Vuosi sitten rakastettu kirjailija Anneli Kanto kävi lähellä kuolemaa, mutta hänen aikansa ei ollut vielä. Elämänsä matkalla Kanto on oppinut, että ihminen ei voi hyvin karsinaan ahdettuna, vaan hänet on luotu elämään vapaudessa.

Lukeva ja teattereissa käyvä Suomi on tuntenut Anneli Kannon viimeistään 2000-luvun alkupuolelta asti. Yksi muistaa hänet romaaneistaan, toinen lastenkirjoistaan, kolmas teostensa teatteriversioista ja neljäs televisioon tehdyistä käsikirjoituksistaan. Joku saattaa tuntea Kannon tietokirjailijana ja tietää, että hänen taustaltaan löytyy myös pitkä työura toimittajana.

Tamperelaisessa Amurin Helmi -kahvilassa Kanto kertoo päätyneensä taiteilijaksi ja kirjailijaksi erityisesti siksi, että hän kasvoi välissä.

– Molemmat vanhempani olivat Pohjanmaalta, mutta kasvoin Pirkkalassa. Yhteydet Pohjanmaalle olivat kuitenkin todella kiinteät ja koin, että kasvoin Pohjanmaan ja Pirkanmaan välissä. Myös Pirkkala oli erityisellä tavalla maaseudun ja kaupungin välissä.

Sen lisäksi Kanto kokee kasvaneensa virkamiesluokan ja duunareiden välissä.

– Isäni oli metallityöläinen, äitini alakoulun opettaja. Äiti arvosti opiskelua ja tiedon hankkimista todella paljon, isä ei pätkääkään.

Vasta myöhemmin Kanto kertoo tajunneensa, miten omituinen hänen kasvuympäristönsä oli.

– Oman outoutensa siihen toi se, että asuimme opettajien asuntolassa.

Koska koulu oli päätetty rakentaa Pirkkalassa yhtä kauaksi kaikista kylätaajamista, oli se rakennettu asuntoloineen kaiken keskelle ja samalla keskelle ei mitään.

– Ensin opettajat työskentelivät päivän koululla ja sen jälkeen asuivat perheineen samassa asuntolassa. Se oli kovin merkillistä.

Vihan hedelmät herätti

Anneli Kannon äiti kannusti aina tytärtään lukemisen ja teatterin pariin. Äidiltä itseltään oli ”väkivalloin katkaistu tie keskikouluun”. Se oli Kannon mukaan äidille karvas paikka.

– Hän ei kuitenkaan antanut periksi, vaan luki itsensä vielä aikuisena ylioppilaaksi ja siitä vielä humanististen tieteiden kandiksi.

Yksi äidin opiskelemista aineista oli teatteritiede. Ei siis ihme, että myös nuoren Annelin tie vei usein teatteriin äidin käsipuolessa.

– Eihän Tampereen kupeessa voinut oikein teatterilta välttyä.

Teatteri-innon lisäksi äiti tartutti Anneliin uskon siihen, että aikuisenakin voi tehdä kaikennäköistä.

– Ei pidä antaa periksi. Äiti sai oman traumansa paikatuksi sillä, että vielä aikuisena kävi unelmiaan kohti.

Lukioikäisenä myös kirjallisuuden merkitys Anneli Kannon elämässä kasvoi. Erityisenä innostajana toimi runoilija Eeva-Liisa Mannerin ystäväpiiriin kuulunut äidinkielen opettaja Anna-Liisa Mäkelä, joka osasi innostaa oppilaansa lukemisen pariin. Kannon ensimmäinen suuri lukuelämys oli John Steinbeckin Vihan hedelmät.

– Ihastuin siihen ihan hirveästi ja pian luin kaiken Steinbeckin, mitä kirjastosta löysin. Taisinpa kirjoittaa ylioppilasaineenkin Vihan hedelmistä.

Vihan hedelmät herättivät Kannon myös maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

– En ollut tajunnut, että Amerikassakin on köyhiä.

Riistetyistä hedelmänpoimijoista kertova tarina opetti Kannolle, että ihmisen perustarpeena kaikkina aikoina ja kaikkialla on vapaus. Ihmisiä yhdistää kaipaus vapauteen.

Jälkeenpäin katsottuna Kannon omassa tuotannossa korostuvat myös vahvasti vapaudenkaipuun ja esimerkiksi luokkayhteiskunnan teemat. Silti kirjailija ei saisi Kannon mukaan koskaan jumittua yhteen näkökulmaan.

– Elämää ja tilanteita on aina katsottava vähintään kahdesta näkökulmasta. Siksi koen välilläkasvamisen olleen minulle suureksi eduksi.

Nuori toimittaja nosti esiin epäkohtia

Nuorella haaveilijalla on yllään mahdollisuuksien pilvi, jäsentää Anneli Kanto nuoren unelmointia. Hän voi haaveilla siitä, minkä uskaltaa ajatella mahdolliseksi.

