis, you know!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      On kyllä hienoa, kun papit tulee joukolla pohdiskelemaan. Tämä on harvinaista herkkua täällä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Toivon että ne jotka ovat kiinnostuneet virka-asiasta (kuten Timo joka on aivan samoilla jäljillä kuin minä) lukisivat lähettämäni blogin. VAikka se on vanha ja siitä/niistä vuosi sitten vähän keskusteltiinkin, tähän yhteyteen ne kuuluvat. Tuota blogia ennen ja jälkeen on trilogian muut osat. Mielestäni kirkkohallituksen uusi Tukimus ja koulutus -yksikkö saisivat tehdä vaikka kyselytutkimuksen papiston virkakäsityksestä/-teologiasta; kumpi Timon mainitsemista kahdesta painottuu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Minut tunnetaan mm. sanasaivartelijana. Siitä huolimatta tässäkin keskustelussa kummittelee yksi vahingolinen sana: vapaaehtoinen/-set. Astukaa rakkaat ystävät pois vanhoista raiteista ja puhukaa SEURAKUNTALAISISTA!

    Vain uusilla sanoilla luodaan uutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Kiitos Hannu . Nyt vasta oivallan että on tosiaankin suuri ero siinä puhutaanko vapaaehtoisesta, vai seurakuntalaisesta. Meitä ei pitäisi jakaa kahteen ryhmään. Kaikille tulisi luoda samat mahdollisuudet olla osallisia seurakunnan toiminnassa. Käytettäessä termiä ”vapaaehtoinen”, luodaan mielikuva erityisestä seurakuntalaisten ryhmästä, johon kaikki ei voi kuulua, eikä pääse. Jollei sitten täytä joitakin erityisvaatimuksia. Tämä jaottelu on esteenä jopa sille, että kaikki voivat olla yhtälailla osallisia ja saman arvoisia. Jotkut seurakunnassa nostetaan ihan turhaan muiden yläpuolelle. Jaottelu jopa toimii esteenä seurakuntalaisten vapaalle osallistumiselle ja kokemukselle osallisuudesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Juuri niin ja hyvin sanottu Pekka Veli.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu ja Pekka Veli. Seurakuntalainen, joka palvelee jossakin tehtävässä, on ihan kirkkomme virallisen tilastolomakkeenkin sanoin vapaaehtoinen. Koska seurakunnan työntekijät saavat palkkaa ja ovat velvollisia hoitamaan hommansa. Ja ketään seurakuntalaista ei voi velvoittaa mihinkään tehtävään. Olemme kai yhtä mieltä siitä, että vapaaehtoinen vastuunkanto on tulevaisuuden välttämättömyys (ja hyvä niin?)

    Onko teidän unelmaseurakunnissanne paikkaa uupuneille seurakuntalaisille, joka työviikon jälkeen haluaa ihan vain tulla kirkon penkkiin Jumalan palveltavaksi?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Marko Sjöblom. Näetköhän seurakuntalaiset nyt työsi kautta? Katselen sitä itse aivan toisesta näkökulmasta ja uupuneena kirkon penkissä olen osallisena seurakunnan toiminnassa ja yhtä merkityksellisenä, kuin saarnaamassa, tai ehtoollisavustajana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Tämä menee osittain blogin teeman ulkopuolelle, mutta oma syyni. TIlastolomakkeessa voisi lukea myös sana ”seurakunta-aktiivi”, jota syystä on vieroksuttu kun se tuo arvoasteita ihmisten välille. Samoin tekee vapaaehtoinen kuten Pekka Veli kirjoittaa. Vapaaehtoinen, vapaaehtoisuus, vapaaehtoistoiminta -käsitteitä on viimeksi perusteltu sillä, että sana on yhteiskunnassa muuten laajassa käytössä ja siksi tiedetään mitä sillä tarkoitetaan. Sillä ei myöskään erotella seurakuntalaisia niistä jotka eivät ole seurakunnan jäseniä.

      Seurakunta on jotain muuta kuin kunta ja yhteiskunta, sillä on oma erityispiirre. Seurakunnan jäsen on kasteestaan lähtien osallinen Kristuksesta ja Valtakunnasta, ja kutsuttu osallistumaan johonkin. ON alettu peräänkuuluttaa ylipätään seurakuntalaisen osallisuutta, osallistamista ja mukaan kutsumista kristityn identiteettiin kuuluvaan elämään.

