Eroakirkosta.fi-palvelu julkaisi juuri tiedotteen, jonka mukaan valtionkirkosta on eronnut tänä vuonna 50 tuhatta ihmistä. Tiedote on hieman epätarkka, raakaluvussahan on mukana myös mm. ortodoksit. Toisaalta muutakin kautta erotaan jonkin verran. Vuoden vilkkaimmat päivät ovat vielä edessä, niin moni jättää eroamisen viime tippaan.
Arvioin tänä vuonna evankelis-luterilaisesta kirkosta eroavan 54000 jäsentä.
Jyväskylän seurakuntien tiedote väittää kirkkoon liittyneen noin 14250 jäsentä marraskuun loppuun mennessä. Luku lienee tavan mukaan n. 500 liian suuri. Toisaalta joulukuussa liittyjiä lienee vielä noin tuhat.
Liittyneiden määrän arvioin siis olevan 14750.
Eronneiden määrä siis on selvästi kaikkien aikojen toiseksi suurin; edelle menee 2010, jolloin Homoilta tuotti ennätyksen. Liittyneiden määrä on kasvanut vuosia, ja tästä vuodesta tulee jälleen uusi ennätys.
Kirkkoon kuuluu suomalaisista vuoden lopussa enintään 75,4%. Toisaalta osuus ylittää joka tapauksessa 75%, vaikka kasteiden määrä epäilemättä jatkaa laskuaan. Kolmen neljäsosan rajan rikkoutuminen jää ensi vuodelle.
Paavola
Se on nähty jo aikaisemminkin, että totuudella ei ole sijaa majatalossa.
En pahoita mieltäni poistostasi, koska olen lakihenkinen, ja sellainen on laki täällä, että omaa pilttuutaan saa isäntä hallinnoida mielensä mukaan.
Hannu Paavola. Kirjoitan systemaatikkona ja historiantutkijana, mutta lonkalta ja ulkomuistista.
Ensiksikin olen kohdannut suhteellisen paljon niitä kristittyjä, jotka edelleenkin puhuvat ”valtiokirkosta” hyvin negatiiviseen sävyyn.
Toiseksi vierastan kyllä sitä, että teet eron hallinnollisen ”kuoren” ja Kristuksen perustaman hengellisen ruumiin välillä. Mielestäni tätä eroa ei voida tehdä, vaikka en toki määrittelekään kirkkoa vanhan roomalaiskatolisuuden tavoin hengelliseksi hierarkiaksi. Edustan tässä ns. lundilaista korkeakirkollisuutta. Hallinto voi olla hyvin eri näköisesti järjestettyä. Ja nykyään se on suhteettoman raskasta ja kankeaa. Sekä erilaisilla direktiiveillä säädeltyä. Myös hyvin pieni seurakunta voi olla hyvin toimiva, maallikot vastuussa ja samalla hyvinkin pappiskeskeinen.
Oikeastaan tähän tarvittaisiin ihan oikeasti pari-kolme kirkkoherraa kommentoimaan. Tässä muutama ehdotus: (1) Luovutaan nykyisistä työehtosopimustiiliskivistä, (2) rovastikunta-seurakuntayhtymä-seurakunta -himmeleistä, (3) KIPAsta ja vastaavista kankeista hallinto-ohjelmista sekä (4) palautetaan seurakunnat mahdollisimman pieniksi yksiköiksi. Sekä (5) luovutaan nykyisen kaltaisista kirkollisvaaleista, koska ne ovat suhteellisesti psljon raskaammat järjestää kuin kuntavaalit.
Lyhyesti: kirkon julkisoikeudellisen aseman ja muinaisen valtiokirkollisen systeemin jäänteiden purku. Aikanaan kirkkomme muuntui valtiokirkosta kansankirkoksi. Nyt olisi edessö muuntuminen vapaakirkoksi.
Kiitos Marko S., mielenkiintoista. Arvasin että puheeni ”kuoresta” on arveluttavaa, pitäisi miettiä tarkemmin miten sen sanoo kun puhun oman kirkkoni nykyisin tunnetusta hallintorakenteesta, lainsäädännöstä ja päätöksenteosta, käytännöstä lähinnä kirkolliskokouksesta. Kun ajattelen että ne eivät edusta Uuden testamentin mukaista kirkkoa.