– Olen vaatimattomista oloista ja serkkujeni kanssa ensimmäisiä suvustamme, joilla oli mahdollisuus lähteä opiskelemaan. Siihen mahdollisuuksien pilveen ei mahtunut taiteilijuutta.

Koska Kanto kuitenkin rakasti kirjoja ja kirjoittamista, hän näki toimittajan työn sopivana itselleen.

– Ajattelin, että siinä on kirjoittavalle ihmiselle hyvä ammatti.

Kannon opiskellessa 1970-luvun alkupuolella elettiin maailmanpoliittisesti myrskyisää aikaa. Monet entiset siirtomaat itsenäistyivät, ihmisten silmät avautuivat kolonialismille, Vietnamin sota tulvi olohuoneisiin televisioista, Biafraa piinasi nälänhätä, Chilen presidentti Salvador Allende ammuttiin, Kreikkaa hallitsi everstien juntta ja Espanjaa luotsasi diktaattorin elkein Franco. Kantokin halusi vaikuttaa asioihin.

– Tuntui, että on pakko yrittää tehdä jotain. Maailmanpolitiikkaan en kuvitellut voivani vaikuttaa, mutta pyrin nuorena toimittajana nostamaan esiin epäkohtia ja ihmisten kokemuksia.

Kanto esimerkiksi haastatteli Chilen pakolaisia, kun heitä sotilasvallankaappauksen myötä päätyi Suomeenkin.

Vapauden rajat

Vaikka kirjoittaminen alkoi jo vuosikymmeniä sitten, ilmestyi Anneli Kannon ensimmäinen romaani vasta 2007. Hän tahtoo kuitenkin korostaa, ettei loikannut kirjailijaksi suoraan toimittajan töistä.

– Olin kirjoittanut käsikirjoituksia teatteriin ja televisioon. Minä vain vaihdoin draamasta proosaan.

”Kun ihminen saa käyttää vapaasti kapasiteettiaan, aivojaan ja luovuuttaan, hän voi hyvin.”

Nyt yhdeksäntoista vuotta myöhemmin voi todeta, että se kannatti. Kannon kaikki kuusi romaania ovat olleet arvostelumenestyksiä. Niistä on tehty teatteritulkintoja, oopperoitakin.

Vaikka teokset sijoittuvat hyvin erilaisiin maisemiin ja aikoihin, niitä kaikkia yhdistää Kannon jo aiemmin mainitsema punainen lanka: ihmisen kaipaus vapauteen.

– Tai vapauteen kaipaava ihminen. Ihminen ei voi hyvin karsinaan ahdettuna, hänet on luotu elämään vapaudessa.

Mutta mitä vapaus Kannolle tarkoittaa? Mistä sen löytää?

– Ihminen kukoistaa, kun hän on vapaa tekemään päätöksiä. Kun ihminen saa käyttää vapaasti kapasiteettiaan, aivojaan ja luovuuttaan, hän voi hyvin.

Vaikka pintapuolisesti elämmekin verraten vapaata aikaa, ei Kannon mukaan tarvitse katsoa kovin kauas, kun jo näkee vapauden olevan rajallista.

– Yksi silmiä avaava lukukokemus oli maahanmuuttajien riistosta kertova Paavo Teittisen kirjoittama Pitkä vuoro, joka kertoo, millaista orjatyötä marjanpoimijat, siivoojat tai ravintolatyöntekijät tekevät. Välillä olemme sokeita ympärillämme olevalle kurjuudelle.

Myös hengenvapauden tila huolestuttaa kirjailijaa. Lukutaito huononee ja teknologia valtaa alaa.

– Tekoäly viisastuu, ihminen tyhmistyy. Se pelottaa minua hirveästi, Kanto puuskahtaa.

Onneksi ihminen ei ole voimaton. Kanto muistuttaa muutoksen lähtevän pienestä.

– Jos olet esimerkiksi huolissasi lasten ja nuorten lukemisesta, lue heille. Jos olet huolissasi kännykällä roikkumisesta, aloita vieroitus itsestäsi.

Hengellisen pohdinnan nurja alku

Anneli Kannon suhde henkis-hengellisiin asioihin sai nuivan alun. Kotona hengellisyydestä ei erityisesti puhuttu eikä se näytellyt perheen arjessa ihmeempää roolia. Koulussa ilmennyt hengellisyys puolestaan oli ”ahdasta ja ankeata”.

– Olin kymmenvuotias, kun meille selitettiin verenruskeista synneistämme ja ikuisesta pimeydestä, minne joutujaa odottaa itku ja hammasten kiristys.

Vasta nykypäivänä Kanto on ymmärtänyt, että lapsille ei olisi saanut puhua noin uskonnosta.