      Kukaan ei voi velvoittaa ketään mihinkään tehtävään, ja samalla kristityn kutsumus kutsuu ja jopa velvoittaa kristittyä osallistumaan Jumalan työhön maailmassa. Toiset ovat heränneet tai vähitellen heräävät tähän, kaikki eivät. Kuitenkin kutsu on voimassa.

      Onko paikkaa? Ilman muuta on. On puhuttu kirkonpenkkikutsumuksesta. On tilaa myös niille jotka syystä tai toisesta eivät edes tule kirkkoon, tavallaan jopa niille jotka evät edes kuulu seurakuntaan.

      Anteeksi monisanaisuus.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Hannu, Marko ja Timo. Marko kirjoitti : ”Olemme kai yhtä mieltä siitä, että vapaaehtoinen vastuunkanto on tulevaisuuden välttämättömyys (ja hyvä niin?)”

      Te Papit , kun näette tilanteen työnne kautta, niin mitkä voisivat olla ne meille tulevaisuudessa osoitetut uudet tehtävät, joissa me emme vielä ole olleet mukana. Tulevaisuudesta kun saamme ilmeisesti joitakin muitakin välttämättömiä tehtäviä, niin miksi emme saa niitä nyt?

      Tulevaisuus konkretisoituu eri seurakunnissa hyvinkin pian ja toisissa pitemmällä viiveellä. Joten tuon tiedon saamisella alkaisi olla kiire. Seurakuntalaisena olisin kiinnostunut tietämään mitä uusia tehtäviä saattaisi olla edessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka Veli. Kyllä minä kirjoitan sekä paimenen että seurakuntalaisen näkökulmasta. Esimerkiksi tänä syksynä on ollut tilanne, jossa välttämätön ehtoollisavustaja ilmoitti esteestä lyhyellä varoitusajalla. Jouduin soittamaan viidelle ehtoollisavustajaksi valitulle seurakuntalaiselle ennen kuin tärppäsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Marko kyselit: ” 1. Missä Uuden testamentin kohdissa korostetaan, että paimenviran tehtävä on nimenomaan seurakuntalaisten ”valmentaminen” ja ”valtuuttaminen” Kristuksen ruumiin rakentamiseen? ”

      Ainakin muutamia kohtia löytyy; ” varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” ( Ef 4:12). Ehkä se tulee juuri tästä kohdasta. Viran haltijat ovat annettu kirkolle sitä varten, että he valmentavat muita seurakunnan rakennustyöhön. ho katartismos ’varustaminen’ voi sisältää myös vivahteen ’korjaaminen, kuntoon paneminen, huolto’. Itse näen että kirkko on tehnyt tätä aina. Pyörää ei voi keksiä uudestaan. Luterilaisuudessa, on monia asioita joita on unohdettu ja muutettu uskonpuhdistuksen myötä, ja tämä kehityskaari jatkuu ja nyt taas pitäisi keksiä jotakin uutta. Tässäkin esitetyssä konseptissa ei ammenneta yhtenäisen kirkon ohjausperinteestä, vaan protestanttisen laajasta teologisesta kudelmasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Vain työntekijä voi katsella työtään oman työnsä antamasta näkökulmasta. Minulla ei voi olla sellaista käsitystä papin työstä, että voisin sanoa, mitä tehtäviä voi ja mitä ei voi antaa seurakuntalisille. Teillä pappeina on ja siksi kyselen näitä seurakuntalaisena.

      Minua innostaa seurakuntalaisten innostaminen. Innostus on yksi sellainen avain, jonka kautta seurakuntalaisten osallistuminen voi saavuttaa koko seurakunnan. Innostus on kuin perhonen, joka lentelee sinne, tänne ja sitä on kiva katsella, mutta koskea siihen ei saa. Niinpä Messukylän seurakunnan vapaaehtoistyön koordinaattorilta Jyrki Pikkaraiselta saamani neuvo tulisi laittaa korva taakse.

      Jyrki sanoi minulle: ”Silloin kun vapaehtoinen kertoo ideastaan ja tulee hetki, jolloin kokee, että nyt tuohon on pakko sanoa jotain, niin juuri silloin ei saa sanoa mitään.”

