Suomen ortodoksinen kirkko ja Suomi saavat tänään arvokkaan vieraan, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos saapuu maahamme.
Patriarkan vierailun tarkoitus on juhlistaa Suomen ortodoksista kirkkoa, joka viettää tänä vuonna juhlavuotta sata vuotta sitten saadun autonomiansa johdosta. Kirkollisten ja muiden tilaisuuksien lisäksi hän tapaa Suomessa uskontojohtajia, tasavallan presidentti Sauli Niinistön sekä Kreikan ja Turkin suurlähettiläät.
Suomen ortodoksinen kirkko sai Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta 6. heinäkuuta 1923 autonomisen aseman takaavan tomos-asiakirjan. Samassa yhteydessä Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen.
Tiistaina ekumeeninen patriarkka jatkaa matkaansa Suomesta Viroon, missä hän osallistuu Viron apostolisen ortodoksisen kirkon vastaaviin satavuotisjuhlallisuuksiin.
ORTODOKSINEN KIRKKO on Suomessa vanha historiallinen kirkko. Tässä mielessä se poikkeaa useimmista muista länsimaissa toimivista Konstantinopolin alaisista ortodoksisista kirkoista, joista monet ovat maahanmuuttajien suhteellisen hiljattain synnyttämiä yhteisöjä, useimmissa tapauksissa itäeurooppalaisten ortodoksisten kirkkojen osia tai suhteessa niihin.
Suomen ortodoksinen kirkko on myös kaikilla tasoillaan demokraattisesti hallittu, mikä on ortodoksisessa maailmassa melko poikkeuksellista. Hallintomalli on aikoinaan otettu Suomen luterilaiselta kirkolta. Ortodoksisella on Suomen eduskunnan vahvistama kirkkolaki, kirkolliskokous ja piispainkokous.
Suomen ortodoksinen kirkko lienee ainoa ortodoksinen kirkko, joka viettää pääsiäistä gregoriaanisen ajanlaskun mukaisesti, lännen katolisen ja protestanttisten kirkkojen tavoin. Suurimmassa osassa muuta ortodoksista maailmaa pääsiäisen ajankohta määräytyy juliaanisen tai korjaillun juliaanisen kalenterin mukaisesti.
Kirkolla on seurakuntien yhdistelemisestä johtuen vuodesta 2022 alkaen kolme hiippakuntaa ja niissä kymmenen seurakuntaa, joista useimmat ovat alueellisesti varsin laajoja. Kirkkoja ja rukoushuoneita on pitkälle toista sataa. Papistoa kirkolla on seurakunnissa noin 140 ja kanttoreita noin 40.
Pienellä kirkolla on arkkipiispa, kaksi piispaa ja apulaispiispa, mikä ulkopuolisin silmin katsottuna tuntuu kirkon pientä jäsenmäärää ajatellen melko paljolta. Kirkon johdossa on ollut viime vuosina myös julkisuudessa käsiteltyjä piispojen välisiä erimielisyyksiä, jotka ovat ajoittain vaikeuttaneet esimerkiksi piispainkokouksen työtä.
Suomalaiseen uskonnolliseen kenttään tuovat oman kauniin lisänsä Heinävedellä sijaitsevat Valamon ja Lintulan luostarit. Niistä Valamolla on noin 800-vuotinen historia. Luostarit ovat Suomessa tunnettuja ja kunnioitettuja hengellisiä keskuksia.
VAIKKA ORTODOKSINEN kirkkomme katsoo tänään vahvasti Konstantinopoliin, historiallisesti Karjalan ja Suomen ortodoksia on kuitenkin Novgorodista käsin tehdyn lähetystyön hedelmää, ja Venäjän ortodoksinen kirkko on Suomen ortodoksisen kirkon vuosisatainen äitikirkko. Aikoinaan mahdolliset bysanttilaiset vaikutteet eivät siis loikanneet suoraan valtavan Venäjän yli karjalaisten ja suomalaisten keskuuteen.
Ortodokseja asui Ruotsin valtakunnassa Laatokan ympäristössä ja Pohjois-Karjalassa Stolbovan rauhasta (1617) Uudenkaupungin rauhaan (1721), 1700-luvun loppuvuosina lähinnä Pohjois-Karjalassa. Vanhan Suomen liittäminen autonomiseen Suomeen 1812 liitti uudelleen Suomeen myös joukon ortodoksisenemmistöisiä pitäjiä.