Mihin asiaan sanot tarvittavan pari-kolme kirkkoherraa kommentoimaan – mainitsemiasi viittä ehdotusta?
Viimeinen kappaleesi vastaa paljon sitä mitä itsekin ajattelen, siis ajattelen että kehitys on viemässä tuohon suuntaan. JOs ja kun jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti, on vaikea lähteä arvailemaan miten monta vuosikymmentä siihen menee. Ja kokonaan toinen asia on että olisko sitä hyvä tai mahdollista jotenkin jouduttaa. Arvioisin että vastustus sellaiseen on niin kova, että rahan väheneminen on ainoa tekijä joka vastuustuksen voi voittaa.
Hannu, ylipäänsä siihen, kuinka kirkon hallintoa voitaisiin/pitäisi keventää. Useampi eläkkeelle jäänyt kirkkoherra on lähtöhaastattelussa todennut, että kirkon hallinto on tullut aina vain raskaammaksi viimeisen vuosikymmenen aikana. Meillä oli vaikeuksia mm. saada koottua vaalilautakunta kiristettyjen jääviyssäädösten vuoksi.
Sitä vartenhan kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea teki töitä viisi vuotta sitten, eikä saanut oikein mitään aikaiseksi. Ehdotukset levenivät kovin laajalle, olisiko pitänyt keskittyä siihen keventämiseen, en tiedä. On siellä mietinössä sentään 3. skenaariona kolmannen sektorin kirkko julkisoikeudellisen aseman ”purkautumisen” jälkeen. Näyttää että komitea innostui seurakuntalaisten roolin vahvistamisesta yllättävän paljon, mikä meni osittain ohi tehtäväksiannon.
Hallinto on rautaa.
Niinpä!
Ei seurakuntalaisen roolin vahvistamisessa mitään väärää ole. Mutta se tuppaa tuomaan lisätöitä viranhaltijoille kaiken entisen oheen, jos ja kun direktiivitulva ylhäältä jatkuu. Niitä kun on yhä vaikeampi jättää omaan arvoonsa.
Minua mietityttää kirkollisessa elämässä tällä hetkellä tapahtuva korporaatioajattelu. Tässä ajattelussa seurakunta (=työntekijät, virasto) on kuin yritys, jolla on tuote (=evankeliumi, kirkolliset toimitukset, erilaiset palvelut) ja asiakkaat (= seurakuntalaiset mutta myös kirkkoon kuulumattomat, jotka palveluita hakevat).
Rinnastus on varmasti johonkin pisteeseen asti toimiva, mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että tämä vertauskuva hapattaa seurakunnallista elämää aivan käytännössä. Varsinkin suuremmissa seurakuntayhtymissä ylin johto voi olla hyvin etäällä seurakunnassa tehtävästä arkityöstä. Jos kannukset on vieläpä haettu yritysmaailmasta, voi työntekijöiden, tehtävän työn ja seurakunnan välinen suhde muuttua melko erikoiseksi.
Pahimmillaan ”yrityksen” ja ”tuotteen” välinen suhde on tällöin yhtä kiinteä, kuin suuren marketin myyjän ja myydyn tuotteen: ihan kiva kun menee kaupaksi, mutta voitaisiin me jotain muutakin myydä. Evankeliumista ei itse eletä, sitä vain tuotetaan kirkollisille kuluttajille, aktiiviseurakuntalaissegmentille.
Konkretian tasolla tämä tietysti tarkoittaa rukouksen ja Raamatun väheksymistä seurakunnan työntekijöiden omissa kokoontumisissa. Vähitellen argumentoiminen uskosta, Raamatusta ja kirkon (yliluonnollisesta) missiosta käsin tehtäessä seurakunnan elämää koskevia ratkaisuja muuttuu kulmakarvoja nostattavaksi: ei kai me täällä tuollaisin perustein ratkaisuja tehdä?
Ajatusleikiksi kaikille kirkon työntekijöille suosittelisin seuraavaa: jos ”myytävä tuote” teidän seurakunnassanne vaihdettaisiin johonkin ihan toiseen ideologiaan, muuttuisiko työntekijäkokouksissanne mikään?
Heikki Revon esiin tuoma ajatus kirkosta korporaationa on rationaalisesti ottaen aivan oikein. Jos sitten analysoi sitä miten korporaatio toimii niin huomaa että sen tuotteessa on jotakin vikaa koska kohderyhmä suuri yleisö ei näytä siitä välittävän vaan ottaa siihen välimatkaa.
