Perheessämme kuolemasta on ehkä puhuttu keskimääräistä enemmän, koska puolisoni ensimmäinen vaimo kuoli nuorena ja se oli tietenkin traumaattista sekä hänelle että varsinkin lapsille.
Välissä oli vuosia, jolloin aihe ei ollut enää niin akuutti. Nyt isovanhemmat ovat tulleet ikään, jossa sairastutaan parantumattomasti ja kuollaan.
Nuorena muistan pelänneeni kuolemaa, koska ajatus kadotuksesta hirvitti. Entä jos läheiseni tai minä joudumme tuliseen järveen? Myöhemmin pelko on hälvennyt ja luottamus Jumalaan kasvanut. Jos tuomionkin kuulisin, niin katson hyljättynäkin silmiisi helliin Jeesus, kuten virressä veisataan.
Pelastus ja kadotus ovat yksin rakastavan Jumalan käsissä, eivät minun tai kenenkään muun ihmisen. Oman sieluni pelastuksesta murehtiminen on alkanut tuntua jopa väärältä ja itsekkäältä. Käytän voimani mieluummin lähimmäisen ja luomakunnan hyväksi tässä ja nyt, ja jätän tuonpuoleisen yksin Jumalan huoleksi. Viimeistä sanaa ei sano pelko vaan rakkaus ja anteeksianto. Näin toivon.
Ihmisyyteen vaikuttaa kuuluvan tarve pitää läheiset omassa elämässä ikuisesti, tehdä heistä kuolemattomia.
Katsoin Yle Areenasta tanskalaisen dokumenttisarjan Kuolema ei meitä erota ja tulin mietteliääksi. Parantumatonta syöpää sairastanut perheen isä Stephan aloitti ennen kuolemaansa Katrine-vaimon kanssa hankkeen, jossa miehestä luotiin tekoälyavatar tallentamalla hänen puhettaan, tekstejään ja videokuvaa. Kuoleman jälkeen avataria yritettiin kehittää mahdollisimman Stephanin kuuloiseksi ja oloiseksi keskustelukumppaniksi vaimolle ja teini-ikäiselle pojalle.
Poika mainitsi ohimennen pelkäävänsä, että äiti ei pääse elämässä eteenpäin isän kuoleman jälkeen, kun hän voi ikään kuin keskustella tämän kanssa loputtomiin. Huomio oli ohjelmasarjan pysäyttävin.
Tekoäly luo mitä merkillisempiä uusia mahdollisuuksia, mutta voiko se muuttaa sitä ikiaikaista tosiasiaa, että kuoleman suru on kohdattava paljaana silmästä silmään? En usko, että voi. Kuoleman raja on meille täällä ylittämätön.
Muistan ajat, jolloin Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan rakastetun laulun kertosäe ärsytti: Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa. En jaksanut!
Samassa laulussa on kuitenkin kaksi kohtaa, joihin saatoin heikoimmillanikin kiinnittyä: Sinä tiedät kaiken, elän taikka kuolen ja Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Näihin takertuen kuljen kerran yli ajan rajan. Maailma murtuu haihtuu, tyhjyyteen häviää. Aikamme väistyy, vaihtuu, vaan Herran armo jää. (SV 233)
Lue lisää:
Raikkaasti Raamatusta: Valitse hiljainen luottamus
Ilmoita asiavirheestä