Autonomian aikana muodostettiin 1892 Suomen ortodoksinen hiippakunta, joka aloitti toimintansa muutamaa vuotta myöhemmin. Sen piispanistuin oli Viipurissa.
Kulttuuriset yhteydet venäläiseen kirkolliseen perinteeseen ovat olleet menneinä vuosisatoina vahvat: esimerkkinä kirkkoslaavin kielen käyttö liturgiassa, joskin suomen kieltäkin otettiin käyttöön 1800-luvulla, vahvistuvasti vuosisadan loppua kohti.
Venäjän valta käytti imperiumissa maan vaikutusvaltaista ortodoksista kirkkoa 1800-luvun lopulla venäläistämisen välineenä, myöskin Suomessa. Suomalaiset ortodoksit kuitenkin vastustivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sortokausina venäläistämistoimenpiteitä. Näin sortokaudet edistivät Suomen kansallisen ortodoksian voimistumista.
Suomen ortodoksisen kirkon siirtyminen pois Moskovan kirkollisesta valtapiiristä oli Suomen itsenäistyttyä myös Suomen poliittisen johdon toiveissa. Myöhempi historia, ei vähiten viime vuonna syttynyt Ukrainan sota, on osoittanut sata vuotta sitten tehdyn muutoksen suuren viisauden.
TÄNÄÄN EKUMEENINEN patriarkka kohtaa Suomessa vahvassa asemassa olevan ortodoksisen kansankirkon, joka on myös muuttumassa suomalaisesta kansan kirkosta kansojen kirkoksi: maahanmuutosta johtuen Suomen ortodoksinen kirkko toimii suomen kielen lisäksi ainakin jumalanpalveluselämässä jo monilla muillakin kielillä.
Suomen ortodoksinen kirkko on satavuotisen historiansa aikana kokenut mielenkiintoisen jäsenkehityksen, joka muistuttaa vuoristorataa. Kirkon jäsenmäärä Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä, saavuttaen lakipisteensä 1940-luvun alun sotavuosina. Silloin ortodokseja oli maassamme yli 80 000, noin kaksi prosenttia Suomen väestöstä.
Talvi- ja jatkosota merkitsivät monille suomalaisille ortodokseille evakkotielle lähtemistä. Evakkojen hajaantuessa läntiseen luterilaiseen Suomeen monet avioituivat myöhemmin luterilaisten kanssa, mikä usein merkitsi lasten kastamista luterilaisiksi. Kirkon jäsenmäärä pienentyikin jatkuvasti noin vuoteen 1990, jolloin alkoi jälleen kasvu. Kasvun taustalla oli sekä maahanmuuttoa että kääntymisistä johtuneita liittymisiä. Sitä kesti vuoteen 2013 saakka, jolloin ortodokseja kuului kirkkoon 61 329 jäsentä.
Viimeisten kymmenen vuoden ajan ortodoksinen kirkko on pienentynyt. Myös siitä erotaan paljon: esimerkiksi vuonna 2022 ortodoksisesta kirkosta erosi ennätysmäärä ihmisiä, 1 178 henkeä. Se vastasi kahta prosenttia kirkon jäsenmäärästä.
Tällä hetkellä Suomen ortodoksisessa kirkossa on noin 56 000 jäsentä. Mikäli jäsenkato jatkuu, on kirkkokunta kohta pienempi kuin koskaan itsenäisen Suomen aikana.
Jäsenkadon pysäyttäminen on kirkolle polttava kysymys, sillä pienenevän jäsenkunnan on entistä vaikeampi ylläpitää kirkkoaan.
ON KUITENKIN muistettava, että erilaisten ajan vaikeiden haasteiden keskellä Suomen ortodoksinen kirkko toteuttaa arkena ja pyhänä Kristuksen sille asettamaa tehtävää kastaa, opettaa ja julistaa ylösnoussutta Kristusta. Ortodoksisuus rakentaa myös omalta arvokkaalta osaltaan yhä moni-ilmeisemmäksi kehittyvää suomalaistan kulttuuria.
Tässä toimessaan elävä kirkko on myös muistutus länsimaiselle suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, että tässä maassa on jo kauan toiminut valta-asemassa olevan lännen kristillisyyden rinnalla myös itäistä alkuperää oleva kirkko.
Tervetuloa Suomeen, ekumeeninen patriarkka Bartolomeos.