Siitä on hyvinkin viisi ja puoli vuosikymmentä aikaa, kun pyhäkoulussa opin laulun nimeltä Älä silmä pieni (sanat alla). Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja paljoine toistoineen meidän pienten tirriäisten oli helppo oppia kyseinen biisi, mutta sanoituspuoli ei minulle tuolloin vielä oikein auennut. Miksi Jumala kieltää noin paljon asioita vain sen takia, että hän muka näkee minun sydämeeni? Tämä lienee ollut meikäläisen ensimmäinen teologinen pähkäily, vaan ei suinkaan viimeinen. Vasta nyt, siis painiskeltuani teologian parissa päätoimisesti neljä vuosikymmentä, tajuan, miten hieno oivallus tuossa simppelissä rallatuksessa on. Siitä on oitis tehtävä nykyaikainen heviversio!
Jokaisesta laulun mainitsemasta ruumiinosasta saisi oman blogin, joten tyydyn tässä vain yhteen. Valitsen sydämen, josta Raamattu sanoo kaikkien ajatusten lähtevän.
Sydämesi ovelle tulee jatkuvalla syötöllä satoja ja tuhansia ajatuksia, joten sinun tulee huolella heittää pois huonot ajatukset ja päästää sisään ainoastaan hyvät ajatukset. Et voi varjella itseäsi pahoja ajatuksia vastaan. Luther sanoo: ”Et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi!”
Ajatukset muovaavat ne raiteet, joita teot seuraavat. Niin kuin raitiovaunu kulkee raiteita edestakaisin suuressa kaupungissa, samoin teot seuraavat niitä raiteita, jotka ajatuksesi ovat muovanneet. Älä kuitenkaan suhtaudu ajatuksiisi liian vakavasti tai luule, että ne jotenkin määrittelisivät sinua loppuelämäsi ajan. Ajatuksia tulee aika ajoin tuulettaa, vaihtaa ja niille täytyy osata nauraa. Ajatuksilla on myös hyvä vähän leikkiä ja leikitellä, ettet alkaisi henkisesti ja hengellisesti kangistua.
Minun mielestäni ajatus Sydämen ovesta on kaunis, vaikka psykologit tänä päivänä puhuvat mieluusti siitä, että ajatukset ovat mielessämme. Niin tai näin, yksimielisyyteen on helppo päästä, sillä sinulla on vain yksi mieli, vaikkakin sillä on kaksi toisistaan poikkeavaa ominaisuutta. Mielessä on kaksi tasoa: tietoinen, rationaalinen, järkeilevä taso sekä alitajuinen eli irrationaalinen taso.
Tietoinen mielesi avulla sinä ajattelet ja se, mitä sinulla on tapana ajatella, painuu alitajuiseen mieleesi, joka luo sitä, millaisia ajatuksia olet ajatellut. Alitajuntasi taas on tunteittesi sekä luovan mielesi olinpaikka. Jos ajattelet hyvää, siitä seuraa hyvää, jos ajattelet pahaa, siitä seuraa pahaa.
Ihmismieli on kuin puutarha. Sinä olet puutarhuri ja kylvät siemeniä (ajatuksia) alitajuiseen mieleesi koko päivän ajan sen mukaan, miten sinulla on tapana ajatella. Mitä alitajuiseen mieleesi kylvät, sitä niität kehossasi ja siinä, mitä ympärilläsi tapahtuu.
Olisiko mahdollista, että alkaisit kylvää rauhan, onnellisuuden, hyvien töiden ja hyvän tahdon siemeniä? Alitajuista mieltäsi voi näet verrata maaperään, josta kasvaa kaikenlaisia siemeniä, hyviä ja pahoja. Jokainen ajatus on syy ja jokainen olotila seuraus. Tämän vuoksi on välttämätöntä ottaa vastuu omista ajatuksistaan, jotta voisi niiden avulla saada aikaan toivomansa lopputuloksen.
Kun alitajuntasi on kerran hyväksynyt jonkin ajatuksen tai idean, se ryhtyy toteuttamaan sitä. Alitajunta vastaa aina sinulle sen mukaan, minkä luonteisia ne ajatukset ja ideat ovat, joita tietoisessa mielessäsi liikkuu. Alitajunnan käyttämiä keinoja on mahdoton saada selville.
