”Kun minä kuolen, synnyn uudelleen perheeseen, joka pitää minusta hyvää huolta. Isona alan sitten viljellä tomaatteja”, pohdiskeli tulevaa kuolemaansa sukulaiseni, joka ylsi 90 vuoden ikään. Tulkitsin sen niin, että hän suri vanhempiensa avioeroa ja jotain, mitä elämästä oli jäänyt puuttumaan. Lisäksi hän rakasti tomaatteja.

Sukulaiseni ajatus kuolemasta eli ja muuttui lopun lähetessä. Edesmenneet läheiset kävivät häntä tapaamassa ja ilmestyipä vuoteen päähän Noutajakin odottelemaan.

– Sitä ei nyt ole näkynyt hetkeen, sukulaiseni pohti erään kerran ehkä hieman suruissaan, sillä hän oli tavannut jutella utuiselle hahmolle.

”TOIVOMME ELÄMÄÄ kuoleman jälkeen, mutta sitä ei ole luvassa”, filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen töksäytti äskettäin Helsingin Sanomissa. Airaksisen mukaan käsitys lopusta on sietämätön, minkä vuoksi ”rakentelemme kaikenlaisia pelastuksen oljenkorsia”.

Onhan se sietämätön, kun ajattelee eroa rakkaista. Voi se olla sietämätön siksikin, että on vaikea tajuta itse loppuvansa.

Iäkäs sukulaiseni ei tällaisia pohtinut. Hän kaipasi jo rauhaan kaikista vaivoistaan, olipa sitten luvassa uusi elämänkierros tai jotain muuta. Sitä hän ei epäillyt, etteikö rajan tuolla puolen olisi jotain.

Vahvana mielikuvana minulle on jäänyt emerituspäätoimittaja Valtter Luodon hyvin suomalaiskansallinen kuvaus käynnistään kuoleman rajalla. ”Kävin veräjällä”, hän sanoi: ”Ja se oli minulle avoinna.” Häntä kuunnellessani mielessäni näin vehreän niityn ja siinä riukuaidan ja veräjän, joka oli puoliksi auki. Sellaisesta minäkin haluaisin kerran kulkea.

”HENKI PALAA Jumalan luo, joka on sen antanut”, sanoo Saarnaaja (12:7). Miten se palaa ja millaisena, siitä me tiedämme lopulta hyvin vähän pyhien tekstiemmekään perusteella. Ne lupaavat ikuista päivää, asuinsijan ja Jumalan läsnäoloa, mutta muuten jäämme pitkälti oman mielikuvituksemme varaan.

Tässä esiin astuu ihmisen ehkä mainioin kyky. Usein ajattelemme, että mielikuvitus on lapsellista mutta ilman mielikuvitusta ei olisi ainuttakaan ihmiskunnan saavutusta ja abstraktia ajatusta. Ilman sitä ei olisi tiedettäkään. Mielikuvituksen kautta me voimme myös hoitaa itseämme. Ehkä loppua kohden mielen kuvilla voi olla paljonkin merkitystä oman elämän lopputulemaa summatessa.

Itse olen, anteeksi nyt vain emeritusprofessori Airaksinen, kuvitellut valkoisen pikku talon kirsikkapuiden alle ja pihan poikki virtaavan kirkkaan joen. Ehkä tomaatteja viljelevä sukulaiseni asuu naapurissa.