Papin ammattiosaamisen vähimmäisvaatimus olkoon, että jokainen pappi osaa lausua jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa Herran siunauksen ulkoa, kirkkokäsikirjaan vilkaisematta. Ja osaa vaikka herätettäisiin kello 4 aamulla vapaapäivänä. Ei voi olla liikaa toivottu, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut, kuukausipalkalla työskentelevä ammattilainen pystyy lausumaan nuo satoja kertoja uran aikana lausuttavat kolmekymmentäyksi sanaa peräkkäin ajatuksella ja tekstiä katsomatta. Jollei tätä vähimmäistavoitetta pysty saavuttamaan, voin vakuuttaa, että siunauksen vastaanottajan näkökulmasta on paljon pienempi harmi se, että pappi vahingossa tulee kirkastaneeksi katseen tai valistaneeksi kasvot, kuin se, että siunauksen saa vastaanottaa paperista esiluettuna. Jollette usko, tehkääpä ajatuskoe: Tuttu naapuri tulee vastaan kadulla, pysähtyy kohdallenne, ottaa paperin taskustaan ja lausuu: ”Rakas ystävä, onpa hauska tavata, mitä kuuluu. Toivotan sinulle oikein hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Sydämellisiä terveisiä koko perheellesi!” Sitten hän panee paperin takaisin taskuunsa, kättelee sinua silmiin katsomatta ja jatkaa matkaansa. Sellaisesta kohtaamisesta tulee kohottava tunne ja hyvä olo, tuleehan?
Ainakin tämä on osattava ulkoa
Tärkeämpää kuin se, mitä pappi sanoo – kirjasta tai omasta päästään – on se, miten hän on läsnä ja kohtaa ne ihmiset, joiden elämäntilanteisiin hän astuu. Sen ihmiset muistavat, eivät käsikirjassa olevien rukousten hallintaa. Sen oma urani on opettanut.
Juuri näin! Pahinta on mekaaninen ulkoaluenta! Tosin hieman huvittavaa on, jos sanat menevät sekaisin papereidenkin varassa. Se on inhimillistä.
Olin ex-mieheni vihkiäistilaisuudessa entisen kotiseurakuntani kappelissa. Tuttu pappi alttarilla sattui nostamaan katseensa kesken Isä meidän -rukousta ja huomasi minut eturivissä. Hän hämmentyi yllätyksestä niin, että sekoitti jokapäiväisen leivän ja synnit keskenän, mutta tuskin se ketään haittasi. Varmaan osa kutsuvieraistakin yllättyi samoin läsnäolostani. Toki olin itsekin kutsuttu paikalle, tosin ilman uutta aviomiestäni.
Olisiko HERRAN itsensä (todellinen) siunaus sittenkin tärkeämpää kuin PAPIN suoritus? Samoin kuin kasteen sakramentti on arvokkaampi kuin kastetilaisuuden esteettinen ja takeltelematon toimitus.
Osaan Herran siunauksen, Isä meidän rukouksen, ehtoollisen asetussanat, apostolisen uskontunnustuksen ja muutakin suomeksi, englanniksi ja thaiksi. Ortodoksista liturgiaa osaan kailottaa ulkomuistista pitkät pätkät. Jäänyt mieleen vaikken ole opetellutkaan.
Nuorena pappina, n. 20 vuotta sitten, sössin kerran messun päätössiunauksen. Meni senat sakaisin. Eikä käsikirjaa ollut lähelläkään. Teki mieleni tokaista, että Herra siunatkoon minua onnetonta. Tuosta unohtamisesta jai vastaavaa tilannetta koskeva ahdistus pitkäksi aikaa: ennen päätössiunausta piti varmistaa hiljaa hokemalla, että tällä kertaa menee oikein. Samanlaista angstia ei ollut kasteissa, vihkimisessä, hautajaisissa jne. Messuun liittyvästä angstista irti pyristely kesti aika hyvän tovin.
…piti siis sanomani, että osaan ulkoa nuo mainitsemani pätkät. (eikö tällä uudella alustalla voi muokata omaa tekstiään?
Jukka. En minäkään ole keksinyt, miten omaa tekstiään voisi muokata. En myöskään keksi, miten kommenttini voisin poistaa. Uudistus on mennyt poskelleen.
Tämän voisitte sitten kanssa opetella ulkoa:
Raamattu itse kertoo alkutekstissäään selvääkin selvemmin, ettei Jahve oillut edes Israelin Ylin Jumala, joka oli korkein EL ELYON ja tämä Kokein EI ollut sama kuin Jahve! Seuraavassa asian todistava oikea sananmukainen käännös V Ms 32 8-9:
”8)Jakaessaan muukalaiset
perinnöiksi erotellessaan ihmisten
lapset ja määrätessään kansojen
rajat Korkein teki sen Isralin
poikien luvun mukaan,
9) sillä Jahven osa on hänen
kansansa Jakob hänen
perintöosansa.”
Ei ole mitään epäselvää siinä, että Korkein on tässä jakomies ja Jahve yhden jako-osuuden eli Jaakob-Israelin saaja. Eli Jahve oli vain Israelilaisten Jumala ja Korkein oli Kaiken Yläpuolella oleva Lausumaton Jumaluus.
Papit osaavat ulkoa vaikka mitä, mutta elävä sosiaalinen tilanne on oma juttunsa. Tässä mielessä teatteriin vertaaminen menee puihin. Teatteriesityksetkin elävät ja muuttuvat, eivät ne suinkaan ole ulkoa posmottamista. On täysi syy säälitellä ensi-iltayleisöä, joka ei todellakaan näe kulloistakin kappaletta parhaimmillaan.