Tietoinen mieli on järkeilevä mieli. Se on mielentila, joka tekee valintoja. Alitajunta taas hyväksyy sen, mitä siihen vaikutetaan ja mitä ihminen tietoisesti uskoo. Alitajunta ei erittele asioita niin kuin tietoinen mieli eikä väitä vastaan. Alitajunta ei välitä siitä, ovatko ajatukset hyviä tai pahoja, totta tai valhetta, vaan alitajunta vastaa aina täydellisesti ajatuksiin, käskyihin tai pyyntöihin. Alitajunnalla ei ole huumorintajua eikä se pysty esittämään vastaväitteitä.
Se, mitä olet tottunut ajattelemaan tietoisessa mielessäsi, painaa syvän muistijäljen alitajuntaasi. Siksi alitajunnalle kannattaa julistaa vapauden, onnen ja terveyden sanomaa. Harmi, että puheena oleva lastenlaulu sisältää niin paljon ÄLÄ-sanoja! Voisikohan asiaa esittää mitenkään myönteisemmässä valossa?
Kylvä ajatus – niität teon!
Kylvä teko – niität tottumuksen!
Kylvä tottumus – niität luonteen!
Kylvä luonne – ja niität ikuisen kohtalosi!
Oppikaa minusta, sillä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. – Jeesus
Pyhäkoululauluni sanat:
ÄLÄ SILMÄ PIENI
Älä silmä pieni, katso mihin vain, älä silmä pieni, katso mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä silmä pieni, katso mihin vain.
Älä korva pieni, kuule mitä vain, älä korva pieni kuule mitä vain, sillä, Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä korva pieni kuule mitä vain.
Älä käsi pieni, koske mitä vain, älä käsi pieni koske mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä käsi pieni koske mitä vain.
Älä jalka pieni, astu mihin vain, älä jalka pieni astu mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä jalka pieni astu mihin vain.
Älä kieli pieni, puhu mitä vain, älä kieli pieni puhu mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä kieli pieni puhu mitä vain.
Älä sydän pieni, mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen. Älä sydän pieni mieti mitä vain.
Juupa, ehkäpä niin. Mitä tarkoittaa rytmikkäämpi virsi? Siis pitäisikö niiden olla jotenkin muunlaisia mitä nyt lempparivirret ovat. Nehän ovat rytmillisesti hyvin löyhiä, tasapaksuja suorastaan. Siis pitäisikö virren melodiassa olla enemmän rytmejä, kuten daktyyleja, vastadaktyyleja, synkooppeja, ns. takapotkuja, yllättäviä taukoja ja lähtöjä. Nehän ne parantavat yhteislaulua huomattavasti. Vai tarkoitetaan tässä sitä, että rytmillisesti ”köyhää” melodiaa säestetään monipuolisemmalla / rytmikkäämmällä säestyksellä. Mitä tarkoittaa iloinen virsi? Onko siinä iloinen / riemullinen teksti. Onko virren melodia ”iloinen”. Vai pitääkö olla näiden yhdistelmä?
Ihan tietysti mukavia asioita, mutta nämätkin asiat on koko Suomen Siionia ajatellen huomattavasti paljon helpommin sanottu kuin tehty. Tulee taas tunne, että vastaajat eivät tiedä mistä puhuvat. Heittävät ilmaan vaan ”hienoja” mielipiteitä tajuamatta ollenkaan mistä he loppujen lopuksi puhuvat.
Minä haluaisin tämän tutkimuksen vastapainoksi nähdä tutkimuksen, jossa kanttoreille tehdyn kyselyn lopputuloksena papistolta toivotaan hyvää (kausi)suunnittelua, merkityksellisempiä ja parempia saarnoja, koskettavia esirukouksia, innostusta ja osaamista liturgiseen lauluun, selkeää puhumista, sekä ylipäätänsä liturgina vakuuttavampaa kokonaisuuden hallintaa.