      Siinä kun sanoo jotain, niin rikkoo ne perhosen siivet. Ideat, joiden annetaan vapaasti kasvaa tuottavat lopulta yllättävän hienoja tuloksia. Sellaisten näkeminen tuottaa viranhaltijalle lopulta hyvin tyytyväisiä huokauksia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ehtoollisavustajia on ollut jo pitkään, mutta missä on ne tehtävät, joita tulevaisuudessa meille on tarjolla. Vai onko se vain tyhjää puhetta, että tulevaisuudessa seurakuntalaisia tarvitaan uusiin tehtäviin. Jollei tämänkaltaisia tehtäviä ole, niin mitä perustetta on sillä väitteellä, että tulevaisuudessa seurakuntalaisten vastuunkantoa tulee laajentaa.

    Avustajien hankkimisen voi jättää jollekin seurakuntalaiselle. Ei niitä papin tarvitse itse haalia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka Veli. Kaunis ajatus, mutta ei toimi käytännössä. Mm siitä syystä, että ehtoollisavustajien kutsuminen on kirkkoherran vastuulla eikä kuka tahansa käy . Ja kaikkialla ei ihan oikeasti ole niitä palvelutehtäviin innokkaita seurakuntalaisia. Vaikka olisi kuinka eläväinen seurakunta. Palaan vielä muihin asioihin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seurakuntalaiset voivat tehdä kaikkia tehtäviä (paitsi nykyisellään konsekroida ehtoollisen) ja Jumalan kutsua seuraten seurakuntalaiset voivat luoda kokonaan uusia työmuotoja. Työntekijän pitää sen sijaan fokusoida eikä hän voi tehdä kaikkea; vain opettaa, kaita ja valmentaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Ei kuka tahansa tietenkään käy. Tarvitseehan siihen koulutuksen ja siinä vaiheessa voi jo suorittaa karsinnan. Idea ei ole omani. Kuulin sen yhdeltä kirkkoherralta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Mikä estää Timo meitä luomasta niitä uusia työmuotoja? Messukylässä se ainakin näkyy toimivan mainiosti jo nyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Tämä Pekka Velin kysymys on mielestäni kyllä hyvä, mutta ajattelen että se on ennenaikainen siihen asti kun seurakunnalla on tosi kysymyksessä. Seurakunnat ovat hyvin erilaisia ja erilaisessa tilanteessa, toisissa kaikki sujuu kuin ennenkin, toisissa talous on huonommassa jamassa. Tarvittaisiin hpk:n tai kirkon tasolla ajantasaista luetteloa kriisi- tai kriisiytymässä olevista srk:sta, sekä tietoa niiden selviytymisistä.

      Tulevia seurakuntalaisten tehtäviä ei liene mahdollista kylmäharjoitella. Inhottavaa sanoa, mutta aika näyttää. Toivoisin että tämän viikon lehdessä esiintyneet kaksi talousmiestä onnistuisivat herättämään asiaan oikeasti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Se miten kirkossa tähän asti on toimittu kertoo minulle siitä, että silloin kun toimintaa ei voi enää jatkaa viranhaltijoiden varassa se lopetetaan. Joten meikäläisten on ihan turha odottaa jotain uutta vaihetta, jossa meitä ryhdyttäisiin toden teolla tarvitsemaan. Äskettäinen vierailuni Mesukylässä ja keskustelut Jyrki Pikkaraisen kanssa siellä, sekä Timon viimeinen kommentti avasi näköalaa aivan toisen suuntaiseen vapaaehtoistoimintaan. Toimintaan jollaista kirkossa ei ole ennen toteutettu ja jonka voi toteuttaa täysin itsenäisesti ja omaehtoisesti. Ilman että millään tavoin omalla toiminnallaan rasittaa viranhaltijoiden raskasta työtaakkaa.

    Samaan aikaan joutuu pohtimaan sitä, kuinka mielekästä on ryhtyä tosissaan kehittämään sellaista vapaaehtoistoimintaa, jossa seurakuntalainen toimii täysin viranhaltijan varassa. Sellainen toiminta tuo hyvin vähän ja useimmissa tapauksissa ei yhtään mitään lisää. Samalla se voi rasittaa työntekijöitä huomattavan paljon ja viedä heidän työaikaansa ihan turhaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo Pöyhönen

    Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.