Aloitellessani seurakuntapappina 1980-luvun alussa tein mielessäni selvän pesäeron meidän rivipappien ja perheneuvonnan spesialistien välillä. Perheneuvojiksi valikoituivat harvat ja valitut. Sellaiseen pestiin ei ihan niin vain päästäkään: Jos ei ole koulutusta, niin ensin pitää saada paikka jostakin muualta kuin Helsingistä, jotta tuota virkaa vastaan sitten saisi monivuotisen koulutuksen.

On totuttu ajattelemaan, että perheneuvontaan kuuluukin olla pitkät jonot, ei sinne asiakkaiksikaan niin vain mennä.  Eräässä vaiheessa Yhtymässä hermostuttiin näihin jonoihin ja Pääkallonpaikalta lähetettiin seurakuntiin delegaatio hattu kourassa kyselemään, josko löytyisi pappeja, jotka oman työnsä ohessa voisivat silloin tällöin ottaa jonkun parin kontolleen. Elettiin vielä ns. pienten seurakuntien aikaa, jolloin meikäläinenkin muistaa ääneen parkuneensa, että ei, ei, ei onnistu millään, kun silmät ja korvat olivat muutenkin täynnä vaikka mitä duunia. Meitä työntekijöitä oli silloin niin vähän, että 20 vuotta kollegoitani nuorempana minulle oli jotenkin ohjautunut nuorisotyö ja rippikoulutyö yksin hoidettavaksi. Samalla olin myös virastopappi (3 virastopäivää viikossa) ja tein tukka putkella toimituksia, kun oli vielä tuota tukkaakin päässä.

Yhtä huono flaksi oli käynyt myös yhtä pienissä naapuriseurakunnissa, joten tämä idea taidettiin haudata vähin äänin Mappi Ööhön. Näin vanhana pappina voin kyllä ymmärtää, että Yhtymän näkökulmasta katsottuna idea oli paperilla varsin mainio. Ikävä kyllä hankkeella ei ollut elintilaa. Nyt tilanne on tyystin erilainen, kun ollaan ja eletään suurissa yksiköissä. Isossa seurakunnassa olisi varmaan mahdollista pikakouluttaa pappi tai kaksikin tähän jaloon työhön.

Kokonaan toinen juttu on, haluaisivatko pariskunnat avautua ongelmistaan esim. puolitutulle seurakuntapapille. Kriisityöstähän tässä on kyse. Tulisiko siinä rooliristiriitoja, jos ja kun pappi joka käänteessä kyselisi, miten teillä menee parina…?

Kun Yhtymä pisti pystyyn Kampin Narinkkatorin reunalle Nooan arkin näköisen kappelin, läheisten seurakuntien työntekijät kävivät heti pohtimaan, miten meitä ja heitä alettaisiin lisätyöllistää. Sitten kuulimme, että sinne tulee oma henkilökunta. Well, arvasimme heti, että nuo virat ovat sitten varmasti pois jostakin muualta.  Aivan oikein: Ne aiottiin napsaista irti perheneuvonnasta ja sairaalasielunhoidosta. Taisi älämölön jälkeen Mappi Öö taas saada lisää materiaalia sisuksiinsa.

Perheneuvonta on ollut, nyt on ja olkoon jatkossakin oma momenttinsa, vaikkakin työn voisikin nähdä kuuluvaksi henkisen diakonian piiriin. Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla ainakin näiden elämän käännekohdissa, niin iloissa kuin suruissakin.  Koska kirkolla on oikeus vihkiä pareja, niin sillä on myös velvollisuus  tarjota perheneuvontaa. Usein parit kuitenkin tulevat perheneuvojan juttusille niin myöhään, että suhdetta ei voi enää pelastaa. Silloin ainoaksi tehtäväksi  jää suhteen purkaminen yhdessä.

Monikaan vihkipari ei tunnu ennen vihkimistä kaipaavan minkäänlaista avioliittokoulua, koska rakkautta on niin paljon ja me kyllä selviämme yhdessä kaikkien esteitten yli.  Pikkulapsivaiheessa ei myöskään ole otollista hetkeä parisuhteen hoitamiseen liittyville kysymyksille.  Olisi upeaa, jos seurakunnallisessa perhetyössä tapahtuisi jonkinlainen herääminen vaikkapa perhekerhoissa siten, että  vaikeista asioista päästäisiin juttelemaan mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Eihän ole konsti eikä mikään järjestää seurakuntatiloihin asiantuntijavetoisia luento- ja keskusteluiltoja. Tärkeintä olisi osanottajien havainto, että hei, muutkin parit ja perheet käsittelevät ihan samanlaisia kysymyksiä kuin mekin…

Ihmiset: Kosketelkaa toisianne!

Tämä blogina (lue: blogi-pakina) sai innokkeensa oheisesta K24:n uutisesta:

https://www.kotimaa.fi/artikkeli/onko-perheneuvonta-diakoniatyota/