Eräänä huhtikuun lopun sunnuntaina 1693 Kuopion kirkonmäellä esi-isäni Akseli Kröger päästeli suustaan harkitsemattomia. Seurakunta oli juuri kuunnellut papin aamusaarnan ja odotteli jatkoa, päiväsaarnan alkua.

Odotellessaan Kröger paisteli kalaa uunissa hiilloksella, kirkonmäen kupeessa sijainneen Happosen lesken torpassa. Savolaismies alkoi yhtäkkiä heiluttaa sanansa säilää kohti kuningas Kaarle XI:ttä.

Kröger haukkui todistajien mukaan pahanpäiväisesti kuninkaan säätämän ruotujakolaitoksen. Haminalahtelaista ukkoa hiersi se, että upseereille oli annettu uudistuksessa asuttavaksi puustelleja, joissa nämä elivät hänen mukaansa nyt kuin parhaatkin herrat kartanoissaan.

Kirkkovieraalla oli oma lehmä ojassa, sillä Kröger oli itse upseeripuustellin lampuoti, eli vuokraviljelijä. Mutta rohkaisua saattoi antaa myös se, että hän puhui ehkä alkoholin vaikutuksen alaisena.

Kuninkaan lyttääminen oli Ruotsin valtakunnassa majesteettirikos, joten puheet vietiin käräjille seuraavana kesänä. Kröger lähti syytteitä karkuun, välttäen ilmeisesti tuomion majesteetin herjaamisesta.

Suinkaan ainoa kirkonmenojen aikaan pahennusta herättänyt, ja ehkä pulloakin kallistellut, esi-isäni ei suinkaan ollut. Jos nykyajan ihminen laitettaisiin entisajan kirkonmäelle sunnuntaisin, meno voisi olla varsin erikoista ja jopa pöyristyttävää.

HISTORIAN PROFESSORI Kustaa H.J. Vilkuna Jyväskylän yliopistosta tuntee entisajan käytöstavat, myös kirkkovierailuihin liittyvät, läpikotaisin. Vilkuna on selvittänyt seikkaperäisesti entisajan kirkonmäillä sattuneita selkkauksia tutkimuksissaan ja teoksessaan Juomareiden valtakunta (2015).

Nykyään joissakin kirkkokävijöissä pahennusta aika ajoin herättävät hihittelevät ja puhelinta räpläävät teinit tai itkevät vauvat. Professorin mukaan entinen ja nykyinen tapakulttuuri kirkoissa on kuitenkin erittäin kaukana toisistaan.

– Kun ennen vanhaan lähdettiin kirkkomatkalle, niin usein otettiin jo kotoa lähtiessä ryyppyä vahvistukseksi.

Kävellen, hevoskyydeillä ja veneillä tehdyt kirkkomatkat olivat ennen usein pitkiä. Vilkunan mukaan naukkua otettiin lämmikkeeksi, terveydeksi ja ennaltaehkäisyyn. Varsinkin isännät ottivat ja tarjosivat toisilleen.

– Mutta eivät entisajankaan ihmiset tyhmiä olleet. Vaikkapa kirkkovenematkoilla, jotka olivat arvaamattomia säiden suhteen kun sääennusteitakaan ei tunnettu, tuskin kukaan oli pahassa huppelissa. Sehän olisi ollut vaarallista kaikille.

Ruotsin ajalla ei maaseudulla tunnettu lainkaan hienoja juomia. Vain säätyläiset ja paremmat porvarit kaupungeissa joivat viiniä. Alkoholi on tuohon aikaan rahvaalle yhtä kuin paloviina ja olut.

Vilkuna huomauttaa, että kirkonkylät eivät olleet ylipäänsä ennen nykyisten taajamien, kylien ja kaupunkien kaltaisia.

– Kirkonkylillä oli kirkko, pappila, nimismiehen talo sekä muutama talo ja torppa. Siellä saattoi olla kirkkotupia, hökkelimäisiä aittoja tai kestikievari, joissa pitkältä matkalta tulleet kirkkovieraat yöpyivät. Ei muuta.

Kirkonkylän rakennuksia asuttivat papit pois lukien lähinnä pitäjän köyhälistö, jolle Vilkunan mukaan lisäansioita toi salakapakointi.

– Pitäjän keskuspaikkana kirkonkylä ja -mäki olivat ihan luontevia paikkoja ostaa ja myydä tavaroita sekä kapakoina viinaa. Väki kokoontui sinne sunnuntaisin, joten asiointia oli jos jonkinlaista, kirkossa käynnin ohella.

Vilkunan mukaan voidaan puhua jopa markkinahumusta kirkonmäillä. Jumalanpalvelus alkoi jo varhain aamulla, joten kirkonkylään saavuttiin usein jo lauantai-iltana.

– Siten se oli luonteva paikka ostaa ja myydä tuotteita, juoruta ja kertoa kuulumisia sekä tarjota ja ottaa vastaan tervehdysryyppyjä.

