Kahden naisen elämät kiertyvät seitiksi Klaus Härön elokuvassa, jonka tapahtumapaikkana on sairaala.
Inka (Laura Birn) on työtään rakastava sairaanhoitaja, josta tulee sydänviasta kärsivän vastasyntyneen omahoitaja. Leni (Oona Airola) on vauvan äiti, peloissaan ja vaativa. Hauras, niin kuin elokuvan hoitajat sanovat.
Samalla viikolla, kun Lenin ja hänen puolisonsa Karin (Jussi Vatanen) lapsi syntyy, hoitoala valmistautuu työtaisteluun. Lakkouutiset tulvivat korviin jo, kun tulevat vanhemmat vielä suunnittelevat vaunuostoksia odotuskuplassaan.
Eikä kupla puhkea ennen kuin tilanne kaatuu päälle.
Inka ja Leni ajautuvat vastakkain, vaikka toivovat kuollakseen samaa, lapsen pelastumista. Inka luovii hoitajayhteisössä arvioiden, ollako lojaali ammattikuntansa tavoitteille vai potilaille. Todellisuudessa ristiriitaa ei ole, mutta juuri nyt siltä näyttää.
Tämän elokuva osoittaa kipeästi: Jollakulla on aina hätä, ja siksi ajankohta työtaistelulle tuntuu aina väärältä.
Elokuva ei kuitenkaan ota poliittista kantaa. Se pyrkii näyttämään, miten yksilö toimii, ja miten yhteisö.
Leni näkee Inkassa ihmisen, johon takertua. Inka yrittää selviytyä niin, ettei kukaan jäisi vaille, ei myöskään pieni koululainen Riku, jonka yksinhuoltaja hän on. Ristipaineet ovat liiankin tuttuja monelle ihmistyötä tekevälle, myös kirkossa.
Inka ylittää rajat, samoin Leni. Molemmat niin pahasti, että ahdistus yltää katsomoon. Inkan vaikeuksien syistäkin vihjataan, mutta niissä olisi voitu päästä vielä syvemmälle.
Elokuvan visuaalisuus on tyyliteltyä, sairaalassa on koko ajan hämärää. Ohjaaja Härö kertoi ennakkonäytöksessä Espoo Cinéssä, että ratkaisulla haluttiin luoda jatkuva väsymyksen tila, unen ja valveen rajamaa.
Vaikutelma onnistuu ja kysyy: kuinka mahdotonta rajattomuudelle alttiin onkaan levätä, kun koko ajan on kyse elämästä ja kuolemasta?
Hetki ennen valoa. Ohjaus Klaus Härö. 87 minuuttia.
Lue myös:
Kirja-arvio: Aku Rädylle kirjoitetut kirjeet kertovat suomalaisten hädästä ennen hyvinvointivaltiota
Ilmoita asiavirheestä