Papin työssä useimmat työtilanteet ovat julkisia ja alttiita kaikenlaiselle arvioinnille. Yleisön läsnäolo tuo työhön oman aspektinsa, olemmehan syvimmiltämme peruuttamattomasti sosiaalisia. Sosiaalisessa tilanteessa en toimi vain minä vaan sitä tekevät kaikki tilanteessa osalliset.
Tähän liittyy esimerkiksi se, miten kiekkoilija ja jalkapalloilija voi sössiä niin sanotun varman maalin. Pitäisihän ammattilaisen osata, mutta kun aina ei mene niin kuin harjoituksissa. Maailman näsäviisainta kansaa ovatkin katsomossa olijat.
Kun pappi toimittaa jumalanpalvelusta, hän samaan aikaan sekä rukoilee itse että tekee työtä. Erikoinen yhdistelmä, josta melkein sanoisin ettei kukaan ole perillä ellei itse ole tehnyt. Työn näkökulmasta voidaan odottaa monella tapaa moitteetonta suorittamista, mutta silti saattaa tulla se sössimisen hetki ja senkin kanssa on elettävä.
Jouko Karjalainen puhui viisaita kohtaamisen merkityksestä. Lukekaa ja meditoikaa.
Vertasin teatteria jumalanvalvelukseen joka toistaa käsikirjoituksen vain päivän- ja saarnatekstin vaihdellessa ,joskin saarnakin liene kirjoiettu etukäteen ja kestäessään vain about 12 minuuttia olisi helpohko opetella vaikka ulkoa…
Jumalanpalveluksen liturgia on toistoa antiikin mysteerionäytelmistä ja antiikin teatterista. Sana theologia ja theatteri eivät sattumalta ole samaa juurta.
Ja kyllä ne näyttelijät ensi-ilassakin tekstinsä ulkoa osaavat…
Hieno kirjoitus Turuselta kaikessa laajuudessaan ja syvällisyydessään.
Voi sitä ylimääräistä kymmenen sekunnin viivettä papin ja kanttorin yhteistyössä itsenäisyyspäivänä. Mikä tuohtuminen ja mielten kuohunta…. Kun sana ja upeakaan puhe eivät kosketa kuulijaa yhtään, kiinnittyy huomio muotoseikkoihin, ja sillä saralla riittää….
Kyllä minä Herran siunauksen yms. jatkuvasti työssä toistuvat jutut vielä muistan ulkoa, mutta esimerkiksi naapurien tai työtoverien nimet alkavat usein jo olla hakusessa, puhumattakaan harvemmin tavattavien ihmisten nimistä. Kerran unohdin oman syntymäaikani, kun sitä odottamatta kysyttiin. Pelolla odotan päivää, jolloin oma nimi ei enää tule mieleen. Onneksi pääsen eläkkeelle. Kadulla tulee tutunnäköisiä ihmisiä juttelemaan, mutta en muista keitä he ovat ja missä olemme tavanneet. Yritän olla kohtelias ja pysytellä neutraaleissa aihepiireissä. Kotona saattaa nimi pätkähtää mieleen.
Älytön vaatimus.
Kuinka moni muistaa salasansa jossa on vain 8 merkkiä ulkoa, unotamatta välillä.
Jokaiselle tulee ajatuskatkoja, ja mitä vanhemmaksi tulee sen useammin.
Kirkkokansa kokee kiusalliseksi tilanteen kun pappi lukee ulkomuistista väärin Herran siunauksen tai Isämeidän rukouksen.
En koe ollenkaan pahna jos pappi lukee ne kirjasta, pikemminkin nöyryyden merkkinä.
Eräs vanhempi pappi sanoi, että kuuluu lukea kirjasta, ettei kirkkokansa luule, että pappi puhuu omiaan.
Mulla on näin äkikseltään laskettuna noin 10 käyttäjätunnusta ja salasanaa. Niissä ei vielä ole pankkitunnarit. Että sinänsä ei papeilta paljon vaadita. siis ulkoa…
Silti useimmat papeista antavat paljon. Kun pappi itse uskoo viestinsä, niin se koskettaa ja siinä saa kohdata Hänet, joka on elämän leipä.
Jaa. Olin juuri menossa teologipalaveriin ja vainajan omaisten tapaamiseen, kun huomasin jo melkein perillä ollessani, että kuulolaite jäi kotiin. No eihän ilman sitä olisi työpäivästä selvinnyt. Piti palata.
Mutta siitä ulkoluvusta. Eräs harrastusjärjestöni pitää sitä erittäin suotavana. Pitäisikö erota, kun en enää opi mitään ulkoa? Tunnuslukujen muistaminen alkaa olla jo kovin vaikeaa, kun niitä on monia.
Voipion mielestä en ilmeisesti enää kelpaa papiksi. No ei se mittää. Pääsen kohta eläkkeelle.
Mistähän se johtuu, että muistan aina tämän kolumnistin nimen näin: Veini Juonio.
Johtuu, Osmo; siitä, että muistat väärin ja sekoitat toiseen henkilöön 🙂
Tehkää kaikki parannus vääristä asenteistanne, ennakkoluuloistanne ja käytöksestänne, joita osoitatte mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Tämä teidän nykyinen näkemyksenne ja käsityksenne ei ole lainkaan kristitylle sopivaa eikä kristityn arvon mukaista.