Uusien ”rytmillisten” ja ”iloisten” sävelmien ottaminen virsikirjaan ei välttämättä tee virrestä ilolaulua. Ratkaisevaa on toteutus, siis laulaminen itsessään. Nykyiseen virsikirjaamme on liitetty useita rytmisesti eloisia sävelmiä, sekä rytmisesti restauroituja luterilaisia kantakoraaleja että uudempia hengellisiä lauluja. Miten kävi? Aneeminen veisuu latisti varsin ne totutun pitkäpiimäisiksi. Mikä lääkkeeksi? Ensinnäkin veisuuta tulisi aika ajoin johtaa edestä joko lauluryhmän tai mieluiten kanttorin voimin. Kuoronjohtotaidot käyttöön! Toiseksi: Seurakunta pitäisi nostaa välillä laulamaan seisaaltaan. Se parantaa laulua huomattavasti. Kolmanneksi: Soittimia tulisi käyttää useammin. (Pakkotahtista komppia ei kuitenkaan.) Uskoisin, että silloin koettaisiin laulamisen iloa, ja loppuisi myös valitus siitä, että sävelmät ovat liian korkeat.
Jos mielipiteen sanoja ”ei tiedä mistä puhuu”, niin silloin on kysymys väärin muotoiltu tai kysytty väärältä henkilöltä. Tai sitten vika on lukijassa. Kyllä teologian opiskelijat ovat ihan relevantti kohderyhmä kysyä millaisista virsistä pidät.
Alkuperäiseltä ilmeeltään luterilainen jumalanpalvelus on jäykkä, laahaava ja synkkä. Liturgia ja musiikki kehystää ilotonta saarnaa, joka pelottelee harvalukuista seurakuntaa, totisia ja ahdistuneita ihmisiä, helvetillä ja kuolemalla. Älkää missään tapauksessa muuttako tätä konseptia! Sillä se tarjoaa keitaan hiljentyä, surra ja katua syntejä yhteiskunnassa, jossa vain vahvat, huolettomat ja iloiset ovat enää nykyään äänessä. Muistakaa, kirkko on aivan toista maata. Se on murtuneita, haavoitettuja ja murheellisia varten eikä mikään sambakarnevaali.
Hieno kommentti Kari:-) Siinä missä kulttuurissamme on arvostettua olla vahva ja täynnä itseä, on suurenmoista, että löytyy ihmeellinen keidas, jossa malja saa olla tyhjä, jossa Pyhä Henki antaa toivoa vain niille, joilla sitä ei ole.
Kari, kirjoittamasi täytyy olla parodiaa? Ainakaan se ei vastaa luterilaisen jumalanpalveluksen ilmettä, siis sitä, millaiseksi Martti Luther sitä kaavaili. Hänen mielestään juuri murtuneet, haavoitetut ja murheelliset tarvitsevat lohdutusta ja iloa, jota voi kokea musiikissa ja yhteisessä laulussa. Tämä oli Lutherin jumalanpalvelusteologian tärkeitä painotuksia. Siksi virrestä myös tuli luterilaisuuteen niin keskeinen asia. Musica fugat diabolum.
Matti, ilo versoo murheesta, ja armo kumpuaa vain aidosta synnin tunnosta. Tätä on luterilaisuus. Me ihmiset emme voi eikä meidän pidä yrittää mistään väkisin iloita. Meissä ei ole mitään ilon aihetta. Päinvastoin, elämä murheessa ja synnin tunnossa on meidän osamme. Jos Jumala kuitenkin haluaa meille ilon lahjoittaa, se on yksin Hänen asiansa. Me emme siitä päätä.
Vaikuttaa siltä kuin haluaisit ajatukseni päälaelleen. En ole puhunut väkisin iloitsemisesta. Sitä ei myöskään Luther tarkoita puhuessaan musiikin vaikutuksesta: ”Jumala on tehnyt sydämemme ja mielemme iloiseksi rakkaan Poikansa kautta, jonka hän on antanut meille vapahdukseksi synnin, kuoleman ja paholaisen vallasta. Joka sen vakavasti uskoo, hänen on sisäinen pakko siitä iloisesti ja halullisesti laulaa ja puhella, jotta myös toiset sen kuulevat…” Kari, tätäkin on luterilaisuus. Se ei pidä synnintuntoa minään erityisenä ansiona Jumalan edessä, ei toisaalta myöskään iloa. Mutta kristityllä on lupa iloita myös murheen keskellä.