En usko että kyse on vain huonosta markkinoinnista , siis siitä miten tuote paketoidaan. En myöskään usko sitä ,että jos korporaation hallintoa uudistetaan, niin se vaikuttaisi tuotteeseen . Kohderyhmä samaistaa tuotteen kulloinkin riehuvaan korporaation sisäiseen keskusteluun, niin kuin korporaation käsitykseen avioliittoon.
Todennäköisesti kohderyhmä ei tunne tarvitsevansa korporaation tuotteita. Korporaation olisi syytä tehdä analyysi siitä miksi näin on?
Markku H. puhuu jälleen vakavia ja asiaa. Mikä se tuote on? Seurakunnan/kirkon jäsenyys näyttää joskus olevan, mutta minusta se ei riitä. Evankeliumiksiki sitä usein sanotaan; ajattelen että on se ainakin kristillinen usko. Ja tiedetään tai tiedettäneen, että se ei ole mikään varsinaien hittituote, kun Raamattua sillain lukee.
Mielestäni ”markkinointia” – esittelyä ja jakelua, jakeluketjuja – voi kyllä parantaakin aina. Myös raskas hallinto ihan hyvin saattaa rasittaa markkinointiosastoa niin että varsinainen työ kärsii.
Ja kohderymä sitten. En edes oikein osaa ja halua miettiä mikä e sellainen ”kohderyhmä” ja sen tunttema tarve on. En minä ainakaan kokenut juuri kristillistä uskoa tarvitsevani ennen kuin havahduin Jumalan puhutteluun. Joku kyllä vähän ahisti…
Tutkimuskeskus tutkii ja analysoi. Kuka piittaa, kenen pitäisi ehtiä pneutumaan? Kun lakisääteiset tehtävät vie ajan.
Anteeksi vapaamuotoinen assosioiti.
”Mikä se tuote on?”
Sikäli kuin olen minuun kohdistuvat markkinoinnin oikein ymmärtänyt tuo ko. tuote on taivashissin pääsylippu. Mutta on jäänyt minulta piletti lunastamatta kun en ole varma josko hissin piccolo painaisikin ihan piruuttaan PK nappia.
Kiitos Heikki R. ja hyvä kun tulit mukaan.
Kun blogini lopussa vihjasin että olisi hyvä miettiä sekin mihin tällaisen funtsaamisenergiansa suuntaa, niin minusta alkaa näyttämään että se on tuo hallintopeto. Varsinaisestihan minua elähdyttää edelleen seurakuntalaisten roolin nostaminen ja työntekijäkeskeisyyden vähentäminen, mutta taitaa olla niin että työnötekijöiden, varsinkin kirkkoherrojen, rooli ja asema kiinnittyy niin tiukasti kirko hallintoon, että kaikki hankaluus ja vaikeus (kai myös HEikin mainitsema korporaatioajattelu) tulee kirko ylipaisuneesta hallinnosta.
Kun kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea esitti esim. kirkkoneuvostojen lakkauttamista ja siirtymista yksiportaiseen hallintoon seurakunnissa, kirkolliskokous ei ottanut asiaa edes harkintaa. Puhumattakaan ehdotuksesta keeventää kirkolliskokouksen itsensä keventämistä. Hiippakuntavaltuustojen lakkauttamiesitys sai ihna koomisen käsittelyn eikä menestynyt. Oli niitä muitakin.
Mitä voi kirkollis- tai muuhunkaan kokoukseen kuulumaton tehdä????
Kääntyä hiippakuntavaltuuston puoleen ja pyytää tekemään asiasta esityksen kirkolliskokoukselle. Tai kääntyä kirkolliskokousedustajan puoleen.
Jos haluat, voin itse ainakin hiippakuntavaltuuston jäsenenä keskustella muiden kanssa aihepiiristä. Kuten kovin toisissa asioissa jotkut tälläkin sivustolla monesti tähdentävät, muutokset lähtevät ruohonjuuritasolta (- En tosin kehota ketään kirkkoherraa omavaltaisesti lakkauttamaan kirkkoneuvostoa, vaikka ehkä tämä rinnastus meidän aikanamme voitaisiin sellaiseksi tulkita!).