Ei ollut tavatonta, että kirkonmäen tapahtumat ja yli mennyt ilakointi johtivat käräjäjuttuihin. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet humalassa. Suurin osa pystyi Vilkunan mukaan käyttäytymään kunniallisesti ilman törppöilyä.

– Mutta kun vapaata aikaa ja väkeä oli paljon, niin totta kai siellä sattui ja tapahtui ylilyöntejä, usein vieläpä vuodesta toiseen samoille henkilöille.

JUMALANPALVELUKSEN TAI muun kirkollisen toimituksen kuluessa seurakuntalaisten joukossa saattoi olla enemmän tai vähemmän maistissa olleita kirkkovieraita. Jos kuitenkin pappi pystyi suorittamaan kirkonmenot ilman välikohtauksia, juopumukseen ei Vilkunan mukana yleensä puututtu.

– Kaikki mitä pappi toivoi ja pyysi, oli että väki kuuntelisi häntä ja seuraisi hänen vetämäänsä toimitusta. Jos joku haisikin viinalle, ei siitä tehty numeroa, kunhan istui, kuunteli tai veisasikin sopuisasti muun väen mukana.

Tilanne oli toinen, jos humalainen alkoi kilpailla huomiosta papin kanssa. Tiedetään tapauksia, joissa humalainen on alkanut kommentoida papin puheita tai laulaa esimerkiksi liian karkealla tavalla tai väärissä kohdissa virsiä jumalanpalvelusten aikana.

Joskus ulos kirkosta ajettu humalainen saattoi myös kuikuilla kirkon ikkunasta sisään sisällä istuvaa seurakuntaa. Ja jos joku oli humalatilan vuoksi suljettu ulos kirkosta, saattoi tämä takoa kirkon ovea takaisin sisälle päästäkseen.

Portsareina toimivat Vilkunan mukaan useimmiten lukkarit, suntiot tai kirkolliset luottamushenkilöt, eli kuudennusmiehet.

– Papit lähettivät heidät raahaamaan häiritsijät ulos kirkosta. Ja sen jälkeen pappi puhutteli tapauksesta koko seurakuntaa, varoittaen viinan kiroista.

HISTORIAAN JÄÄVÄT helposti kaikkein räikeimmät tapaukset. Tutkijoille käräjien ja muiden oikeuslaitosten pöytäkirjat ovat tärkeä lähde, joten niiden perusteella menneisyydestä voi syntyä rajumpikin kuva, kuin mitä todellisuus oli.

Viina ja kirkossa käynti, jopa kirkkokänni, olivat Vilkunan mukaan silti entisessä suomalaisessa maalaisyhteisössä melko tyypillinen ilmiö. Mutta milloin ajat sitten muuttuivat? Koska pelkästä vauvan parkaisustakin kirkossa alkoi tulla joitakin yksilöitä häiritsevä tapaus?

– Vielä 1900-luvulle saakka esimerkiksi hautajaisissa vainajan kantajille saatettiin tarjota vaivanpalkkioksi ryypyt. Mutta ilmiönä kirkkokänni katosi 1800-luvun mittaan, Vilkuna kertoo.

Osaselityksenä ilmiön hiipumiselle olivat herätysliikkeet, joiden hengellinen vaikutus alkoi muuttaa kansan tapoja myös konkreettisesti. Esimerkiksi Lapissa Lars Levi Laestadius saarnasi voimakkaasti lappilaisten viinanjuontia vastaan.

Samoin 1800-luku oli joukkoliikkeiden aikakautta, joihin liittyi raittiusvalistus, paitsi erillisissä raittiusseuroissa, myös työväenliikkeessä. Vuonna 1858 synnytettiin myös Alexandra Frosterus-Såltin piirtämä Turmiolan Tommin sarjakuvahahmo, jonka taustalla vaikuttivat muun muassa Elias Lönnrot, J.V. Snellman ja Zachris Topelius, teroittamaan kansaa alkoholin vaaroista.

Vilkunan mukaan merkittävä syy kirkkokännin hiipumiselle oli se, että ylipäätään 1800-luvulla kirkossakäynti väheni merkittävästi. Vaikka ehtoollispakko poistui vasta 1910, papit eivät enää edellisellä vuosikymmenellä kyselleet entiseen tapaan ihmisiltä, miksei heitä näkynyt kirkossa viime sunnuntaina.

– Papit alkoivat ajatella ja puhua, että jos et osaa käyttäytyä, niin sitten on parempi ettet osallistu ollenkaan jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin.

Toisin sanoen kirkkojen penkkeihin jäi enemmän niitä, jotka olivat oikeasti kiinnostuneita pääasiasta, eli Jumalan sanasta.

Kun Venäjän vallan aikana Suomella ei ollut enää ruotusotilaita, yksi yleistä pahennusta herättänyt osa oli poistunut väestöstä.

Näin ollen katosi eräs hallitsijalle purnaamisen aihe myös kirkonmähiltä.

Ilmoita asiavirheestä