Matti, oivallisesti muotoiltu. Noinhan se on. En siis käy aiheesta kinastelemaan, totean vain, että Luther oli ehkä konsanaan valoisampi persoona kuin minä. Ja toisaalta, käsitys ilosta, ja siitä, miten musiikilla ja kulttuurillisesti ylipäätään iloa ilmaistaan lieni 1500-luvun Euroopassa monin osin tyystin toinen kuin nykyään.
Olipa kyseessä siten teologian opiskelijat tai muut ”musiikin ystävät”, minusta tällaiset kommentit ovat aika turhia. Parasta musiikkia kirkkoon, mitä se sitten lieneekin!
Kuka tahansahan voi tuntea olevansa asiantuntija kuunneltuaan musiikkia riittävästi. Kuitenkin tässäkin on samoin kuin vaikkapa matematiikassa: toinen voi omaksua ja osata asioita, joita toinen ei ymmärrä. Musiikista syntyy kuitenkin helposti väittelyitä, kun taas matematiikkaa osaamaton tuskin kehtaa väitellä arkimatematiikan taidoillaan ammatti-ihmisen kanssa, eikä hän siihen pystyisikään. Kuinka kadehdinkaan matemaatikkoja!
Musiikin ymmärtämisessä pätee tämä, kuulevin korvin kuulkaa älkääkä ymmärtäkö! Kyse myös ”kuulemisen taidosta”. Ei-muusikon kanssa saattaa joutua joskus turhaan väittelyyn siitä, millainen musiikki on ”hyvää”. Hän ei ehkä pidä minun suosittelemistani sävellyksistä ja toisaalta en ehkä anna arvoa hänen esittämilleen kappaleille. Jos kertoisin hänelle nauttivani siitä, kuinka Mozartin 41. sinfonian (nk. ”Jupiter”-sinfonia) finaalin kehittelyjakson alussa on hienosti bassossa pääteeman krapukäännös, hän tuskin on sitä kuullutkaan, eikä oikeastaan muutenkaan ymmärrä, mistä puhun. Kyse voi siis jonkun kohdalla olla kuulemisesta, joka on riippuvainen opiskelusta ja musiikin oppimisesta ja sitä et ehkä pysty mitenkään toisen päähän välittämään.
Hm, minä voisin kyllä haluta mystisempiä ja osuvampia saarnoja, öö…
Luther oli usein iloisella ja riehakkaalla mielellä, tosin tod. näk.juomiensa olusien ansiosta….
Hänellä lienee ollut ihan i.hka oma olutsponsorikin?
Jos messun musiikin kuulijalta tai laulajalta edellytetään korkeampaa musiikin tutkintoa, jotta saa edes sanoa oman mielipiteensä ollaan metsässä. Messun musiikin tulisi olla siihen osallistujien tuntojen tulkintaa – ei korkeampaa musiikkitiedettä. Nykyihmisten musiikkiin liittyvät tuntemukset tulevat toisenlaisesta musiikista kuin 1600-luvulla tai 1950-luvulla.
”Jos messun musiikin kuulijalta tai laulajalta edellytetään korkeampaa musiikin tutkintoa, jotta saa edes sanoa oman mielipiteensä ollaan metsässä. Messun musiikin tulisi olla siihen osallistujien tuntojen tulkintaa – ei korkeampaa musiikkitiedettä.”
Niin, minusta näitä mielipiteitä ei ole kyllä mikään koskaan tuntunut rajoittavan ja tuskin tulee rajoittamaan. Kuten sanottu, kadehdin matemaatikkoja, he saavat olla oman ammattinsa asiantuntijoita, ilman, että kukaan tulee sanomaan, että ei tuo mene noin.