Edellinen hallinnon kevennysyritys (tulevaisuuskomitea) käynnistyi 25 kirkolliskokousedustajan aloitteesta, jota perusteltiin sillä että erilaisia uudistuksia kylli oli tehty, mutta niissä ei ollut riittävästi tarkasteltu kokonaisuutta vaan keskitytty johonkin hallinnon tai organisaation osa-alueeseen. Aloitteessa kuitenkin toisaalta puhuttiin juuri kirkkohallituksen liian suuresta koosta ja toimivallan suuruudesta.. Tulevasiuusvaliokunta mielestäni siivosi aloitetta, ei keskittynyt lausunnossaan niinkään keskushallinnon kokoon vaan ehotti komiteaa, jonka toivoi ”visioivan kirkkoa, joka olisi nykyiseen verrattuna organisaatioltaan kevyempi, reagointikykyisempi ja joustavampi ja jossa korostuisivat seurakuntalaisten osallisuus ja kirkon perustehtävien – evankeliumin julistaminen, sakramanttien jakaminen ja lähimmäisenrakkaus . tehokkaampi toteuttaminen muuttuvassa toimintaympärisstössä.”
Näin jäkikäteen arvioiden tehtäväksianto oli vähän mössövisiointia, onko tuollainen kirkko käytännössä edes mahdollinen?? Lisäksi seurakuntalaisten osallisuudesta puhuminen (niin tärkeä kuin se onkin) mahdollisti selän kääntämisen hallinnon linnakkeisiin, jotka ovat helsinki-turu linjalla. ja joista ei haluttu sanoa mitään rumaa?
Uuden aloitteen, jos joku/jotkut jaksaisivet sellaisen kirjoittaa, pitäisi olla erilainen. Komitea ei ole anää mahdollinen. Aloite pitäisi olla konkreettinen ja puhua suoraan. Mistä???
Kirkon julkisoikeudellisesta asemasta johtuvien lakisääteisten tehtävien paljoudesta, mikä rajoittaa kirkon tehtävien toteuttamista?
Eli julkisoikeudellisen aseman murenemisen nopeuttamisesta?
Kertokaa nyt sekin millä tavalla kirkon hallinto muuttuu, kun neuvosto lakkautetaan.
Ei niitä lakkauteta. Se oli tulevaisuuskomitean ehdotus, mutta se ei edenyt mihinkään. Komitea mietinnössään kyllä selvitti, miten pelkällä valtuustollakin sen mielestä pärjäisi, vaikka valtuusto joutuisikin kokoontumaan vähän useammin kuin nyt. – Asia siis nähtiin liian radikaaliksi .
Hyviä pohdintoja, Heikki Repo ja Markku Hirn. Pienen seurakunnan dilemma on, että tuote myy, ja asiakkaitakin on. Hallinto vain vie ajan ja voimat markkinoinnilta sekä varsinkin asiakaskontakteilta.
Tsiasiassa pelkään että kirkossa katsotaan tällä hetkellää peiliin tyytyväisenä, kun on takana tulevasiuuskomitean avulla suoritettu hallinnon keventämisharjoituskin.
Vaan kuin en tiedä, Voihan olla että ei katsotakaan.
Tiedänhän minä sen, ettei neuvostoja lopeta, mutta olisiko niiden lopettamisesta muuta hyötyä kuin se, ettei samaa turhaa työtä tarvitsisi tehdä kahteen kertaan?
Suurin piirten se hyöty, oli sinä jotain muutakin työskentelytapaan liittyvää esitelty.
Kirkon kohtalonkysymys on mielestäni se, minkälaisia yhteisöjä sen varjon alla on. Ihmisillä on tarve kuulua johonkin. Nykyiset parokiaaliseurakunnat eivät tähän tarpeeseen taida vastata. Yhteisöt, joissa ihmiset tuntevat toisiaan ja evankeliumin äärellä eletään rakkauden kaksoiskäskyä todeksi, vaikka sitten luterilaisen tradition mukaan, vetävät ulkopuolella olevia puoleensa.
Puheen sorina ennen messun alkua kertoo seurakuntalaisten yhteisöllisyydestä. Sen sijaan täydellinen hiljaisuus siitä, ettei sitä ole. Ihmiset eivät tunne toisiaan, joten keskustelua ei synny.
Näkisin kirkon tulevaisuuden olevan pienissä ryhmissä, jotka kokoontuvat kodeissa.