– Sehän oli nykytiedon valossa hengellistä väkivaltaa.

”Tuntuu, että suomalaisessa kristillisyydessä elämän lahja on sivuutettu ja on keskitytty odottamaan vain tulevaa iloa.”

Koulun maailmassa kristinusko linkittyi sotilaalliseen kuriin. Aamunavauksiin marssittiin tahdissa ja laulettiin Totuuden henki. Kanto koki kaiken kauhean painostavaksi.

– Tunnelma oli täydellisen iloton. En löytänyt siitä mitään lempeää, valoisaa tai lohdullista. Oikeastaan se vieraannutti minut nuorena kristinuskosta aika tehokkaasti.

Siitä ajatuksesta Kanto ei ole kuitenkaan koskaan luopunut, etteikö ihminen olisi henkinen ja hengellinen olento. Päinvastoin. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi suomalainen kristillisyys näyttäytyy historiassa niin kovin ilottomana.

– Tuntuu, että elämän lahja on sivuutettu ja on keskitytty odottamaan vain tulevaa iloa, ratki taivaassa!

Anneli Kannon suhde kirkkoon ja kristinuskoon on kuitenkin saanut myöhemmin hieman uusia sävyjä. Erityisesti yhteen kirkkoon Kannolla on aivan erityinen suhde. Hattulan keskiaikainen kivikirkko ihmeellisine maalauksineen innosti Kantoa jopa kirjoittamaan maalausten kuvitteellisesta syntyhistoriasta romaanin Rottien pyhimys.

Kirjan tiimoilta Kanto on toiminut Hattulan kirkon oppaanakin.

– Kirkon maalaukset ovat ihania! Siellä on yritetty kuvin esitellä ihmisille kristinuskon peruskäsitteet. Yritys on hieno.

Kantoa viehättää teosten naiivius.

– Mitäköhän taiteilija ajatteli niitä tehdessään? Millaista taiteilijuus oli 500 vuotta sitten? Ihailu ja liikutus vuorottelevat.

Seiniltä löytyy kömpelöjä eläimiä, kummallisia yksityiskohtia ja toisaalta Kannon mukaan myös ”taiteellisia huippuja”, joihin lukeutuu sakastista löytyvä kuvaus Kristuksesta haudassa.

– Vaikka Italiassa oltiin tuohon aikaan ehkä vähän pidemmällä, näkee Hattulan kirkossa sen, että täälläkin taiteilija on yrittänyt parhaansa.

Raskaita sattumuksia ja johdatuksen makua

Viimeinen vuosi on ollut Kannolle erityisen raskas. Marraskuu 2025 sai synkän käänteen Kannon veljen kuollessa. Vain paria päivää myöhemmin hän oli Helsingissä katsomassa oman näytelmänsä ensi-iltaa.

Seuraavana aamuna hän päätti lähteä takaisin Tampereelle. Jostain syystä hän kuitenkin jäi Helsinkiin ja osallistui Suomen kulttuurirahaston tilaisuuteen.

– Yhtäkkiä koin oloni hengästyneeksi ja lopulta pyörryin juhlatilan eteisessä.

Pian kävi ilmi, että Kannon kohtaloksi oli käydä sama kuin veljenkin. Keuhkoveritulppa yllätti ja pysäytti.

– Siinä oli merkillistä johdatuksen makua, että satuin sittenkin jäämään Helsinkiin. Entä jos olisinkin ollut Tampereella yksin kotona?

Outo johdatus sai jatkoa. Kanto oli nimittäin sattumalta sopinut ystävättärensä kanssa, että tämä asuu hänen kanssaan marraskuun ajan.

– Lisäksi olin sopinut Japanissa asuvan tyttäreni kanssa etukäteen, että hän saapuu puolisoineen luokseni joulukuuksi.

Näin ollen Kannon ei sairaalasta kotiutumisen jälkeen tarvinnut olla yksin. Seura tuli todella tarpeeseen.

”Jotkut kertoivat rukoilleensa puolestani. Se tuntui ihmeelliseltä.”

Kuolema oli kuitenkin käynyt lähellä. Kanto oli järkyttynyt. Ahdistus oli jatkuvaa. Talvi kului verkkaan, pimeissä merkeissä. Lopulta Kanto päätti kirjoittaa kokemuksestaan suorin sanoin Facebookiin.

– Yhtäkkiä sain valtavan määrän sydämellisiä ja myötäeläviä kommentteja. Niiden lisäksi sain konkreettisia hyviä konsteja, miten selvitä eteenpäin.

Tietyt viestit kuitenkin pysäyttivät erityisellä tavalla.

– Jotkut kertoivat rukoilleensa puolestani. Se tuntui ihmeelliseltä, Kanto huokaa.

– Eli joku on koko sydämestään toivonut minulle hyvää. Eihän sen kauniimpaa ajatusta ole.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Ilmoita asiavirheestä