Mutta jos nyt yhden ”musiikkitieteellisen” kommentin tähän veistelisi: ei tämä nyt ole ensimmäinen kerta, kun tarjoillaan taas tätä musiikin parametreistä yhtä eli rytmiä ihmeellisenä taikasanana, joka auttaa vaivaan kuin vaivaan. Varmaan on niin, että ”nykyihmisten musiikkiin liittyvät tuntemukset” kaipaavat usein jotain muuta kuin virsilaulua tai vaikkapa vielä vanhempaa gregoriaanista jollotusta, josta ei ehkä rytmiä löydy, ainakaan siinä mielessä kuin teologiopiskelijat siitä puhuvat. Muusikolle tuo taikasana ei välttämättä merkitse samaa. Mistä sen tietää, jos vaikka muusikko tätä ”rytmiä” hetken kuultuaan toteaa, että jaa, tämä on nyt tätä. Onkos tässä jotain muutakin?
Kyllä se taitaa myös olla niin, että kukin kirkkomuusikko siitä omasta näkemyksestään käsin tuo kirkkoonsa sitä musiikkia, jonka sillä hetkellä pystyy tarjoamaan ja jonka jotenkin mielekkääksi kokee. Muutahan ei voi. Ehkä siinä jonkun mielestä saattaisi eduksi olla vähempikin musiikillinen sivistys.
Ja hienoa olisi, jos kirkkomusiikki ei olisi vain näiden ammattikanttorien vastuulla, vaan että sinne messuun saataisiin muutakin musaa, bändiä jne. Siinä tavoitetta seurakuntalaisille, hankkikaapa sinne messuun sitä mahdollisimman hyvää musiikkia, mitä se ikinä onkin 🙂
Minusta virsikirjan virsissä ei juuri ole vikaa. Esimerkiksi meillä Helsingissä niitä on pop-messuissa sovitettu eri kevyen musiikin tyyleihin hyvällä menestyksellä. Rytmikkyys ja ”iloisuus” on minusta pitkälti sovituksellisia juttuja.
Ymmärrän kyllä, että jotkut kokevat pietististen koraalitoisintojen esittämistä laahaavalla urkusäestyksellä ”ilottomana”. Virsikirja on minusta kuitenkin kirkkomme aarre, joka edustaa vuosisataista jatkumoa ja joka tyylikirjossa näkyvät eri aikojen kulttuurivaikutteet. Teologisen sisällön osalta koen virret todella paljon syvällisemmiksi kuin esim. suurimman osan Tuomaslauluista – vaikka niidenkin joukossa on hienoa kirkkomusiikkia. Niinpä rohkaisisin sovittamaan virsiä reippaasti oman aikamme instrumenteille.
Anssi Hannulan tekstissä puhuu järjen ääni. Juuri näin. Mutta muutama huomio sen lisäksi. Siihen laahaavaan urkusäestykseen kanttori / urkuri pystyy itse vaikuttamaan, jos hän niin haluaa / ymmärtää. Tarvittaessa asiaa pitää ulkopuolisen opettajan / sparraajan kanssa työstää.
Virren laahaavuudessa laittaisin ainakin mietintään itse kunkin laulutavan. Miksi virsi tuntuu laahaavalta? Olenko itse vaikuttamassa siihen omalla laulutavallani? Laulanko tavuja, sanoja vai lauseita?
Virsien sovittaminen oman aikamme instrumenteille on hyvä juttu ja sinänsä kannatettavaa. Mutta se tulee aina jäämään kuriositeetiksi, erityistilaisuuksien jutuksi. Varsinkin koko Suomen Siionia ajatellen. Sovittaminen, soittajien löytäminen, yhteinen harjoitteleminen, esittäminen ovat työnä niin isoja (ja kalliitakin, jos soittajille pitäisi maksaakin jotakin), ettei sitä koskaan saada läpikäyväksi käytännöksi, joka kirkossa, joka viikko. Urkusäestys tulee elämään keskuudessamme vielä pitkään, varsinkin jos halutaan vielä jatkuvuudesta pitää kiinni. Sitä paitsi seurakunnan viikossa on paljon muutakin kuin messu, tapahtumia ja tilanteita joissa kanttoria tarvitaan. Kyllä kanttorin virka ja työ tulevat olemaan tulevaisuudessakin se musiikillinen perus ja ydin, johon seurakunnan musiikillinen elämä tulee nojaamaan, se vaan on käytännön elämän pakko. Joka muuta väittää, elää harhaisessa maailmassa seurakuntaelämän suhteen. Mutta kunnossa olevan ytimen päälle voidaan rakentaa lisävirityksiä / lisämausteita ja siinä meidän pitäisi kulkea aistit avoimina ja haastaa itsemme.
Halu lähtee kai siitä, että enää ei lauleta Jumalan kunniaksi ja Hänen ylistyksekseen, vaan ihmisen oman lihan nautinnoksi ja omien uskonnollisten fiilisten takia. Paljon kuvaavaa on sekin, että monet tulevat kirkkoon vain kuuntelemaan lauluja.
Tämä tällöinen uskonnollisuus on orjuuttavaa ja lamaannuttavaa, jossa ei ole pelastusta eikä aitoa suhdetta elävään Jumalaan, joka vaikuttaa kristityn elämässä joka päivä. Joko sinä tunnet Jeesuksen?
http://ennustuksia.com/uudestisyntyminen/
Mauno Mattila :”enää ei lauleta Jumalan kunniaksi ja Hänen ylistyksekseen, vaan ihmisen oman lihan nautinnoksi ja omien uskonnollisten fiilisten takia.”
Kyllä se niin taitaa olla, että on turha toivoa paluuta bysantin perinteessä olleen oktoekhoksen mukaiseen musiikkiin, jota kuulee vain ortodoksikirkossa, Mieleen tulee evl.kirkon perhekerhon messu, jossa ”sormeni ovat kuin kynttilöitä -ikäiset” lapset ensin polvistuivat alttarille ja kun siunauksen jälkeen laulettiin ”Jumala loi taivaan ja maan”, parivuotias lapsenlapsi nousi seisomaan ja alkoi ”jytäämään”.
Parasta kirkkomusiikkia on se, jota lapset ja nuoret haluavat laulaa sydämensä pohjasta.
Sitä minä vaan, että jos silloin 1950-luvun lopulla meille olisi kerrottu tietoisen ja alitajuisen mielen eroista, niin elämäni olisi ihan varmasti muodostunut aivan toisenlaiseksi.
Hyvät isosiskot, isoveljet, vanhemmat ja isovanhemmat: Älkää tehkö hoitamillenne 4-vuotiaille sitä samaa karhunpalvelusta kuin minulle aikoinaan tehtiin. Älkää salatko mitään vaan kertokaa heille riittävän varhain mielen salaisuuksista. Tehkää niin. Ja tehkää se mielellänne.
Pyhäkoululauluissa vuodelta 1969 tuo laulu on muokattu sellaiseksi, että älä-sanat jäävät pois. ”Silmä pieni, pieni, katso hyvään vain.”
Minä olen oppinut viimeisen säkeistön muodossa ”Älä sydän pieni usko mitä vain.” Kaiketi vanhemmasta versiosta pyhäkoululauluja.
Kaija: Tuossa Juhan postaamassa laulunäytteessä viimeisessä säkeistössä puhuttiin myös sydämen miettimisestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niin kallistuisin kuitenkin sille kannalle, että minäkin aikoinani lauloin Älä sydän pieni usko mitä vain…
Onkohan se usko taas ollut jotakin niin vaarallista, että se on pitänyt muuttaa fundeeraamiseksi…?
Laulu: Älä silmä pieni katso minne vain
Tuttu laulu, joka polvenkorkuisena aiheutti syyllisyyttä ja ahdistusta, tyyliin: ”Minkä minä sille voin, mitä silmäni näkevät, korvat kuulevat, ja kun silmät näkevät ja korvat kuulevat, mitä en tahdo, niin Jumala rankaisee.”
Jumalalla pelottelu piti alkaa, ennen kuin ymmärsin mistään mitään.
Eikö aikuisten pitäisi vakavasti miettiä, minkä kuvan laulu antaa viattomalle lapselle Jumalasta?
Nyt voi ymmärtää, mitä sanomaa laulun sanoittaja siirtää lasten mieleen.
Kauhea lastenlaulu, joka kylmää sydäntä edelleen, 50 vuotta myöhemmin.
Tapio, eikö tämän blogin lukeminen yhtään helpottanut tukalaa oloasi?